Yksinäisellä saarella asuu majakanvartija vaimonsa ja parikymppisen tyttärensä kanssa. Heidän elämäänsä saapuu sekoittamaan mökin vuokrannut kesävieras, kirjailija Albert Krafft.
Askildsenin kerronta on vähäeleistä mutta vyöryy eteenpäin kuin aalto. Ulkopuolinen kertoja kääntää katseensa eri henkilöön usein kesken kappaleen, ja alussa tähän totutellessani sainkin olla tarkkana että pysyin selvillä siitä, kenen tekemisiä milloinkin tarkasteltiin. Tunnelma saarella on tiivis; on vain harvoja paikkoja joihin majakasta ei näe. Pinnan alla väreilee mustasukkaisuuksien verkosto, joka on taidokkaasti kuvattu.
"Yhtäkkiä Krafft muistaa majakan ja sen että häntä kenties katsellaan kiikarilla; silloin hän kääntyy ja menee pohjoisseinän taakse, pois näköpiiristä, mutta ei pois Marian näköpiiristä, ja silloin Maria tulee ulkohuoneesta, panee hakasen ulkopuolelta kiinni, on olevinaan kuin ei näkisi miestä, sillä hän ei unohda koskaan majakkaa, aina kunnes majakka on jäänyt kokonaan katon taakse ja hän on varma siitä että he ovat kahden, tosin kovin kaukana toisistaan, vähintään viisikymmentä metriä erottaa heidät; silloin hän kääntyy katsomaan Krafftia ja kohottaa kättään ja Krafft vastaa tervehdykseen."
Tämän kanssa kävi niin, että arvostin Askildsenin tekstiä, mutta tunnetasolla en oikein lämmennyt. Henkilöt eivät onnistuneet säväyttämään niin että olisin kiinnostunut heistä kunnolla. Mahtoivatko olla liiankin hienovireisesti piirrettyjä makuuni?
Kuittaan tällä suoritetuksi Saarella-minihaasteen.
Ensimmäinen lause: Hänen huoneestaan näkee punaisen mökin takapihalle.
Norjankielinen alkuteos: Omgivelser (1969)
Ulkoasu: Tämä pieni kirja raikkaine väreineen ja yksinkertaisine kansineen ehti pistää silmääni jo moneen kertaan ennen kuin lopulta tulin tämän ostaneeksi. Plussaa vielä kirjan alkulehdistä (nimiölehtiäkö ne nyt ovat?), joilla jatkuu airoteema, valkoisena mustalla pohjalla. Ja vielä siitä, että kansipapereiden alta, valkoisesta kannesta, löytyy saaren korkeuskäyräkuva(?). Mielelläni antaisin kunnian vastuussa olevalle henkilölle, mutta kirjasta en ainakaan onnistunut nimeä löytämään.
Kustantaja LIKE 2009, suom. Tarja Teva, 125 s.
torstai 31. toukokuuta 2012
keskiviikko 30. toukokuuta 2012
Susan Hill: Howards End is on the Landing - A year of reading from home
Brittikirjailija Susan Hillillä on runsaasti kirjoja. Ei hän tosin kertaakaan viittaa minkäänlaiseen kirjojen kokonaislukumäärään (luulen ettei hän yleensäkään edes uskalla arvailla sitä, kirjat ovat ilmeisesti tietyssä järjestyksessäkin vain hyvin paikoitellen), mutta tästä lukemastani kirjasta saa ainakin sen käsityksen, että hänen kodissaan on vähintään kolme kerrosta ja kirjahyllyjä jotakuinkin joka huoneessa.
Tästä kirjapaljoudesta hän eräänä päivänä etsii tiettyä nidettä. Sitä hän ei löydä, mutta paljon muuta kyllä: monta, monta kirjaa joita ei ole lukenut, jotka haluaa lukea uudestaan, joita ei edes muistanut omistavansa. Siitä alkaa vuosi jonka aikana hän tutustuu uudelleen omaan kirjastoonsa, käymättä vieraissa ja hankkimatta mitään uutta.
Hill kertoo mukavan jutustelevaan sävyyn kirjoista ja kirjailijoista, joista on vuosien varrella tullut hänelle tärkeitä. Matkalla puhutaan monenlaisesta kirjallisuudesta. Virginia Woolfista, Roald Dahlin lastenkirjoista, kirjoista joita ei vaan ikinä saa luettua loppuun vaikka yrittäisi monta kertaa. Ja kaikkien niiden kirjojen keskellä tulee sekin päivä, kun ei vaan löydä mitään mitä huvittaisi lukea.
Tekstiä maustaa se, että Hill on oikeasti tuntenut monet esiin nostamistaan kirjailijoista. Jotkut hän on tavannut ohimennen, toisten kanssa ollut hyvä ystävä. Kaiken kaikkiaan tekstistä huokuu rakkaus kirjallisuuteen ja pitkä kirjojen täyttämä elämä. Erityisesti tästä jäänee mieleen tämä ajatus:
"But if the books I have read have helped to form me, then probably nobody else who ever lived has read exactly the same books, all the same books and only the same books, as me. So just as my genes and the soul within me make me uniquely me, so I am the unique sum of the books I have read. I am my literary DNA."
