lauantai 31. joulukuuta 2011

Anton Tšehov: Lokki

Haluan puristaa kaikista tänä vuonna luetuista kirjoista esittelyt esiin vielä tänään, niin että voin huomisista 4-vuotissynttäreistä selvittyäni keskittyä vuoden koosteisiin. Huomaathan siis että alempana on lisää tämänpäiväisiä postauksia! :)

Vuoden viimeistä kirjaa ei valitettavasti voi oikein loppuhuipennukseksi kutsua, sillä en pitänyt Lokista oikeastaan ollenkaan. Jos kirja olisi ollut yhtään sataa sivuaan pitempi niin olisin jättänyt kesken, mutta tulipa tämä klassikko nyt edes suurin piirtein luettua yleissivistyksen vuoksi.

Suurin piirtein, todellakin, sillä en jaksanut ajatuksella keskittyä sen vertaa että saisin aikaan tiivistelmän siitä mistä kirjassa oli kyse. :) Lainaan siis takakannesta: "Nuoret kirjailijat ja näyttelijät odottavat tulevaisuutta, uneksivat uudesta ajasta. He kaipaavat elämäänsä uusia muotoja, mutta ne eivät tunnu tavoittavan heitä. Heidän vanhempansa ovat jo maineensa niittäneet ja pitävät siitä tiukasti kiinni. Kaikki kaipaavat merkityksen tunnetta ja hyväksyntää, mutta heillä ei ole varaa jakaa sitä toisilleen."

Ärsyttäviä tai epäkiinnostavia henkilöitä käymässä pitkästyttäviä keskusteluja. Tässä ei nyt yksinkertaisesti vain sytyttänyt yhtään mikään. Mutta erittäin mielelläni kuulisin kommentin joltain tämän kirjan aivan toisin nähneeltä! :)

Jonkinlaista mielenkiintoa lukemiseen toi se, että tämä oli ensimmäinen koskaan lukemani näytelmä. Mietin, olisiko tuo tekstin erilainen muoto vaikuttanut tähän täystyrmäykseen tottumattomuuteni vuoksi. Mutta ei, korkeintaan ihan pikkuriikkisen - en usko että olisin tästä pitänyt merkittävästi enempää vaikka kirja olisikin ollut romaanimuotoinen.

Ensimmäinen repliikki: Medvedenko: Miksi te käytte aina mustissa?

Venäjänkielinen alkuteos: Чайка (Tšaika) (1895)

Ulkoasu: Kannesta kyllä pidän! Kirjan parasta antia. :) Ei tietoa suunnittelijasta.

Kustantaja Loisto/WSOY 2008, 4. painos (1. suomenk. julk. 1960), suom. Jalo Kalima, 100 s.

Shaun Tan: The Arrival

Kun olin saanut runokirjan mahdutettua kirjavuoteeni, totesin että olen onnistunut jättämään sarjakuvatkin väliin tähän asti. Otin viimein luettavakseni hyllyssä jo melko pitkään houkutelleen The Arrivalin. Tai jos tarkkoja ollaan, katseltavakseni, koska tämä sarjakuva on täysin tekstitön.

Pelkillä kuvilla Shaun Tan kertoo tarinan miehestä, joka kielitaidottomana matkustaa kummalliseen kaupunkiin etsimään perheelleen parempaa elämää. Vaikka innokkaana lukijana olenkin sanojen suurkuluttaja, tämän kirjan parissa voi todeta että joskus ne todella ovat tarpeettomia. The Arrival saa ilmaisuvoimallaan lukijankin sanattomaksi. Tan tosiaan osaa piirtää. Välillä aukeama on täynnä niin ilmeikkäitä tilannekuvia, että voisin kehystää koko sarjan seinälleni.


The Arrival on universaali maahanmuuttajan tarina. Koti-ikävä tuntuu ihon alla, kaupungin ihmeellisyydet saavat katselemaan sekä arastellen että ihastellen. Hengästyttävän upea kirja, suosittelen!!

