Susanne Jansson: Uhrisuo (Dekkariviikko)

Nathalie Ström kasvoi Mossmarkenin suon laidalla, mutta tragediaan päättyneen kesän jälkeen hän on pysynyt poissa seudulta vuosikaudet. Nyt hän palaa tekemään suolla mittauksia väitöskirjaansa varten. Samalla suolla, johon rautakaudella upotettiin ihmisuhreja ja jolle monen kerrotaan kadonneen paljon myöhempinäkin aikoina. Ehkä se on peräti suo itse, joka vaatii uhrinsa? Epämääräistä uhkaa paikkaan joka tapauksessa tuntuu liittyvän, ainakin sitten kun Nathalie löytää ystävänsä Johanneksen pitkospuilta tajuttomaksi lyötynä ja taskut täynnä kultakolikoita. Pian poliisin valokuvaaja Maya Lind löytää jotain karmeampaakin; suohon upotetun ruumiin. Eikä tämä ruumis ole peräisin rautakaudelta.

Susanne Janssonin kummitusjutuilla sävytetty esikoisdekkari ei ole ollenkaan hullumpi paketti! Pidin tunnelmasta joka ei kasva kauhuksi vaan väreilee sopivan painostavana, suon kuvauksesta, henkilöistä, vanhojen salaisuuksien selviämisestä ja siitä kuinka tuoreemmat tapahtumat kytkeytyvät siihen mitä ennen oli - siihen mitä ei oikein uskaltaisi edes muistaa. Hyvä kokonaisuus jonka osat sopivat yhteen. Suon tuntu jäi lukiessa niin kiinni, että oli pakko lähteä kävelylle paikallisen nevan pitkospuille. Ihan kauniilla, aurinkoisella säällä kylläkin. Äkillisen myräkän noustessa olisi ehkä saattanut tulla kiire jonnekin muualle.

Ensimmäinen lause: Olisi väärin sanoa, ettei kukaan nähnyt tai kuullut mitään.

Ruotsinkielinen alkuteos: Offermossen (2017)

Suomentanut Tiina Sjelvgren

Kustantaja Bazar 2018, 312 s.

---------------------------------------------

Kirjakaupoissa vietetään tällä viikolla dekkariviikkoa, ja monet kirjabloggaajatkin osallistuvat taas tapahtumaan, tietysti dekkareita lukien ja aiheesta kirjoittaen. Niinan postauksessa lista osallistujablogeista, joista voi käydä viikon mittaan etsimässä dekkarivinkkejä.

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja

Maija Sirkjärven novelleissa tapahtuu kummallisia kohtaamisia ja todellisuuden luisumista sivuraiteille. Mutta mitä muuta tästä osaisin sanoa? En ehtinyt kirjoittaa pari viikkoa sitten lukemastani kirjasta ennen eräpäivää ja joku muukin oli omaksi onnekseen tämän kokoelman varannut. Joten palautin kirjan jo kirjastoon ja nyt löysin itseni tuijottamasta hyvin rajallisia ylös ottamiani tietoja todeten, että enpä muuten oikeastaan muista kirjasta paljoakaan. Tässä tapauksessa se ei todellakaan johdu siitä että teksti olisi ollut niin mitäänsanomatonta ettei edes jäänyt mieleen. Ei, teksti on erinomaista ja muistikuvien hämäryys paremminkin sopii pakettiin. Tällainen olo joidenkin novellien päähenkilöilläkin saattaisi olla tapahtumien jälkeen - tietää, että jotain erikoista tapahtui muttei oikein kunnolla osaa järjestää jutun etenemistä päässään, ja vähän epäilyttää että olisiko koko homma sittenkin ollut vain unta.

Muistan kyllä käänteen novellissa Ullan ja Banskun tuho (Hankalaa sitä olisi unohtaakaan!). Mutta muuten: muistan kiinteistönvälittäjän nimeltä Barbara, morsiuspukuliikkeen sovitushuoneeseen yllättäen pujahtavan naisen sekä Ansan joka pyrki olemaan kuin aito southern belle. Mutta mitä näistä henkilöistä kertovissa tarinoissa oikeastaan tapahtui? Jotain erikoista ja vinksahtanutta. Jotain mitä seurasin lukiessani kiinnostuneena, nauttien Sirkjärven kielestä ja henkilökuvauksesta, ihaillen taitoa luoda uhkaavaa tunnelmaa pienin keinoin. Vai kuvittelinkohan vain, näin kieroa unta nukahdettuani lukiessani jotain tavanomaisempaa kirjaa?

Kustantaja Teos 2018, 236 s.

Anna Gavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja

Uutta novellimittaista Gavaldaa! ♥ Esikoiskokoelma Kunpa joku odottaisi minua jossakin ihastutti sekä ensimmäisellä lukukerralla joskus 2000-luvun alkuvuosina että uusintakierroksella, joka on kirjattu blogiin. Gavaldan tyyli istuu mielestäni ehdottomasti parhaiten juuri lyhyeen tekstiin.

En intoillut turhaan, koska nämä uudemmat novellit ovat vähintään yhtä hyviä kuin aiemmatkin! Teksti on keveää mutta vie syvälle henkilöiden tunteisiin ja vaikuttimiin. Ja kerronta vieläpä virtaa niin uskomattoman helpon tuntuisesti, kuin olisi ilmaantunut paperille itsestään. Tästä tietysti kiitokset myös suomentaja Lotta Toivaselle!

Yksittäistä suosikkinovellia on vaikeaa nostaa esiin koska kokoelma on tasaisen erinomainen. Se jossa yhden illan juttu on parempi kuin mikään pitkään aikaan mutta tyttö lähtee silti? Se jossa yllättävä ystävyys ilmestyy tien varressa odottavan koiran muodossa juuri silloin kun sitä eniten tarvitsee? Se joka kiertyy surkean Pokémon-kortin ympärille? Se jossa mies kohtaa junassa kaksi hyvin erilaista nuorta naista ja jonka loppuratkaisu jätetään riemastuttavasti lukijan valinnan varaan? Onneksi ei tarvitse päättää. (Paitsi sen loppuratkaisun päätin kyllä - totta kai se oli Hän. ;) )

Ranskankielinen alkuteos: Fendre l'armure (2017)

Suomentanut Lotta Toivanen

Kustantaja Gummerus 2018, 247 s.