Ei siis muuta kuin jatkamaan oman kirjallisen DNA:ni rakentamista.
Ulkoasu: No miten mä nyt voisin muka vastustaa näitä kirjankuvaisia kansia... :). Kannen suunn.: Peter Dyer.
Kustantaja Profile Books 2010 (1. painos 2009), 236 s.
Tästä kirjapaljoudesta hän eräänä päivänä etsii tiettyä nidettä. Sitä hän ei löydä, mutta paljon muuta kyllä: monta, monta kirjaa joita ei ole lukenut, jotka haluaa lukea uudestaan, joita ei edes muistanut omistavansa. Siitä alkaa vuosi jonka aikana hän tutustuu uudelleen omaan kirjastoonsa, käymättä vieraissa ja hankkimatta mitään uutta.
Hill kertoo mukavan jutustelevaan sävyyn kirjoista ja kirjailijoista, joista on vuosien varrella tullut hänelle tärkeitä. Matkalla puhutaan monenlaisesta kirjallisuudesta. Virginia Woolfista, Roald Dahlin lastenkirjoista, kirjoista joita ei vaan ikinä saa luettua loppuun vaikka yrittäisi monta kertaa. Ja kaikkien niiden kirjojen keskellä tulee sekin päivä, kun ei vaan löydä mitään mitä huvittaisi lukea.
Tekstiä maustaa se, että Hill on oikeasti tuntenut monet esiin nostamistaan kirjailijoista. Jotkut hän on tavannut ohimennen, toisten kanssa ollut hyvä ystävä. Kaiken kaikkiaan tekstistä huokuu rakkaus kirjallisuuteen ja pitkä kirjojen täyttämä elämä. Erityisesti tästä jäänee mieleen tämä ajatus:
"But if the books I have read have helped to form me, then probably nobody else who ever lived has read exactly the same books, all the same books and only the same books, as me. So just as my genes and the soul within me make me uniquely me, so I am the unique sum of the books I have read. I am my literary DNA."
Ei siis muuta kuin jatkamaan oman kirjallisen DNA:ni rakentamista.
Ulkoasu: No miten mä nyt voisin muka vastustaa näitä kirjankuvaisia kansia... :). Kannen suunn.: Peter Dyer.
Kustantaja Profile Books 2010 (1. painos 2009), 236 s.
tiistai 29. toukokuuta 2012
Margaret Atwood: Sokea surmaaja
Kesti jonkin aikaa päästä mukaan kirja kirjassa -osuuksiin, katkelmiin Lauran teoksesta Sokea surmaaja, joka kertoo epäsäätyisen parin salaisesta suhteesta ja heidän kehittelemästään scifitarinasta. Iriksen kerronta sen sijaan veti hyvin heti ensimmäiseltä riviltä lähtien. Hänestä minä tosiaankin pidin! Ja siis nimenomaan vanhana. Siitä Iriksestä, joka totesi häämatkan aikaisen tarjoilijan olleen väärässä sanoessaan ettei nuoren naisen saanut olla surullinen koska siihen oli aikaa myöhemmin. Sillä "parempi se on kokea nuorena. Surullinen kaunis tyttö herättää halun lohduttaa, mutta ei surullinen vanha akka. Ja se siitä." Lauran hahmo on myös hieno; toisaalta herkkä haaveilija, toisaalta vahvan itsepäinen, ja paljon muuta, jotain mahdotonta määritellä.
Helppoa ei ole määritellä kirjan tyylilajiakaan, mutta sehän ei toki haittaa. Tunnisteita laatiessani en oikein tiennyt mihin olisin ottanut kiinni. Kirja vain...on. Tällainen. Ja tällaisena hieno! Atwood tosiaan osaa kirjoittaa. Takakannessa kirjan kuvataan olevan osittain myös jännityskertomus, mutta en minä tätä sellaisena kokenut. Kyllä lopussa vähän juonenkäänteitä pyöräyteltiin, mutta eivät ne juuri hätkäyttäneet - kirjan juju oli muualla. Kerronnassa, henkilöissä. Ja takakannenkin kanssa olen samaa mieltä siinä kohdassa, jossa tämän mainitaan olevan loistokas ajankuva.
Osallistun tällä Toinen tapaaminen -minihaasteeseen.
Ensimmäinen lause: Kymmenen päivää sodan päättymisen jälkeen sisareni Laura ajoi alas sillalta.
Englanninkielinen alkuteos: The Blind Assassin (2000)
Ulkoasu: Kannesta olen pitänyt jo kauan ennen kuin kirjaa omistinkaan! Sopivan hienostunut. Kannen kuva: The Curtis Publishing Company.