Ulkoasu: Tan on käsittääkseni suunnitellut kirjan itse kansia myöten, ja kokonaisuus on yhtä hieno kuin sisältökin.

Kustantaja Hodder Children's Books 2007 (1. kerran julk. Lothian Children's Books 2006)

Peter Bichsel: Lastentarinoita

En ollut koskaan kuullutkaan tästä kirjasta ennen Jennin arvion lukemista, mutta kiinnostus heräsi saman tien. Ja syytä olikin, sillä tämä tosiaan on lukemisen arvoinen!

Lastentarinoita sisältää seitsemän kertomusta, jotka ovat pinnalta katsottuina hyvin yksinkertaisia ja suoraviivaisia, nimensä mukaisesti myös lapsille sopivia, mutta ne ovat myös hyvin paljon muuta. "Bichsel on rikkonut tavanomaisen ajattelun kahleet", sanotaan takakannessa erittäin osuvasti. Kertomukset herättävät miettimään: Mitä jos asia olisikin näin, entä jos tekisikin noin.

Parhaiten mieleeni jäivät Pöytä on pöytä ja Hyvämuistinen mies. Ensin mainittu kertoo miehestä joka vaihtaa sanojen paikkaa, alkaa kutsua sänkyä tauluksi, pöytää matoksi ja niin edelleen, kunnes huomaa ettei enää ymmärrä muita, eivätkä muut häntä. Jälkimmäisen päähenkilö, joka muistaa kaiken mahdollisen junista ja niiden aikatauluista, taas kokee elämänmuutoksen kun asemalle tulee neuvontapiste jonka virkailija voi kirjoista katsomalla löytää minkä tahansa tiedon joka hyvämuistisella miehellä on päässään.

Lisäksi kirjassa esiintyvät mm. mies joka ei halua tietää enää mitään ja mies joka aikoo lähteä tarkastamaan onko maapallo todellakin pyöreä ja palaako takaisin samaan paikkaan jos kävelee suoraan sen ympäri.

Lastentarinoita on erikoislaatuinen kirja. Ja sikäli myös turhauttava, etten osaa sanoa siitä ollenkaan niin paljon kuin haluaisin! Onneksi voin ohjata teidät lukemaan tuon jo linkittämäni Jennin tekstin, jossa on sanottu kaikki oleellinen. Kannattaa lukea myös kommentit - Pöytä on pöytä on ilmeisesti monelle yllättävänkin tuttu! :)

Saksankielinen alkuteos: Kindergeschichten (1969)


Ulkoasu: Kansikuva istuu kirjaan hyvin - sopiva ripaus lapsekkuutta siinäkin! :) Ei tietoa suunnittelijasta.

Kustantaja Otava 1982, suom. Markku Mannila, 69 s.

perjantai 30. joulukuuta 2011

Minna Canth x 5

Yhteisnide sisältää teokset Köyhää kansaa, Kauppa-Lopo, Hanna, Lain mukaan ja Lehtori Hellmanin vaimo.

En koskaan ajattele lukevani todellisuuspaon vuoksi. Sen sijaan Köyhää kansaa -kirjaa lukiessani halusin paeta sitä. Omaan elämääni, toisiin kirjoihin, mihin vain. Niin karua Minna Canthin realismi on. Sairaita ja nälkäisiä lapsia ryysyisissä vaatteissa, kerjuulla käyntiä, jatkuvaa työn etsimistä, ilman tietoa tai toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Tämä kyllä pysäytti.