Petät vain kerran & Kaarnan kätkössä

Harlan Coben: Petät vain kerran

Maya Burkett on joutunut eroamaan armeijasta erään Irakissa sattuneen tapauksen vuodettua julkisuuteen. Sitten hänen miehensä Joe murhataan. Hautajaisten jälkeen Maya suostuu ystävänsä ehdotukseen piilottaa kotiin valvontakamera jonka kautta hän voi tarkkailla pientä tytärtään ja lastenhoitajaa. Mutta eräänä päivänä tallennetta katsoessaan Maya näkeekin Joen tyttärensä seurassa. Kaikki ei tosiaankaan ole sitä miltä näyttää, ja mitä pidemmälle Maya ehtii asioita kaivella, sitä useammalta löytyy jotain salattavaa.

Pari Harlan Cobenin kirjaa olen lukenut aiemmin, ja hän tuntuu kyllä saavan luotettavasti aikaan todella viihdyttäviä ja koukuttavia trillereitä. Sen verran samankaltaisia elementtejä näissä pyöritellään että ehkä ihan putkeen ei kannata useampaa lukea, mutta epäsäännöllisempinä annoksina toimii oikein hyvin. Sopivat myös sellaiselle joka kaipaa jännitystä mutta ei ole kiinnostunut raakoja murhia sisältävistä dekkareista.

Ensimmäinen lause: Joen hautajaiset pidettiin kolme päivää hänen murhansa jälkeen.

Englanninkielinen alkuteos: Fool Me Once (2016)

Suomentanut Salla-Maria Mölsä

Kustantaja Minerva 2017, 387 s.

Sini Helminen: Kaarnan kätkössä

Pinjan elämä tuntuu olevan pilalla kun poikakaverin ja parhaan ystävän petollisuus paljastuu. Äiti patistaa hänet kesätöihin puistoja hoitamaan, mikä sitten osoittautuukin onnekkaaksi sattumaksi sillä Pinja saa työtoverikseen Virven. Virve on sekä selittämättömän puoleensavetävä että taitaa myös tietää jotain salaisuudesta jota Pinja kantaa selässään eikä halua paljastaa kenellekään...

Sen olen todennut aiemminkin että suomalainen mytologia tarjoaa mahtavan pohjan fantasiatarinoille, ja tämä Väkiveriset-nuortensarjan avaus ammentaa sisältöä taas samasta erinomaisesta lähteestä. Tässä silti tavataan sellaisia olentoja joihin en ainakaan itse ole törmännyt muissa kirjoissa. Eiköhän siellä riitä vielä kaikenlaista muutakin kiehtovaa tarjolle!

Aika kovaa mentiin tilanteesta toiseen mutta antaa mennä vaan, viihdyin kyllä kyydissä ja nautin toki taas erityisesti ihanasta metsäisyydestä!

Ensimmäinen lause: Millaiseksi kuvittelet äänen, jonka jälkeen elämäsi on ohitse?

Kustantaja Myllylahti 2017, 216 s.

Kenenkään ei pitänyt tietää, Kaikki laulavat linnut & Älä irrota

Vuoden loppu häämöttää ja bloggausjonon kirjat vain nököttävät samassa vanhassa pinossaan pöydän kulmalla. Pikaisempaa koostetta kehiin siis, että tulee joskus valmista! :)

Renée Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää

Catherine lukee romaania, nauttien koukuttavasta tarinasta rentoutuneena...kunnes hänelle selviää, että se kertoo hänestä itsestään. Ja jostain, minkä hän on pitänyt salassa vuosikaudet, sellaisesta minkä piti olla vain yhden muun henkilön tiedossa, henkilön joka on ollut kuolleena koko sen ajan kun Catherine on haudannut salaisuuttaan syvemmälle.


Tämä nyt jäi kyllä aika laimeaksi. Jos on lukenut tämäntyyppisestä kirjasta kaksi kolmasosaa ja huomaa ajattelevansa että oikeastaan ihan sama vaikka jättäisin kesken koska ei liiemmin kiinnosta mitä näille tyypeille tapahtuu, ei trillerikokemusta varmaankaan voi pitää kovin onnistuneena. Tämä ongelma taas luultavasti johtui siitä, että henkilöt olivat järjestään joko yhdentekeviä tai lievästi tympäiseviä, eivätkä sellaisten tekemiset yleensä juuri liikauta. Juonen puolesta homma toimi kyllä paremmin, ja olihan se salattu juttu kaamea tapaus. Sikäli siis mahdollisuuksia kunnon koukutukseen olisi ollut.

Tämän tympääntyneisyyden vastapainoksi muutama innostuneempi mielipide!
Riitta K sanoo tätä jäätävän hienoksi, Annika näkee Knightissa potentiaalia uudeksi Karin Fossumiksi eikä Kristakaan malttanut keskeyttää lukemista. Tuntuvat olevan enemmistössä muutenkin! Niin että kokeile ihan itse, älä mua usko. :)

Ensimmäinen lause: Catherine valmistautuu, mutta mitään ei tule enää ylös.

Englanninkielinen alkuteos: Disclaimer (2015)


Suomentanut Arto Schroderus

Kustantaja Otava 2015, 272 s.

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut

Tämä sen sijaan oli huomattavasti mieluisampi lukukokemus! Viihdyin päähenkilön, Jake-nimisen nuoren naisen seurassa erinomaisesti ja nautin tarinan rullaamisesta, kun se kulki askel kerrallaan kohti Jaken menneisyyttä ja selityksiä sille, miksi hän on päätynyt maailman toiselta puolelta asumaan brittiläiselle saarelle seuranaan koira ja lampaat. Jaken aikomuksena on pysyä omissa oloissaan, mutta siitä tulee hankalaa, kun jokin alkaa tappaa hänen lampaitaan. Villikoirat vain, vaiko sittenkin haamut jotka on yritetty jättää taakse?

Ripaus maagista realismia tuo painostavaan tunnelmaan oman lisänsä. Kirjan lopulta olisin kaivannut jotain muuta, mutta sitten taas, sulattelun jälkeen ajateltuna, käyhän se noinkin.

Ensimmäinen lause: Toinen raadeltu ja kuiviin vuotanut lammas, jonka sisälmykset eivät olleet vielä jähmettyneet ja joka höyrysi kuin vesihauteessa kypsennetty jouluvanukas. 