Kustantaja Otava 2000, Hanna Tarkka, 707 s.
maanantai 28. toukokuuta 2012
Pentti Alanko: Pieni vihreä kirjani - mietteitä puutarhanhoidosta
"Olemme puutarhanhoidossa urautuneet tekemään niin kuin olemme aina tehneet: kitkemme, kastelemme, haraamme, lannoitamme, haravoimme lehtiä, käännämme maata, leikkaamme pensasaitoja. Eikä meille ole tullut mieleenkään, että tämä kaikki voisi olla tarpeetonta. Puutarhasta on tullut ikuisen raatamisen rangaistussiirtola. Puutarha on osa luontoa, siinä vaikuttavat samat tekijät kuin muuallakin luonnossa. Jos oppisimme tekemään asioita luontoa kunnioittaen eikä sitä vastaan toimien, puutarhamme olisivat kauniimpia ja helppohoitoisempia."
Pentti Alanko, puutarhaguruni. Olen nyökytellyt hänen teksteilleen ihastuneena jo aiemmin lehtikolumneja lukiessani, ja tämä kirjanen käsittelee pitkälle samoja asioita, mukavasti yhteen kauniiseen pakettiin koottuna. Siis sitä, miten saadaan aikaan helppohoitoinen ja monipuolinen, muun luonnon kanssa yhteensopiva puutarha. Sekä sopivaa asennetta. Ja paljon myös eri kasviryhmiä, joilla kaikilla on paikkansa puutarhassa - puita, pensaita, peittokasveja, köynnöksiä, perennoja, kesäkukkia, hyötykasveja, sipulikukkia, koristeheiniä, luonnonkasveja...
Suositeltavaa luettavaa niin aloitteleville kuin kokeneillekin puutarhureille, joko siihen samanmieliseen nyökyttelyyn tai omien tapojen ravisteluun. Alangon kirjoitustyylissä on mukana sen verran pientä kärkevyyttä, että joku ihan eri tavoin ajatteleva voi vaikka vetäistä muutaman herneen nenään. ;)
Ihan jokaista ajatusta en aio soveltaa käytäntöön, mutta oma käsitykseni ihanteellisesta puutarhasta noudattelee kyllä suurimmaksi osaksi tämän kirjan sisältöä.
Ulkoasu: No, se on pieni, kaunis ja vihreä, mikä on täydellisen sopivaa. Sisäpuoleltakin löytyy useita koko sivun puutarhakuvia. Kannen kuva: Pentti Alanko, ulkoasu: Flukso Design.
Kustantaja Tammi 2009, 176 s.
Pentti Alanko, puutarhaguruni. Olen nyökytellyt hänen teksteilleen ihastuneena jo aiemmin lehtikolumneja lukiessani, ja tämä kirjanen käsittelee pitkälle samoja asioita, mukavasti yhteen kauniiseen pakettiin koottuna. Siis sitä, miten saadaan aikaan helppohoitoinen ja monipuolinen, muun luonnon kanssa yhteensopiva puutarha. Sekä sopivaa asennetta. Ja paljon myös eri kasviryhmiä, joilla kaikilla on paikkansa puutarhassa - puita, pensaita, peittokasveja, köynnöksiä, perennoja, kesäkukkia, hyötykasveja, sipulikukkia, koristeheiniä, luonnonkasveja...
Suositeltavaa luettavaa niin aloitteleville kuin kokeneillekin puutarhureille, joko siihen samanmieliseen nyökyttelyyn tai omien tapojen ravisteluun. Alangon kirjoitustyylissä on mukana sen verran pientä kärkevyyttä, että joku ihan eri tavoin ajatteleva voi vaikka vetäistä muutaman herneen nenään. ;)
Ihan jokaista ajatusta en aio soveltaa käytäntöön, mutta oma käsitykseni ihanteellisesta puutarhasta noudattelee kyllä suurimmaksi osaksi tämän kirjan sisältöä.
Ulkoasu: No, se on pieni, kaunis ja vihreä, mikä on täydellisen sopivaa. Sisäpuoleltakin löytyy useita koko sivun puutarhakuvia. Kannen kuva: Pentti Alanko, ulkoasu: Flukso Design.
Kustantaja Tammi 2009, 176 s.
sunnuntai 27. toukokuuta 2012
Jacques Bonnet: Kirjaston henget
Ranskalaisen kirjailija-kääntäjä-kustantaja Jacques Bonnet'n omistamien kirjojen lukumäärä on viisinumeroinen - ja Kirjaston henget on rakkaudentunnustus niille.
Luin tämän taannoisten kirjojen hamstrausta ynnä muuta aihetta sivuavaa koskevien keskustelujen innoittamana, ja niiden jatkoksi tämä sopikin täydellisesti. (Sallan jutusta löytyy linkkejä useampaankin keskusteluun.) Bonnet käy läpi kirjahullujen alalajit, kirjojen järjestämisen haasteet, ison kotikirjaston omistajan käytännön hankaluudet, eri tavat lukea erilaisia kirjoja, ja niin edelleen.