Kauppa-Lopon olen lukenut joskus kouluaikana, mikä ei varsinaisesti ollut otollisin ajankohta. Pakkolukeminen on harvoin muutenkaan kirjalle eduksi, ja kun vielä tuolla iällä olin sitä mieltä että klassikko = tylsä, niin eipä kirjasta ollut jäänyt muuta muistikuvaa kuin se että jotakin se akka kaupitteli ja koko juttu oli pahuksen pitkästyttävä. Tämä siis oli ennen tähän niteeseen tarttumista ainut kosketukseni Canthin tuotantoon. Nyt voin vain ihmetellä teini-ikäistä itseäni: Miten en muka nähnyt sitä kiinnostavaa persoonaa, niin kovin inhimillistä ihmistä Lopon nuuskatahraisen naaman takana? Tai huvittunut hänen rojunmyyntitaidoistaan, käpertynyt kokoon hänen vieressään kuullessani rouva Kortmanin sanat, kaivannut kaukana olevia miestä ja poikaa?

Ahdistavan aloituksen ja vanhan Kauppa-Lopo -trauman jälkeen Hanna pääsi yllättämään sisältämällä paljon jopa kepeitäkin sävyjä kuvatessaan nuorten tyttöjen kesänviettoa ja ihastumisia. Kepeyttä löytyi myös niin Lain mukaan - kuin Lehtori Hellmanin vaimo -kirjoistakin, vaikka yhdenkään tarinan lopusta sitä on turha etsiä, sen enempää kuin lohdullisuuttakaan. Kari Levolan kirjoittaman esipuheen otsikko on Särkyviä naisia, mikä kuvaakin täydellisesti tätä kokoelmaa. Viisi erilaista naispäähenkilöä erilaisissa tilanteissa, niin työväen kuin "paremmankin" väen edustajia, mutta särkymään he joutuvat kaikki, tavalla tai toisella.

Minna Canth teki minuun suuremman vaikutuksen kuin lainkaan osasin odottaa, eikä ole epäilystäkään siitä, etteikö hän tekisi sellaista vielä moneen muuhunkin.

Ensimmäinen lause: Anni oli kipeänä. (Köyhää kansaa)


Ulkoasu: Tässäkin on sarja, jonka ilmeestä kokonaisuutena pidän paljon. Tuo kuva nyt kyllä vääristää värejä aika reilusti, oikeasti ne ovat paljon raikkaammat. Tyylikkään kaunis kirja! Graafinen suunn.: Jenni Noponen.

Kustantaja Gummerus 2007, 3. painos (alkup. julkaisuvuodet 1886/1889/1886/1889/1890), 441 s.

torstai 29. joulukuuta 2011

Pertti Nieminen: Maailma pitäisi aloittaa alusta

Totesin, etten ole lukenut tänä vuonna yhtäkään runokirjaa. No vielä ehtii, ajattelin, ja menin tutkimaan hyllyni pientä valikoimaa, poimin tämän, istahdin sohvalle aikomuksenani vilkaista vähän, ja luin koko kirjan. Ahmien, suorastaan, ja sitten palasin alkuun lukemaan vielä paremmin.

Maailma pitäisi aloittaa alusta sisältää runoja lastenlapsista, puutarhasta, sairaalareissusta, maailmamenosta ja elämästä yleensä, ja se on ihana. Ties vaikka olisin juuri löytänyt suosikkirunoilijan. Nieminen muuttaa elämäsä hetkiä runoiksi ilman hienostelua ja konstailua, juuri sillä tavalla mistä minä runoissa pidän. Niin, että lukija voi vain nauttia sanojen ja ajatusten virrasta ilman tarvetta suuriin tulkintoihin - mikä ei suinkaan tarkoita etteikö runoista silti löytyisi syvyyttä.

Risto Reipas ja hänen ystävänsä
asuivat ennen
Seitsemän Peninkulman metsässä.

Minun puutarhaani mahtuu omenapuu,
mustaherukkapensas, ruusuangervo
ja seitsemän peninkulmaa
tuulta.

Kirja sisältää myös joukon T. E. Hulmen runojen suomennoksia. Niistä ihastuin Kuvia-osioon, kokoelmaan hyvin lyhyitä tekstejä jotka todella luovat kuvia niin silmiin kuin korviinkin:

Äänet lepattivat
              niin kuin lepakot hämärissä.