Englanninkielinen alkuteos: All the Birds, Singing (2013)

Suomentanut Sari Karhulahti

Kustantaja Tammi 2016, 284 s.

Kata Melander: Älä irrota

Tästä omakustanteena julkaistusta esikoisromaanista olisi kyllä ollut mukavaa kirjoittaa pidemmin ja heti tuoreeltaan lukemisen jälkeen, mutta tällä nyt mennään. Kirja nimittäin ansaitsisi enemmän huomiota, sen verran harvoin käsitelty aihe on kyseessä.

Ei niinkään sen puolesta että kyseessä on rakkaustarina, mutta siksi että sen etenemistä mutkistaa toisen osapuolen, Saaran, sairaus. Saara käyttää pyörätuolia, on monissa asioissa täysin avustettava ja kärsii hirvittävistä kipukohtauksista, joiden tuloa ei voi ennustaa. Mutta eihän se tarkoita sitä etteikö hänkin saisi tulla rakastetuksi, haluta toista ja kaivata muutakin kuin avustajan kosketusta. Eihän, vaikka se välillä häntä itseäänkin epäilyttää?


Se toinen puolisko on Petteri, Saaran entinen opettaja jonka avioliitto on omista syistään väljähtynyt onnettomaksi. Saaran kanssa oleminen tuntuu niin erilaiselta. Mutta onko Petteristä elämään sitä elämää, jossa hän joutuu katsomaan Saaran kipuja vierestä?


Kauniisti kirjoitettu tärkeä kirja, joka avartaa sellaista näkökulmaa joka uskoakseni on useimmille varsin vieras.

Ensimmäinen lause: Yliopiston kahvilassa oli hiljaista.

Kustantaja Type & Tell/omakustanne 2016, 226 s.

Timo Mäkelä: Emil ja Sofi

Yhden yön muisto Helsingistä kesältä 1909, kuuluu tämän sarjakuvaromaanin alaotsikko. Tuo muisto on Emilin ja Sofin, jotka, kuten Emil toteaa, saattavat vuosien kuluttua sanoa että "se oli parasta, mitä minulle koskaan tapahtui". Muiston sivuhenkilöinä ovat mm. juopotteleva taiteilija Risukoski joka käyttää Sofia mallinaan, Emilin naisystävä Signe joka valitsee uran perheen sijaan sekä Sofin veli, hienostunut hämärämies Alex Jossaliani. Ja taustana upeasti piirretty vanha Helsinki, jonka mallina ja inspiraationa toimineet kuvalähteet Mäkelä luettelee lopussa.

On toisaalta harmillista että sarjakuvat ovat useimmiten, nytkin, hyvin nopealukuisia, koska olisin viipynyt tämän haikean tarinan tunnelmissa mielelläni pidempäänkin. Luinkin kirjan vielä uudelleen, ja voisin lukea kolmannenkin kerran. Ei se nyt mitään elämää mullistavaa sisällä, mutta jokin siinä kiskoo palaamaan vielä. Miljöö, henkilöt ja tapahtumat kietoutuvat toisiinsa tyylikkäästi!

Kustantaja Arktinen Banaani 2005, 105 s.

Reetta Ranta & Antti Huttunen: Metsien kätkemä - Opas Suomen kauneimpiin kohteisiin

Reetta Ranta ja Antti Huttunen esittelevät rakkaudella upeita kotimaisia luontokohteita kahdeksalta eri suunnalta. Retkillä laskeudutaan luolaan, kiivetään tunturin huipulle, kasataan kivipeikko pirunpellolla, melotaan pitkin rotkojärveä ja kävellään tuoksuvalla kanervaniityllä. Tärkeässä osassa on paitsi luonto itse, myös eri paikkoihin liittyvät tarinat ja myytit. Metsien kätkemä perustuu samannimiseen Ylelle tehtyyn tv-sarjaan, jonka jaksot ovat vielä nähtävissä Yle Areenassa. En ollut tutustunut sarjaan aiemmin, mutta juuri äsken katselin yhden jakson. Pääasiassa sarjassa ja kirjassa on kyse samasta asiasta eri formaatissa, mutta kyllä ne myös täydentävät toisiaan: sarja laajemmalla kuvamateriaalilla, kirja runsaammalla kerronnalla.

Kokonaisuus on kyllä huikea ja ihana ja vaikka mitä. Millä sitä mihinkään ulkomaille malttaa lähteäkään kun nähtävää on lähempänäkin! Tämä pidentää taas sitä Vedenalainen Suomi -kirjan yhteydessä mainitsemaani bucket listia. Kohdat "käy Kolilla" ja "näe Paavolan tammi" sillä jo olikin, mutta kun tarjolla on vaikka mitä muutakin. Saaristokin on vielä ihan kokematta. Sinne siis!

Kustantaja Gummerus 2016, 144 s.

Anni Sinnemäki: Aleksis Kiven katu

Miettiessäni, mitä tästä Anni Sinnemäen runokokoelmasta kirjoittaisin, minua häiritsi se ajatus etten muista lukemastani kovinkaan paljoa vaikka runoista pidinkin. Ehkä tämä muistamattomuus - ja siitä häiriintyminen - johtuu osaltaan siitä, että yleensä luen mieluummin lyhyempiä ja tiiviimpiä runoja, jolloin yksittäiset tekstit jäävät helpommin kokonaisuudessaan mieleen. Sinnemäen runot ovat pidempiä ja polveilevampia. Lisäksi niiden tyylissä on pieni annos sellaista unenomaista utua (tai ei oikeastaan sitä, mutten keksi parempaakaan ilmaisua) joka tuntuu estävän niiden kiinni tarttumisen. Nyt kirjaa selaillessani pidän niistä kyllä edelleen. Tai taas.


Kirjoittaessani Sokeana hetkenä -kokoelmasta vuonna 2012 olen todennut näin: "Jonkinlaisen yhteisen teeman voisi ehkä sanoa olevan 'hetkiä elämästä'. - - Tavallisia ihmisiä tavallisissa elämissään, joista yksikään ei kuitenkaan ole tavanomainen, vaan jokainen omanlaisensa." Hetkiä elämästä sopii kuvaamaan tätäkin, ja ehkä samaa voi soveltaa kokoelman lukemiseenkin. Ajattelemalla, että on saanut viettää hetkiä nauttien runoista silloin kun ne ovat silmien edessä, ja se riittää.