Lukemisesta on jo suunnilleen kuukausi eikä kirja ole enää ihan tuoreessa muistissa - minkä vuoksi tämä tekstikin jäänee tyngäksi - mutta pidin siitä kyllä, paljonkin! Bonnet on paljon lukenut ja sivistynyt, mutta tekstistä välittyy kuva aivan tavallisesta, kirjoihin intohimoisesti suhtautuvasta ihmisestä, johon voi itsekin samastua. Runsas itselleni tuntemattomien ranskalaisten kirjojen ja kirjailijoiden mainitseminen välillä vähän harmitti, mutta toisaalta: jos suomalainen kirjoittaisi vastaavan kirjan, siinä todennäköisesti vilahtelisi suomalaisia nimiä jotka eivät sanoisi ranskalaiselle mitään.
Bonnet ei osaa luopua kirjasta jonka on lukenut. Mistäs sen tietää koska sitä vielä tarvitsee? Vaikka vähän kadehdinkin sitä että hänellä on käytännössä koko elämänsä kirjat käden ulottuvilla, taidan silti itse viihtyä paremmin sopivasti karsitun kotikirjaston parissa. Jatkuvasti sekin tosin kasvaa, ja tämän kirjan jälkeen on hyvä jatkaa sen kasvattamista - hallitusti! ;)
Suosittelen kaikille jotka yhtään ovat taipuvaisia kirjojen haalimiseen, kuten myös samoissa ajatuksissa liikkuvaa Carlos María Domínguezin romaania Paperitalo, johon Kirjaston hengissäkin useampaan kertaan viitataan.
Ranskankielinen alkuteos: Des bibliothèques pleines de fantômes (2008)
Ulkoasu: Sopivan arvokas! Ja tässä on kirjanmerkkinauhakin. Täydellistä. Päällys: Markko Taina, päällyksen valokuva: iStockphoto.
Kustantaja Tammi 2011, suom. Jyrki Kiiskinen, 142 s.
Luin tämän taannoisten kirjojen hamstrausta ynnä muuta aihetta sivuavaa koskevien keskustelujen innoittamana, ja niiden jatkoksi tämä sopikin täydellisesti. (Sallan jutusta löytyy linkkejä useampaankin keskusteluun.) Bonnet käy läpi kirjahullujen alalajit, kirjojen järjestämisen haasteet, ison kotikirjaston omistajan käytännön hankaluudet, eri tavat lukea erilaisia kirjoja, ja niin edelleen.
Lukemisesta on jo suunnilleen kuukausi eikä kirja ole enää ihan tuoreessa muistissa - minkä vuoksi tämä tekstikin jäänee tyngäksi - mutta pidin siitä kyllä, paljonkin! Bonnet on paljon lukenut ja sivistynyt, mutta tekstistä välittyy kuva aivan tavallisesta, kirjoihin intohimoisesti suhtautuvasta ihmisestä, johon voi itsekin samastua. Runsas itselleni tuntemattomien ranskalaisten kirjojen ja kirjailijoiden mainitseminen välillä vähän harmitti, mutta toisaalta: jos suomalainen kirjoittaisi vastaavan kirjan, siinä todennäköisesti vilahtelisi suomalaisia nimiä jotka eivät sanoisi ranskalaiselle mitään.
Bonnet ei osaa luopua kirjasta jonka on lukenut. Mistäs sen tietää koska sitä vielä tarvitsee? Vaikka vähän kadehdinkin sitä että hänellä on käytännössä koko elämänsä kirjat käden ulottuvilla, taidan silti itse viihtyä paremmin sopivasti karsitun kotikirjaston parissa. Jatkuvasti sekin tosin kasvaa, ja tämän kirjan jälkeen on hyvä jatkaa sen kasvattamista - hallitusti! ;)
Suosittelen kaikille jotka yhtään ovat taipuvaisia kirjojen haalimiseen, kuten myös samoissa ajatuksissa liikkuvaa Carlos María Domínguezin romaania Paperitalo, johon Kirjaston hengissäkin useampaan kertaan viitataan.
Ranskankielinen alkuteos: Des bibliothèques pleines de fantômes (2008)
Ulkoasu: Sopivan arvokas! Ja tässä on kirjanmerkkinauhakin. Täydellistä. Päällys: Markko Taina, päällyksen valokuva: iStockphoto.
Kustantaja Tammi 2011, suom. Jyrki Kiiskinen, 142 s.
perjantai 25. toukokuuta 2012
11+11
Sain yhdentoista kysymyksen haasteen sekä Elma Ilonalta että Merenhuiskeelta, kiitos molemmille! Ja sitten niihin kysymyksiin, ensin Elma Ilonan:
1. Mikä sää (tai muu luonnonilmiö) sinä olisit?
Sellainen aurinkoinen, mutta sinne tänne ilkikurisia sadekuuroja ripsautteleva säätila. ;)
2. Minkä väristä vaatetta ei vaatekaapistasi löydy?
Värivalikoima on kyllä aika laaja, mutta ainakaan mitään tummanvihreää ei nyt tule mieleen.