Ulkoasu: Koko tämä Runoja tunteville -sarja on hieno, ja tämä kirja varsinkin! Pidän, todellakin. Sarja-asun suunn.: Päivi Puustinen, kannen suunn.: Emmi Kyytsönen.

Kustantaja Otava 2009, 114 s.

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Ian Beck: Pastworld

Vuonna 2048 Lontoo on muutettu maailman suurimmaksi teemapuistoksi, rakennettu uudelleen oman itsensä viktoriaaniseksi haamuksi. Kaikki on mahdollisimman autenttista, uudelleen voimaan asetettuja vanhoja lakeja myöten. Hyvin maksavia turisteja riittää, ja kaupunkiin on muodostunut oma alamaailmansa joka tarjoaa heille myös vähemmän päivänvaloa kestävää viihdykettä - kuten autenttisia murhapaikkoja.

Paikan historiaan liittyy salaisuus, jonka paljastuminen yhdistää kolmen ihmisen elämät: kaupungissa kasvaneen Even, joka ei tiedä muusta, isänsä kanssa vierailulle tulevan Calebin sekä salaperäisen, pelätyn Fantomiksi kutsutun murhaajan.

Joku lisäpotku juoneen olisi kelvannut, tarina oli kyllä hyvä mutta ei ikimuistoinen. Mutta miljöö sen sijaan - se on UPEA!! Kun Caleb ilmalaivalla saapuessaan näkee ensin kaupungin levittäytyvän allaan ja astuu sitten sen kaduille, kavioiden kopinaan ja kaasulamppujen valoon, tuntuu kuin lukija itsekin todella sukeltaisi menneisyyteen. Ei edes haittaa, vaikka tietää sumun olevan koneellisesti tehtyä. :)

Pidinkin enemmän kirjan alkuosasta, jossa kaupungin tunnelma tuli vahvasti esiin. Loppua kohti mentäessä osa taianomaisuudesta katosi, kun toiminnallisempi juoni otti vallan.

Ensimmäinen lause: In presenting this story I would not wish to take any knowledge for granted on behalf of the reader.


Ulkoasu: 10+! Viimeisen päälle mietitty niin kannen kuin sisäsivujenkin osalta. Kannen kuva: Paul Young, kannen suunn.: John Fordham.

Kustantaja Bloomsbury 2009, 355 s.

maanantai 19. joulukuuta 2011

Katsaus vuoteen 2011 -haaste

Enköhän minäkin jo uskaltaudu osallistumaan tähän Susan haasteeseen, vaikka vuotta vielä vähän onkin jäljellä! :)

Pari kysymyksistä johdattelee ajatukset uutuuksiin, mutta koska olen tainnut onnistua lukemaan tänä vuonna peräti yhden kaunokirjallisen uutuuden, taitaa suunnilleen joka kohtaan tulla vastaukseksi jotain vähän vanhempaa. :)

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä? Jonathan Carroll: Naurujen maa

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä? Riippuu tietysti ihmisestä, mutta vaikkapa John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen.

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken? Joseph Conrad: Varjolinja

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä? Susan Abulhawa: Jeninin aamut

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten? J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi (ja kaikki muut osat sitten vuorollaan... :)

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja? Tiina Raevaara: Eräänä päivänä tyhjä taivas

7. Mikä kirja oli suurin pettymys? Alice Munro: Kerjäläistyttö

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi? Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha

9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä? Emily Brontë: Humiseva harju

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa? Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty? Ian Beck: Pastworld

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin? J. K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä? Marjo Niemi: Juostu maa

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista? Philip Pullman: Salaperäinen veitsi

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille? Jonathan Carroll: Naurujen maa

maanantai 12. joulukuuta 2011

Marjo Niemi: Juostu maa

Joskus, kun törmää vaikkapa alekorissa kirjaan josta ei ole koskaan ennen kuullutkaan mutta joka kutkuttelee kiinnostusta ja vaikuttaa siltä että saattaisi ehkä olla hyväkin, ja ajattelee että voisihan tämän viedä kotiin kun ei juuri mitään maksakaan, saattaa tehdä Löydön. Niin kuin nyt. Pieni helmi!