Noita hetkiä runojen mukana on vietetty ainakin Helsingissä ja maailmalla, nuoruutta tai päättynyttä suhdetta muistellen ja vieraillen lapsuudenkodissa aikuisena. Sinnemäen teksti on keveää mutta tarkkavaista, sitä on ilo lukea. Loppuun lainaus kohdasta, joka jäi kuin jäikin mieleen. Loppuosa nuoruuden ystävien muistelusta nimeltä Pojat:

"Näen kuinka he seisovat rantavedessä
lahkeet käärittyinä mutta märkinä
lasit kädessä
juhannuksen jälkeinen melankolinen aurinko
läpivalaisee heidät, heidän janonsa, halunsa, vähän liian
terävän älynsä
hennosti erottuvat ne kohdat
joista he myöhemmin murtuvat"

(Kokoelman runojen lukumäärä on hieman tulkinnanvarainen, mutta laitetaan runohaasteeseen 39 runoa lisää, yhteensä siis kasassa 516.)

Kustantaja Otava 2009, 77 s.

Ossi Hiekkala: Nimettömien hautojen maa

"Suomessa on satojatuhansia neliökilometrejä koskematonta maata. Yhdelle ruumiille riittää niistä pari neliömetriä." (takakannesta)

Ossi Hiekkalan sarjakuvadebyytti sisältää kolme lyhyttä tarinaa, joissa nimettömiin hautoihin vievät huumekauppoihin sekaantuminen, perheväkivalta ja kosto. Tyyli on finn noir, tunnelma armoa antamaton, piirrokset realistisia ja sivujen sininen sävy hyytävän kylmä.

Nappasin kirjan mukaan ihan summissa, plaraillessani mitä kirjaston sarjakuvahyllystä löytyy. Totesin komeaksi ja toimivaksi rikosviihteeksi, jota olisi mielellään lukenut pidempäänkin.

Kustantaja Arktinen Banaani 2016, 64 s.

Eeva Heilala: Omenat omasta puusta

Maanläheistä runoutta pohjoispohjalaiselta maatalonemännältä. Eeva Heilala kirjoittaa sukupolvista ja vanhenemisesta, työstä ja maaseudusta, kanssaihmisistä, muuttuvasta maailmasta. Kirjasta piirtyy kuva ihmisestä jolla on ollut hyvä elämä, vaikka matkalle aina raskaitakin asioita mahtuu. Runoissa tulevat esiin perinteiden kunnioittaminen ja rauhoittava vanhan maailman tuntu. Vain pieninä hetkinä tuli sellainen tunne, että kuulun itse jo toiseen aikaan. Muistiin haluan merkitä tämän isoäidin runon:




On vaikea puhua lapsista mitään
ne ovat liian läheltä
kivulla synnytettyjä
ja kiireen keskellä kasvatettuja

Mutta lastemme lapset
miten ihanaa helmikudetta
elämämme kankaassa 

Runohaasteeseen 82 runoa lisää, yhteensä nyt 477.


Kustantaja Tammi 2006, 104 s.

Tuuve Aro: Lihanleikkaaja

Novellikokoelma, jossa henkilöiden maailmat nyrjähtelevät tavalla tai toisella paikoiltaan tai näyttäytyvät uudenlaisina.

Kaikki eivät osuneet mutta kyllä Tuuve Aro onnistui iskemään useampaan kertaan. Parhaiten tästä jää varmasti mieleen Heräämö, jossa nainen menee sairaalaan steriloitavaksi ja toinen synnyttämään. Heti lukemisen jälkeen tuo tarina häiritsi mielenrauhaani niin että toivoin etten olisi sitä koskaan lukenutkaan. Sulattelun jälkeen arvostan sitä, kuinka kirjoittaja onnistui tuollaisen tunteen saamaan aikaan. Toisilla tavoin häiritseviä ovat Haju, jonka päähenkilö kärsii äkillisesti ilmaantuvasta karmeasta löyhkästä jota kukaan muu ei huomaa, sekä Lihanleikkaaja, kertomus ikävästi päättyvistä vegaanisista grillijuhlista.


Suosikkihenkilöni kokoelmassa on ehdottomasti Elsa-novellin nimihenkilö, leskirouva joka kulkee Stockmannilla näpistelemässä nauttien kihinästä sisällään ja vertaa näkemiään miehiä menettämäänsä Arvoon etsien tuttuja piirteitä. Sisuskaluja kuristavin henkilö taas Kahdet kasvot -novellin Tomi, poika jonka äiti muuttuu aina toisinaan vieraaksi ja isä käy joskus, joka välillä saa olla rakentamassa lumilinnaa muiden lasten kanssa kunhan pahimmat huutelijat eivät ole paikalla, joka tutustuu pyöräkellarissa oleilevaan vemputtajamieheen ja löytää lopulta kykynsä ottaa tilanne hallintaan.


En ole lukenut Arolta muuta mutta ehkäpä täytyy, novelli tuntuu ainakin olevan hallinnassa!

Ompun novellihaasteeseen kertyi tästä kaksitoista novellia.

Kustantaja WSOY 2017, 153 s.

Mhairi McFarlane: Sinusta kaikki alkoi

Historian asiantuntija Anna Alessi on muuttunut kouluaikojen jälkeen melkoisesti, mutta vuosien kiusaamisen traumoista hän ei pääse eroon. Kun James Fraser ilmestyy taas Annan turhauttavia nettideittejä sisältävään elämään, Anna huomaa että joku muukin vaikuttaa muuttuneen. Viimeisen kiusaamistapauksen takana ollut tyyppi tuntuukin nyt mukavalta seuralta. Mutta uskaltaako siihen tunteeseen - ja Jamesiin - todella luottaa?

Ajattelin aiemmin ettei chick lit ole mua varten, mutta mielessä on jonkin aikaa pyörinyt että voisihan sitäkin kokeilla jos jotain riittävän kiinnostavaa osuu kohdalle. Tämä nyt sitten pääsi kirjastosta kotiin ja kuinkas kävi - jäin saman tien niin koukkuun että melkein myöhästyin töistäkin kun en olisi malttanut lopettaa lukemista! Vaikka juoni onkin suurelta osin ennalta-arvattava niin mitä sitten, juttuhan meni just niin kuinka mä sen halusinkin menevän!