3. Mitä sellaista haluaisit oppia, mitä et vielä osaa?
Haluan - ja myös aion - opiskella uusia kieliä.
4. Kerro jokin kokemasi Felix Culpa (= onnekas vahinko).
Nyt lyö kyllä ihan tyhjää, en saa päähäni mitään sopivaa... Ehkä palaan asiaan kunhan kysymys on vähän hautunut! :)
5. Nimeä yhdestä kolmeen sarjakuvahahmoa, joista pidät.
Roope Ankka ja Fingerporin Rivo-Riitta. Hyllyssäni taitaa odottaa monta hienoa hahmoa, mutta en ole tutustunut heihin vielä!
6. Rakkain musiikkimuistosi?
EI taida olla yhtä ylitse muiden, mutta mainitaan vaikkapa Egotripin Matkustaja, joka liittyy erääseen kesään josta mulla on erittäin hyvät muistot! :)
7. Millä kulkuneuvollla tekisit unelmalomasi? (Juna, laiva, lentokone, kuumailmapallo, jalat... muu, mikä?)
En ole koskaan ollut Interraililla, mutta ajatus junalla seikkailemisesta sinne tänne ilman sen tarkempaa päämäärää on kutkuttava, varsinkin jos aikaa olisi oikein reilusti. Samoin Trans-Siperian radassa on jotain hyvin kiehtovaa...
8. Katso ympärillesi huoneessa, jossa olet. Jos saisit pitää vain yhden siellä olevista tavaroista, mikä se olisi?
Äsh! Olen samassa huoneessa kuin kaikki kirjani. Valkkaa nyt niistä sitten... Ellei koko hylly(j)ä sisältöineen saa laskea yhdeksi esineeksi, niin sitten tietokone koska se sisältää paljon kuvia joita en ole vieläkään saanut teetettyä paperille! :)
9. Jos tietäisit kuolevasi huomenna, mitä nauttisit viimeiseksi ateriaksi?
Kylläpäs pistit taas pahan. Mikä oikein olisi niin hyvää? Ehkä söisin pelkkiä jälkiruokia. Jotain ihanan marjaista ja rahkaista, ja vaniljakermajäätelöä kinuskikastikkeella ja strösseleillä, ja... ;)
10. Onko lasisi puoliksi täynnä vai puoliksi tyhjä?
Täynnä!
11. Mieleenpainuvin paikka, jossa olet lukenut kirjan?
Nuorempana tapasin usein kesäisin lukea puussa. Ehkä se. :)
Ja sitten Merenhuiskeen kysymyksiin:
1. Mikä on ahdistavin kirjamuistosi?
Niels Fredrik Dahlin Matkalla ystävän luo oli niin läpikotaisin ahdistavan surullinen kirja, että se se taitaa olla.
2. Mikä on paras paikka lukea kirjaa kesällä?
Jossain ulkona, vaikka keskellä nurmikkoa - tai sitten siellä puussa johon viittasin Elma Ilonalle vastaillessani. :) Aion tehdä puutarhaani monenlaisia hyviä lukupaikkoja!
3. Luetko kirjoja muilla kielillä kuin suomeksi?
Kyllä, englanniksi jonkin verran. Pääasiassa siksi että on niin paljon kiinnostavia kirjoja joita ei koskaan suomenneta!
4. Haluatko omistaa lukemasi kirjat vai lainaatko ne mieluummin kirjastosta (tai jostain muualta)?
Kirjastokin on ihana paikka (Ihan mahtavaa kun saa poimia isosta valikoimasta mukaansa mitä luettavaa vain haluaakin - ilmaiseksi!), mutta enemmän olen silti omistamiseen suuntautunut. Ainakin suosikkieni haluan olevan käden ulottuvilla myöhemminkin. Valitsen myös seuraavan luettavan kirjan niin fiilispohjalta, että jos hyllyn reunalla odottaa kasa kirjastolainoja jotka "pitää" lukea pian, ne saattavatkin alkaa vaikuttaa epäkiinnostavalta pakkopullalta! Oman hyllyn kirjat ehtivät odottaa vaikka kuinka kauan, niistä ei tule minkäänlaisia paineita. :)
5. Mihin kirjalliseen maisemaan tai maailmaan haluasisit mennä vierailulle?
Tylypahkaan!
6. Ketkä kuusi fiktiivistä henkilöä kutsuisit päivälliselle?
Eddingsin Beldin-velhon, Sokean surmaajan Iris Chase Griffenin, Liseyn tarinan Lisey Landonin, Sirius Mustan, Intohimon Villanellen ja Cosimo Piovasco di Rondón, paronin jonka vuoksi päivällisetkin kai täytyisi järjestää puussa. Luulen että tällä porukalla saataisiin aikaan hyvin mielenkiintoinen ja suorasanainen keskustelu!
7. Mikä on ollut paras tänä vuonna lukemasi kirja?
Olli Jalosen 14 solmua Greenwichiin.