Hyvin siis viihdyin, ensinnäkin siksi että halusin jo äkkiä saada tietää kuinka seuraava käänne oikein tapahtuukaan, ja toiseksi siksi että Annan ja Jamesin sanailu on oikeasti hauskaa. Siihen kun sitten vielä laitetaan sekaan vakavampaakin ajateltavaa niin hyvä paketti on kasassa. Voipa olla että luen tämän vielä uudestaankin. :)

Ensimmäinen lause:  - Hyvät naiset ja herrat... Elton John!

Englanninkielinen alkuteos: Here's Looking at You (2013)

Suomentanut Anja Lindqvist

Kustantaja HarperCollins 2016, 395 s.

Tore Renberg: Huomenna nähdään

Tore Renbergin romaanissa on iso joukko henkilöitä joiden näkökulmista seurataan tapahtumia kolmena syyskuun päivänä öljyllä rikastuneessa Stavangerissa. Kahden teinitytön yh-isä Pål, joka on onnistunut järjestämään itsensä syvälle ongelmiin. Pålin tyttäret, tunnollinen voimistelijalahjakkuus Malene ja kiukkuinen Evanescence-fani Tiril. Sisarusten koulutoveri Sandra, uskovaisen perheen kiltti tyttö joka on rakastunut ja käy salaa metsikössä tapaamassa Danielia. Tämä taas on koulun komein mutta myös vaarallisimpana pidetty poika, jonka menneisyydestä ennen lastenkotiin päätymistä liikkuu hurjia huhuja. Paikallinen pikkurikollisporukka, jolta Pål pyytää apua kun ei keksi enää muutakaan. Siihen kuuluvat ylipainoinen kauhuleffafanaatikko Jan Inge, tämän jatkuvasti samana jatkuvaan elämäänsä jumiin jäänyt sisko Cecilie - jota Jan Inge myi kaupungin pojille sisarusten jäätyä taloon kahdestaan 80-luvulla - ja kaksimetrinen, arvaamaton ja taukoamatta pälpättävä Rudi, joka on seurustellut Cecilien kanssa pian kolmekymmentä vuotta. Porukan neljäs jäsen, "hullu korealainen" Tong on vapautumassa vankilasta ihan kohta.


Moni heistä vaikuttaa ehkä ensinäkemältä turhan stereotyyppiseltä, mutta Renberg tekee kyllä jokaisesta kiinnostavan eikä kukaan ole vain yhdenlainen. Teksti kulkee hyvin ja jäin siihen kiinni heti alkusivuilla kun Pålin hiljainen epätoivo puski esiin rivien välistä. Ajattelin, että pliis, selviä tästä, mistä ikinä onkin kyse. Ja kun henkilöitä esiteltiin lisää ja yksi jos toinenkin tunki selvittämään asioitaan samaan pieneen metsikköön, ajattelin, että voi paska, tästä tulee vielä helvetillinen sotku, ja haluan tosiaankin tietää millainen. Ja siitä tuli sotku, ja runsaat kuusisataa sivua alun jälkeen olin edelleen kiinnostunut tietämään miten homma oikein päättyy - vaikka henkilöt tässä tuntuivatkin tärkeämmiltä kuin juoni. Pålin lisäksi ehkä eniten symppasin Cecilietä. Kai hänen voisi määritellä edustavan "white trashia". Hän miettii, miten elämästä oikein tuli sellaista ettei hänellä ole koskaan ollut yhtäkään naispuolista ystävää. Että on vain veli, ainaiset samanlaiset aamiaiset ja Rudi ja Rudin jatkuvat naintihalut ja vielä jatkuvampi pälätys josta Cecilie haluaisi eroon.

Renberg kirjoittaa sujuvaa dialogia, käyttää kerronnassa hienosti myös henkilöiden musiikkimakua ja tuo esiin sellaisiakin tyyppejä, jotka eivät kovin usein näyttäydy kirjojen pääosissa. Aikakaan mun lukemieni. Kannatti napata kirjastosta hetken mielijohteesta kirja, joka ei ensivaikutelmaltaan ehkä ollut niin mun juttuni.

Ensimmäinen lause: Silmät, ihan kuin niissä olisi hiekkaa.

Norjankielinen alkuteos: Vi ses i morgen (2013)

Suomentanut Outi Menna

Kustantaja Like 2016, 653 s.

Rosa Liksom: Hytti nro 6 (äänikirja)

Neuvostoliiton loppuaikoina suomalainen tyttö ja venäläinen mies päätyvät hyttitovereiksi junamatkalla halki valtavan Siperian. Mies juo vodkaa, kaivaa ruokatavaroita ilmeisen pohjattomasta repustaan, kertoo laajasta Venäjänmaasta ja sen kansasta, omasta elämästään myös, ehdottelee toisinaan törkeyksiä kun tekee niin kovasti pillua mieli ja pyytää sitten anteeksi. Tyttö kuuntelee, piirtää, kieltäytyy vodkasta, ajattelee Moskovaan jäänyttä Mitkaa ja tämän äitiä, ja pakenee välillä käytävään saatuaan tarpeekseen. Hiljalleen heidän välilleen muodostuu erikoinen ystävyys.


Muistelen, että aiemmin kirjaa googlaillessani törmäsin jossain tietoon - vai olikohan pelkkä huhu - siitä, että Rosa Liksomin tytär pyysi äitiään selittämään mikä oli Neuvostoliitto, ja selityksenä syntyi tämä kirja. En siis mene vannomaan että tämä pitää paikkansa, mutta pidän ajatuksesta. Eikä kirja ole huono selitys ollenkaan, uskoisin. Ainakin Neuvostoliitto on kuvattu niin, että koin sen äänikirjaa kuunnellessanikin kaikilla aisteilla. Nyt pitäisi olla käden ulottuvilla sivuja joita voisi selailla ja palauttaa mieleen, kuinka hienoa Liksomin kieli oikein onkaan. Symboliikkaakin kirjassa taitaa olla niin paljon etten edes yritä alkaa setvimään sitä erittäin puutteellisella asiantuntemuksellani. Ilmeisesti myös junan kulkema reitti on loppupäästään todellisuudessa mahdoton, mutta en usko tämänkään olevan Liksomilta vahinko.

Miestä on kai monikin pitänyt vastenmielisenä tyyppinä, mutta omasta mielestäni hän on kiinnostava henkilö josta halusin jatkuvasti tietää lisää. Tyttö jäi vähän etäisemmäksi. Toisinaan kaipasin kuuntelusta taukoa, mutta lopulta viihdyin tällä rujon tunnelmallisella matkalla varsin hyvin.

Kustantaja WSOY 2012, 6 h 50 min, lukija Pertti Sveholm

Caj Westerberg: Yönmusta, sileä

Caj Westerbergin runoissa puhutaan veneen kevätkunnostuksesta, lentoon lähtevästä koskelosta, villeistä kukista, vanhoista tuttavista, hippiäisen piirroksista männikön hiljaisuuteen. Mulla on paha tapa huidella runokokoelmien läpi turhan nopeasti, malttamatta aina antaa yksittäisille runoille tarpeeksi tilaa päässäni. Yönmusta, sileä kuitenkin pakotti jarruttamaan moneen kertaan. Yleensä sen saivat aikaan kaikkein lyhyimmät tekstit, vain rivin tai kahden mittaiset toteamukset jostain luonnossa havaitusta.

Kun lukee sivulta sanat

Saaren liepeet karehtivat

tai

Varjot hiekkatiellä, tuulessa

täytyy nostaa katse kirjasta, tai ehkä laittaa silmät kiinni, ja kuvitella näky mielessään. Sitten olo on vähän seesteisemmän rauhallinen kuin ennen lukemista.

Kirja on ihana, ja sen palauttaminen kirjastoon ja eroaminen sen tarkkanäköisestä, hyvää tekevästä sisällöstä alkoi tuntua niin vastentahtoiselta että päädyin etsimään netistä omaa kappaletta ostettavaksi kesken tämän postauksenpätkän kirjoittamisen. Löysin.


Runohaasteeseen 48 runoa lisää, saldo nyt 395.

Kustantaja Otava 2011, 66 s.

Pekka Kytömäki: Valo pilkkoo pimeää

Pekka Kytömäen runouteen tutustuminen on ollut ajatuksissa esikoiskokoelman ilmestymisestä asti, mutta aloitinpa nyt tästä toisesta jonka sain kirjastosta napattua haltuuni. Kansiliepeessä Kytömäen esitellään olevan keski-ikäinen tamperelaispoika, mikä tuntuukin tiivistävän hyvin tämän hymyilyttävän ja sanoilla leikittelevän mutta myös ajatusta täynnä olevan kirjan hengen. Tämän kirjoittaja ei nimittäin ole vahingossa erehtynyt kasvamaan liian aikuiseksi. Olisipa ikävää, jos ei enää ehtisi pysähtyä katselemaan elämän ja maailman kiinnostavia pieniä yksityiskohtia.

Kytömäki runoilee kissoista, metsästä, rakkaudesta ja maailmanmenosta. Tiesin jo etukäteen tykkääväni, eikä tarvinnut yhtään pettyä. Tässä esimerkkinä tarjolle mielestäni hymyilyttävin runo:

"Kävellessäni
milloin missäkin
näen usein rusakon
ja kuvittelen sen
aina samaksi.

Harva rusakkokaan erottaa
runopoikia toisistaan." 

Runoihin ihastumisen lisäksi lukemisen jälkeen on mielessä se, että kyllä vain, alkaa olla korkea aika ryhtyä taas kissanomistajaksi. Mieluummin kahden. Minäkin haluan taas saada rystyset verille leikkisistä kynsistä, katsella nukkuvien saalistajien nykiviä tassuja ja lukea sateella runoja kissaseurassa.

Runohaasteeseen kertyi 59 runoa lisää, yhteensä koossa 347.

Kustantaja Sanasato 2016, 76 s.

Arto Lappi: Kukko puussa & Oravan portaat

Viime vuonna näihin aikoihin luin Arto Lapin
runokokoelmaa, joista varsinkin Harakan pajaan ihastuin. Nyt vuorossa oli pari aikaisempaa teosta. Nämäkin sisältävät haikujen ja tankojen mittoihin tiivistettyjä ajatuksia ja havaintoja monenlaisista isoista ja pienistä asioista. Kuten esimerkiksi tähtien valaisemasta illasta joka on mentävä tuhlaamaan niitylle, metsästä jonka ovet ovat avoinna tuulen kulkea, siitä kun lähtee kaikista risteyksistä eri suuntaan kuin yleensä, rakkaan hymystä joka tuntuu varpaissa asti ja tuhatjalkaisesta joka kenties saisi itsensä solmuun jos ryhtyisi miettimään jalkojensa järjestystä niitä siirrellessään.


Ihan niin vahvasti en näitä kokenut kuin noita aiemmin lukemiani vaan aika moni runo tuntui kulkevan pääni läpi jälkiä jättämättä. Jotkut ainakin siksi että ne tuntuivat liian itsestäänselviltä toteamuksilta joista en saanut irti mitään mikä olisi liikauttanut ajatuksia.  Mukavaa näitä silti oli lukea, ja tokihan välillä osui kohdalle myös niitä helmiä, jotka kiinnittävät katseen ja ajatukset vähäksi aikaa puoleensa ja pakottavat odottamaan ennen kuin voi siirtyä seuraavalle sivulle. Nämä haluan merkitä itselleni muistiin:

"Tämäkin polku
yhtyy toisiin polkuihin:
kompastun toisten
jättämiin jälkiin, toiset
taas minun jättämiini."

Kukko puussa, s. 76

"Silmut liekkeinä:
ruskean kyynen alta
vihreät lehdet
minä hetkenä hyvänsä,
minä hetkenä hyvänsä."

Oravan portaat, s. 62

Lapin runoja päätyy kyllä varmasti luettavaksi jatkossakin. Ompun runohaastetta varten näistä kertyi runoja jo peräti 149 + 139 = 288 kappaletta!

Kustantaja Sammakko 2002/2004, 153/151 s.

Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät

Kirja alkaa klo 5.50 eräänä aamuna kun 19-vuotias Simon Limbres herää lähteäkseen kavereidensa kanssa surffaamaan ja loppuu 5.49 seuraavana aamuna. Siinä välissä Simon on joutunut onnettomuuteen ja todettu aivokuolleeksi, hänen vanhempansa ovat yrittäneet hyväksyä sen että Simon on kuollut vaikka sydän vielä lyökin, samalla kun ovat jo joutuneet keskustelemaan elinsiirron mahdollisuudesta, sydän on pysäytetty, irrotettu, kuljetettu toiselle puolen maata ja siirretty Claire Méjeanille, joka saa käsittämättömän lahjan jonka antajaa ei koskaan pääse kiittämään.