8. Mitä kappaleita kuuluisi elämäsi soundtrackiin?
Dream Theaterin Take the Time, joku Scooterin ysärihitti, Kaija Koota... Lapsuuden kohdalle vaikka joku Rölli-biisi. Mitäs niitä nyt olikaan? :)
9. Millaisista elokuvista pidät?
Elokuvamakuni on rajoittuneempi kuin kirjamakuni, vaikken sentään ihan yhteen muottiin elokuvissakaan kangistu. Yleensä kuitenkin kaipaan ainakin vähän jotain toiminnallisuutta, seikkailua tms. Suosikkini on Kill Bill!
10. Miten valitset kirjastossa lainaamasi kirjat?
Joskus menen hakemaan jotain tiettyä, mutta useammin vain haahuilen hyllyjen välissä ja katson että hei tuossahan on tuo, otanpa mukaan. Ideoiden puutteessa voin kaivaa laukustani pienen osoitemuistion, johon olen aakkosittain merkinnyt muistiin kiinnostavia kirjoja.
11. Kirjoitatko päiväkirjaa?
Vain lukupäiväkirjaa. (Blogin lisäksi siis myös paperille.) Joskus nuorempana kirjoitin muutamaan otteeseen, mutta ei sitä koskaan kovin pitkään kestänyt. Joskus olen harkinnut sellaista yhden-kahden rivin päiväkirjaa, johon aina merkitsisin vain esim. jonkin yksityiskohdan päivästä, tai mitä nyt ikinä olisikaan jäänyt mieleen.
Kiitos molemmille haasteesta ja kysymyksistä! Koska olen ihan pihalla siitä keiltä tämä vielä on tekemättä, en laita haastetta eteenpäin, mutta kun nuo puut nyt näköjään tunkivat mukaan useampaankin vastaukseen niin heitänpä yhden mieleen tulleen kysymyksen johon kuka vaan voi mielellään kommenttilaatikossa vastata:
Koska olet viimeksi kiivennyt puuhun? :)
(Mitä kuvitukseen tulee, niin eipä ole tarvinnut harmitella että tuli syksyllä kyykittyä tihkusateessa istuttamassa sipulikukkia. ;) Varsinkin tulppaaneihini olen ihan rakastunut - mieletöntä saada pihalle tuollainen väriläiskä jo ennen kuin kesä on edes kunnolla alkanut! Ensi kevääksi lisää! Paljon lisää!)
maanantai 21. toukokuuta 2012
Christopher Priest: The Prestige
1800- ja 1900-lukujen taitteen Englannissa kaksi taikuria ajautuu katkeraan kilpailuun. Alfred Bordenin ja Rupert Angierin halu ylittää toistensa esitykset menee lopulta liiankin pitkälle.
Olen nähnyt aiemmin Christopher Nolanin kirjan pohjalta ohjaaman samannimisen elokuvan, jossa Bordenin ja Angierin rooleissa ovat Christian Bale ja Hugh Jackman. Yleensä en oikein enää innostu lukemaan kirjoja, jos olen sattunut näkemään elokuvan ensin (ja senpä vuoksi välttelenkin kiinnostavista, lukemattomista kirjoista tehtyjä elokuvia :), mutta tässä tapauksessa juoni oli sen verran mutkikas etten enää muistanut miten se menikään. Luin siis kirjan, ja katsoin sen päälle elokuvan vielä uudelleen - ja nyt ne ovat päässäni sen verran sekaisin ja toisiinsa limittyneinä että taitavat kiertyä tässä tekstissäkin yhteen ihan väkisin.
Mutta ei se mitään, sillä ne ovat hyvin toisiaan täydentäviä kokemuksia. Kirja koostuu Bordenin ja Angierin päiväkirjamerkinnöistä joissa on paljon taustoitusta tapahtumille, sekä toisesta aikatasosta, jossa heidän jälkeläisensä kohtaavat. Epäsopu on säilynyt sukupolvien ylikin. Elokuva saattaa tuntua paikoitellen pikkuisen sekavalta koska asioista kerrotaan vähemmän, mutta se on kokonaisuutena kuitenkin niin toimiva paketti etteivät pienet epäselvyydet haittaa - en ainakaan muista että olisivat haitanneet ensimmäiselläkään katselukerralla.
Juoneen on tehty melko reippaasti muutoksia, mm. taikureiden kilpailulle on annettu traagisempi syy. Toinen aikataso on pudotettu kokonaan pois, mikä muuttaa myös loppuratkaisun joka kirjassa liittyi juuri siihen myöhempään sukupolveen. Useimmiten ärsyynnyn näin vahvasta kirjan juonen uusiksi kirjoittamisesta, mutta nyt pidän elokuvan ratkaisuja toimivampina. Olisinko samaa mieltä jos en olisi nähnyt sitä ensin? En tiedä. Useimmiten mulle kyllä käy juuri niin, että pidän enemmän siitä versiosta joka on osunut tielleni ensin, oli se sitten kumpi vain.
Niin siis tälläkin kertaa, mutta ansionsa on toki kirjallakin! Päiväkirjamerkinnät näyttävät asiat kiinnostavasti molempien taikurien näkökulmasta, ja - kuten yleensä - kirja vie syvemmälle koko jutun ytimeen. Myös koko viktoriaanisen taikuuden maailma näyttäytyy kirjassa kiehtovampana ja jotenkin "suurenmoisempana". Tämä tieteen ja todellisuuden rajoja reilusti venyttävä tarina ei ollut ollenkaan hullumpi lukukokemus.
Ensimmäinen lause: It began on a train, heading north through England, although I was soon to discover that the story had really begun more than a hundred years earlier.
Ulkoasu: Pidän värityksestä, ja kuvakin on hyvin kirjan henkeen sopiva. Kannen kuvat: Getty Images.
Kustantaja Gollancz 2004 (1. julk. Simon & Schuster 1995), 360 s.
Olen nähnyt aiemmin Christopher Nolanin kirjan pohjalta ohjaaman samannimisen elokuvan, jossa Bordenin ja Angierin rooleissa ovat Christian Bale ja Hugh Jackman. Yleensä en oikein enää innostu lukemaan kirjoja, jos olen sattunut näkemään elokuvan ensin (ja senpä vuoksi välttelenkin kiinnostavista, lukemattomista kirjoista tehtyjä elokuvia :), mutta tässä tapauksessa juoni oli sen verran mutkikas etten enää muistanut miten se menikään. Luin siis kirjan, ja katsoin sen päälle elokuvan vielä uudelleen - ja nyt ne ovat päässäni sen verran sekaisin ja toisiinsa limittyneinä että taitavat kiertyä tässä tekstissäkin yhteen ihan väkisin.
Mutta ei se mitään, sillä ne ovat hyvin toisiaan täydentäviä kokemuksia. Kirja koostuu Bordenin ja Angierin päiväkirjamerkinnöistä joissa on paljon taustoitusta tapahtumille, sekä toisesta aikatasosta, jossa heidän jälkeläisensä kohtaavat. Epäsopu on säilynyt sukupolvien ylikin. Elokuva saattaa tuntua paikoitellen pikkuisen sekavalta koska asioista kerrotaan vähemmän, mutta se on kokonaisuutena kuitenkin niin toimiva paketti etteivät pienet epäselvyydet haittaa - en ainakaan muista että olisivat haitanneet ensimmäiselläkään katselukerralla.
Juoneen on tehty melko reippaasti muutoksia, mm. taikureiden kilpailulle on annettu traagisempi syy. Toinen aikataso on pudotettu kokonaan pois, mikä muuttaa myös loppuratkaisun joka kirjassa liittyi juuri siihen myöhempään sukupolveen. Useimmiten ärsyynnyn näin vahvasta kirjan juonen uusiksi kirjoittamisesta, mutta nyt pidän elokuvan ratkaisuja toimivampina. Olisinko samaa mieltä jos en olisi nähnyt sitä ensin? En tiedä. Useimmiten mulle kyllä käy juuri niin, että pidän enemmän siitä versiosta joka on osunut tielleni ensin, oli se sitten kumpi vain.
Niin siis tälläkin kertaa, mutta ansionsa on toki kirjallakin! Päiväkirjamerkinnät näyttävät asiat kiinnostavasti molempien taikurien näkökulmasta, ja - kuten yleensä - kirja vie syvemmälle koko jutun ytimeen. Myös koko viktoriaanisen taikuuden maailma näyttäytyy kirjassa kiehtovampana ja jotenkin "suurenmoisempana". Tämä tieteen ja todellisuuden rajoja reilusti venyttävä tarina ei ollut ollenkaan hullumpi lukukokemus.
Ensimmäinen lause: It began on a train, heading north through England, although I was soon to discover that the story had really begun more than a hundred years earlier.
Ulkoasu: Pidän värityksestä, ja kuvakin on hyvin kirjan henkeen sopiva. Kannen kuvat: Getty Images.
Kustantaja Gollancz 2004 (1. julk. Simon & Schuster 1995), 360 s.
keskiviikko 2. toukokuuta 2012
Ten books that saved your life
Helmi K oli törmännyt juttuun Ten songs that saved your life -listauksista ja käänsi homman käsittelemään kirjoja. Ideana siis listata kymmenen elämänpelastajakirjaa sen kummemmin perustelematta.
Näissä saatesanoissani taidan kuitenkin vähän selitellä: En oikein tiennyt miten suhtautua termiin "life-saving book", koska yksikään kirja ei ole kirjaimellisesti sellainen ollut - päätin siis suhtautua asiaan niin, että listaan kirjoja joiden ajatteleminen ohimennenkin saa minut tuntemaan ihmeellistä iloa siitä että voin lukea, että on olemassa kirjoja jotka rikastuttavat elämääni niin suunnattoman monin eri tavoin!