De Kerangal käsittelee asiaa monelta kannalta: paitsi Simonin perheen suruna ja Clairen ristiriitaisina ajatuksina, myös esittelemällä kuinka sydämensiirto tapahtuu juridisesti ja käytännössä. Välillä ehditään tutustua hoitohenkilökunnan yksityiselämäänkin. Monella lailla mielenkiintoinen ja vaikuttava kirja, joka ei sitten kuitenkaan jättänyt mieleen niin vahvaa jälkeä kuin aiheenkin puolesta olisi voinut kuvitella. De Kerangalin kirjoitustyylistä kyllä tykkäsin, ja nimi on laitettu tarkasti mieleen jos vaikka suomennoksia saataisiin lisääkin. Tämä käännös on Ville Keynään ja Anu Partasen laadukasta yhteistyötä. Anna Makkosen suunnittelemaa näyttävää kanttakin pitää vielä kehaista!

(Pääsenpä viimein purkamaan blogattavien kirjojen sumaa uuden tietokoneen omistajana... Moni teksti jo kirjastoon palautuneista kirjoista jäänee tämän tavoin vähän tyngäksi mutta jääköön, tulevatpa ainakin merkityiksi muistiin. :)

Ensimmäinen lause: Simon Limbresin sydämestä on lähes mahdotonta sanoa mitään varmaa; tuosta ihmissydämestä jonka syke tiheni hänen syntymänsä hetkellä, yhdessä toisten tapahtumaa todistavien sydänten kanssa, siitä mikä sai tuon sydämen sykkimään, oksentamaan, lihomaan, tanssahtelemaan keveänä kuin höyhen tai vajoamaan raskaana kuin kivi, rakkaudesta joka huumasi sen ja sulatti sen... (ja niin edelleen, aina seuraavalla sivulla odottavaan pisteeseen saakka)

Ranskankielinen alkuteos: Réparer les vivants (2016)

Suomentaneet Ville Keynäs & Anu Partanen

Kustantaja Siltala 2016, 255 s.

Lars Sund: Erikin kirja

Ylellä on itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi meneillään hieno 101 kirjaa -projekti, johon on valittu käsiteltäväksi yksi kirja jokaiselta itsenäisyyden ajan vuodelta. Mukana on myös iso joukko kirjabloggaajia joille on arvottu luettavaa, ja omalle kohdalleni arpa toi Lars Sundin Pohjanmaa-trilogian päätösosan vuodelta 2003. Hyvä niin! Päätin saman tien lukea koko trilogian, ja olen nauttinut reissustani Siklaxiin lukiessani tieni läpi Colorado Avenuen ja Puodinpitäjän pojan kohti Erikin kirjaa. Toimisihan tämä kai itsenäisenäkin, mutta kyllä ymmärrys henkilöiden taustoista olisi jäänyt vajavaiseksi jos olisin suoraan tähän hypännyt. Enkä ainakaan olisi tuntenut oloani niin kotoisan tervetulleeksi Erikin kirjan ensiriveillä, kun vanhat tutut kutsuvat lukijaa uppoamaan tarinaan:

"Tervetuloa. Me olemme odottaneet sinua.
Me olemme Siklaxin vainajia.
Astu sisään vain! Käy peremmälle Smedsasin saliin!" (s. 7)

Näsien, Smedsien ja Holmien seurassa kuljetaan nyt talvisodasta 2000-luvulle asti, suurimman huomion siirtyessä taas seuraavaan sukupolveen. Erityisesti Erik Smedsiin. Siihen nuorempaan, kansalaissodassa kaatuneen setänsä mukaan nimettyyn. Tämä Erik toimii tiedustelu-upseerina, joutuu sotien jälkeen lähtemään maasta ja päätyy CIA:n vakoojaksi. Hänen pitkä sotansa kommunismia vastaan päättyy, kun hän näkee televisiosta miten Neuvostoliiton lippu laskeutuu salosta. Ehkä on aika palata kotiin Siklaxiin, lähes puolen vuosisadan jälkeen. Lisäksi seurataan Erikin serkun ja kasvattisisaren Margaretan sekä tämän tulevan puolison Charlesin vaiheita. Tästä parista tulee aikanaan trilogian kertojana toimivan Carl-Johanin vanhemmat.

Sund punoo taas sukutarinaansa monenlaista kiinnostavaa. Ensinnäkin vakoilun ja kylmän sodan, joihin liittyen en ole tainnutkaan lukea juuri mitään. Nytpä heräsi uudenlainen mielenkiinto niihinkin.

Sen, miltä sota näytti kotirintamalla nuoren Margaretan silmin, Sund taas tiivistää taidolla pariin sivuun. "Elämä oli harmaata; ihmiset olivat harmaita; jopa hajut olivat harmaita. Margaretan muistissa sota haisi savulta, jäähtyneiltä huoneilta ja likapyykiltä." (s. 156) Sota oli loputonta levottomuutta, kuolinilmoituksia, pulaa, jonoja, pieniksi jääneitä vaatteita, huonoja kenkiä, miedosti lampaalta haisevaa saippuaa, katkeilevaa koulunkäyntiä, pimennysverhoja, perunapuuroa, kehotuksia työhön ja valppauteen.

Sitten on Charlesin kehittyminen merkittäväksi taiteilijaksi, kun hän viimein löytää oman viivansa. Paria hänen maalaustaan kuvaillaan niin tarkasti ja elävästi että melkein pääsee unohtumaan että ne ovat fiktiivisiä eikä niitä kannata yrittää etsiä Googlen kuvahausta.

Niin, ja sitten se fiktiivisyys muutenkin ja Sundin persoonalliset kerrontaratkaisut. Kertoja Carl-Johan, joka toisinaan poikkeaa itsekin menneisyyteen kertomiensa tapahtumien aikoihin ja paikkoihin, muistuttaa aina silloin tällöin että fiktiotahan tämä kaikki on, hän itsekin. Kun Erik kotiin palatessaan ajaa Pohjanmaalle ja kääntyy Siklaxin viitan suuntaan, mainitaan hänen autoineen siirtyvän valtatie 8:lta suoraan fiktioon. Pidän näistä Sundin erikoisuuksista, jotka antavat kerronnalle ihan omanlaisensa mausteet. Smedsasin salissa tarinaa kuuntelevat vainajat aiheuttavat toisinaan nauruntyrskähdyksiäkin välihuuteluillaan. Todellisella historiankirjoituksellakin leikitellään esimerkiksi silloin, kun selvitetään että Rovaniemen polttaminen itse asiassa johtui Rurik Holmin murjotusta bussista ja ulvovista koirista.

Tämä tekstini tuntuu nyt poukkoilevan vähän sinne sun tänne. Poukkoilkoot - se johtuu siitä että olo on hieman haikea nyt kun oleilu Siklaxin väen seurassa on ohi ja mieleen pulpahtelee sekalaisia matkan varrella koettuja ja vastaan tulleita asioita jotka tekee mieli mainita. Mitä vielä?
Dollari-Hanna. Rödskär, Amerikka ja 45 vuotta kauppapuodin tiskin takana. Henkilöiden runsaudesta huolimatta Hannan elämänkaari on se seikka joka sitoo trilogian yhteen, kuten toteaa myös Kimmo Rantanen Turun Sanomien arviossaan vuodelta 2004.
Ida, joka ajatteli kuinka kaikki miehet vuorollaan lähtivät - veli, aviomies, poika - jättämättä hänelle muuta vaihtoehtoa kuin jäädä ja hoitaa asiat kotona.
Se, että onneksi on navetta jonne on hyvä mennä suremaan, lehmien hyvään lämpöön.
Ne henkilöiden väliset paljonpuhuvat hiljaisuudet, jotka taisin mainita edellisestäkin osasta kirjoittaessani mutta voipa sen hyvin tehdä uudelleenkin.

Viihdyin ja vaikutuin, ja ymmärrän taas vähän paremmin aikoja joita en ole elänyt. Kiitokset Lars Sundille tarinasta, ja tietysti myös Liisa Ryömälle siitä, että sain lukea Erikin kirjan sujuvana käännöksenä.

Ensimmäinen lause: Tervetuloa. 

Ruotsinkielinen alkuteos: Eriks Bok (2003)

Suomentanut Liisa Ryömä

Kustantaja WSOY 2004, 468 s.

Lars Sund: Puodinpitäjän poika

Puodinpitäjän poika jatkaa Colorado Avenuesta alkanutta sukutarinaa ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta. Tarinan kehyskertomus sijoittuu nyt 1990-luvun alkuun: entinen pirtukuningas Otto Näs karkaa ryminällä vanhainkodista koska haluaa päästä vielä käymään Siklaxissa ja Rödskärillä. Avustajanaan hänellä on tyttärenpoikansa Carl-Johan, romaanitrilogian kertoja, joka teki omia huomautuksiaan jo edellisessä osassa mutta nyt vasta ruumiillistuu myös kirjan henkilöksi. Karkumatkan tarkoituksena on myös puhuminen: Otto haluaa kuulla mitä kotipuolessa tapahtui 1930-luvun aikana hänen kadottuaan jäljettömiin murhaepäilyn vuoksi, ja vastineeksi hän on luvannut kertoa mitä oikein itse tuolloin puuhaili.

Kyllähän silloin tapahtumia riittikin puolin ja toisin. Oton Amerikan-seikkailujen todenperäisyys herättää välillä Carl-Johanissa ymmärrettäviä epäilyksiä, mutta ei sen väliä: tämä on niitä tapauksia, joissa lukija haluaa hypätä mukaan ja uskoa kaiken. Siklaxista kerrottaessa taas eletään läpi niin henkilökohtaista kuin koko Suomen historiaakin. Isossa osassa on Oton siskon Idan mies Gustav Smeds, Siklaxin suurimman talon perijä jolle isän saappaat ovat mahdottomat täyttää. Heikkoluontoista, omista unelmistaan luopumaan joutunutta Gustavia vievät vuoroin viina, lapuanliike ja huijarisaarnaaja. Ida joutuu kantamaan vastuun kohtuuttoman monesta asiasta, ja se jättää jälkensä. Taas seurataan monia muitakin henkilöitä, kuten Hannaa, joka astuu joka ilta kauppapuotinsa portaille katsomaan kun linja-auto saapuu Vaasasta. Ja odottaa. Näsin ja Smedsin rinnalle alkaa nousta esiin myös Holmin suku, sen ikuisissa riidoissa olevat, yritteliäät veljekset Eskil ja Rurik, joista toinen toi Pohjanmaalle kasvihuoneviljelyn, toinen linja-autoliikenteen. Ja siinä kaiken lomassa se maan historia kulkee eteenpäin. Kun Hannan pitkä odotus viimein palkitaan, on talvisodan ensimmäinen ilta.

Lars Sund on kyllä huikea tarinankertoja, joka yhdistää virkistävän epätavallisia maagis-realistisia kerrontaratkaisuja muuten niin tiukkaa realismia olevaan tarinaan. Carl-Johan kulkee romaanin kertojana ajoissa ja paikoissa joissa hänen ei pitäisi olla, ja viepä hän Oton jopa Vihtori Kosolan taloon jossa isäntä itse ottaa heidät vastaan, tosin juurikin sen näköisenä että on tosiaan ollut haudassa jo runsaan puoli vuosisataa. Nämä tapaukset tuppaavat aiheuttamaan puskista tulevia huvittuneisuuden purskahduksia kesken lukemisen. Ei tämä oikeastaan sellainen kirja ole jota lukee ihan ahmien eikä malta lopettaa, mutta lukunautinto ehdottomasti kyllä. Sellainen joka uppoaa hiljalleen ihon alle vähän niin kuin Sundin viljelemät paljonpuhuvat hiljaisuudet. Lähden kohti trilogian päätösosaa katsomaan, kuinka kaikille näille ihmisille oikein käy.

Ensimmäinen lause: Vähän ennen kuolemaansa äidinisäni survaisi vanhainkodin uuden väritelevision rikki airolla.

Ruotsinkielinen alkuteos: Lanthandlerskans son (1997)

Suomentanut Kaarina Sonck

Kustantaja WSOY 1998, 465 s.