Näissä saatesanoissani taidan kuitenkin vähän selitellä: En oikein tiennyt miten suhtautua termiin "life-saving book", koska yksikään kirja ei ole kirjaimellisesti sellainen ollut - päätin siis suhtautua asiaan niin, että listaan kirjoja joiden ajatteleminen ohimennenkin saa minut tuntemaan ihmeellistä iloa siitä että voin lukea, että on olemassa kirjoja jotka rikastuttavat elämääni niin suunnattoman monin eri tavoin!
- Yann Martel: Piin elämä
- Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin
- Leena Krohn: Tainaron
- David Eddings: Garion-sarjat
- Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
- Joel Haahtela: Perhoskerääjä
- Stephen King: Kuoleman käytävä
- Jeff Long: Vuosi nolla
- Arturo Pérez-Reverte: Taistelumaalari
- Jeanette Winterson: Intohimo
tiistai 1. toukokuuta 2012
Minihaaste 3/12: Saarella
Kahden kuukauden välein vaihtuvassa minihaasteessa on ajatuksena
lukea yksi kirja annetusta aiheesta. Voit osallistua millä tahansa
aiheeseen sopivalla kirjalla, kirjallisuudenlajista tai formaatista
riippumatta.
Ja touko-kesäkuun haastetehtävä on tässä:
Lue kirja joka sijoittuu saarelle!
Alun perin haasteen keksiessäni mielessäni olivat lähinnä tunnelmalliset pikkusaaret mutta sitten hoksasin että ai niin, kyllähän esimerkiksi suurin osa brittiläisistä kirjoista täyttää tuon ehdon. :) Jätän siis rajanvedon osallistujien itsensä tehtäväksi; jos kirja tuntuu mielestäsi "saarelaiselta" niin kyllä se mullekin kelpaa!
Mitäs kaikkia niitä saarikirjoja nyt sitten olisikaan? Nämä ainakin tulevat mieleen, vinkkailkaa lisää:
Ja touko-kesäkuun haastetehtävä on tässä:
Lue kirja joka sijoittuu saarelle!
Alun perin haasteen keksiessäni mielessäni olivat lähinnä tunnelmalliset pikkusaaret mutta sitten hoksasin että ai niin, kyllähän esimerkiksi suurin osa brittiläisistä kirjoista täyttää tuon ehdon. :) Jätän siis rajanvedon osallistujien itsensä tehtäväksi; jos kirja tuntuu mielestäsi "saarelaiselta" niin kyllä se mullekin kelpaa!
Mitäs kaikkia niitä saarikirjoja nyt sitten olisikaan? Nämä ainakin tulevat mieleen, vinkkailkaa lisää:
- Tove Jansson: Kesäkirja, Muumipappa ja meri, Haru, eräs saari
- Mark Dunn: Ella Minnow Pea
- Henning Mankell: Italialaiset kengät (en nyt tosin ihan muista että kuinka suuri osa tästä sijoittuu saarelle)
- L. M. Montgomery: Anna-sarja
- Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
- Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi
- Albert Sánchez Piñol: Kylmä iho
- Gotlantiin tai Öölantiin sijoittuvat ruotsalaiset dekkarit/jännärit: Johan Theorin, Anna Jansson...
- Aino Kallas: Sudenmorsian
- Sue Harrisonin Aleuteille, esihistorialliseen aikaan sijoittuvat sarjat, alkaen kirjasta Äiti maa, isä taivas
- Kjell Askildsen: Saari
- Anni Blomqvist: Myrskyluoto-sarja
- Jean Rhys: Siintää Sargassomeri
- Hanna Tuurin Irlantiin sijoittuvat kirjat
- Arnaldur Indridasonin islantilaiset dekkarit
- William Golding: Kärpästen herra
- Victoria Hislop: Saari
- Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut/Kymmenen pientä neekeripoikaa
- P. D. James: Majakka
- Milla Keränen: Sisilian ruusu
- Unity Hall: Tuulen laulu
- Enid Blyton: Seikkailujen saari, jotkut Viisikko-kirjat
- Margaret Mitchell: Paratiisisaari (novelli)
- Marko Hautala: Torajyvät
- Gerald V. Kuss: Matka miesten maahan (Grönlanti-matkakirja)
- Daniel Defoe: Robinson Crusoe
- Linda Olsson: Sonaatti Miriamille, Kaikki hyvä sinussa
- Marion Zimmer Bradley: Avalonin usvat
- Ursula K. Le Guin: Maameren tarinat
- Astrid Lindgren: Saariston lapset, Peppi Pitkätossu Etelämerellä
- Eppu Nuotio & Tuulikki Tolonen: Unienvaihtaja
- Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari
- Pipaluk Freuchen: Eskimopoika Ivik
- Ilkka Hanski: Viestejä saarilta (ekologia-aiheinen tietokirja)
- Maria Peura: Vedenaliset
- Niall Williams: Saaren hiljaisuudessa
- Lars Sund: Onnellinen pieni saari
- Anneli Kanto & Terhi Rannela: Tähystäjäneito
- yleensä ottaen mm. Brittein saarille, Japaniin, Islantiin sijoittuva kirjallisuus...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)