Juostu maa sisältää vain 127 pienikokoista sivua, mutta en minä silti sitä pystynyt kerralla ahmaisemaan vaan välillä piti sulatella ja lukea muuta. Tämä pieni kirja sai minut sekä itkemään että nauramaan - jälkimmäistäkin välillä melkein vedet silmissä.

Tämä vaikutus taisi johtua pääasiassa siitä, että henkilöt tuntuvat niin valtavan aidoilta. Syksy, 10-vuotias tyttö joka pakenee vanhempiensa riitoja ja juoksee halki teollisuuskylän, ja hänen isänsä veli Kalevi, entinen juoksija joka alkaa valmentaa Syksyä. Molemmat ulkopuolisia omassa elämässään, kumpikin haluaa pärjätä itse. Taidan olla vähän rakastunut Kaleviin, kunnolliseen, yksinäiseen mieheen joka ei koskaan sanoisi ääneen kuinka kova paikka oli kun kissa piti haudata.

Syksy ja Kalevi toimivat kertojina vuorotellen, molemmat lyhyillä lauseilla, tajunnanvirtaisesti - mutta ei se tajunnanvirtakaan ole sellaista "hienoa" mallia josta en yleensä pidä, vaan sekin tuntuu aidolta, ihan kuin oikeiden ihmisten ajatuksilta.

Tämä oli mulle kirjavuoden yllättäjä, joka pyörii mielessä lukemisen jälkeenkin. Pienkustantamot-minihaastekin tuli tällä suoritettua. Vaikkei Teos ollutkaan kustantajana ennestään tuntematon, niin olen tyytyväinen että tulin haasteen puitteissa muuten löytäneeksi jotain piileskellyttä hyvää! :)

Ensimmäinen lause: Vaahteran pinta on pehmeä poskea vasten.


Ulkoasu: Tuntuu että sanon joka kansikuvasta että "sopii kirjan tunnelmaan". :) No niin sopii tämäkin, mutta ei ehkä varsinaisesti houkuttele tarttumaan. Muuten kyllä pidän kirjan ilmeestä! Graafinen muotoilu: M-L Muukka, kuva: Fennopress/Johner/Blåvarg.

Kustantaja Teos 2004, 127 s.

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Mark Dunn: Ella Minnow Pea

Nollopin saaren kansallissankari oli Nevin Nollop, mies joka kirjoitti tunnetun pangrammin - kaikki aakkosten kirjaimet mahdollisimman vähin toistoin sisältävän lauseen - The quick brown fox jumps over the lazy dog. Kun tämän lauseen sisältävästä muistomerkistä tippuu kirjain Z, saarta hallinnoiva neuvosto päättää että Nevin Nollopin tahto on, ettei kyseistä kirjainta enää käytetä saarella missään yhteydessä. No, eihän Z niin kauhean yleinen ole, kai sitä ilmankin pärjää - vai? Ei ihan niinkään, varsinkin kun lipsahduksista rangaistaan varsin ankarasti. Eikä tilanne ainakaan helpotu kun kirjaimia alkaa tippua lisää.

Ella Minnow Pea on kyllä todella omaperäinen kirja! Tunnelmaltaan se on kaksijakoinen: se alkaa leppoisana, vähän hassuna saarielämän kuvauksena tuoden vahvasti mieleen Kirjallisen piirin perunankuoripaistoksen ystäville (tämäkin on lisäksi kirjeromaani). Edetessään kirja muuttuu melko pelottavaksi kuvaukseksi mielivaltaisen vallankäytön vaikutuksista, menettämättä silti silloinkaan alkuperäistä vaikutelmaansa.

Nevin Nollopin perintönä saarella on panostettu kieleen ja taiteisiin modernin teknologian kustannuksella, ja siksi saarelaiset kommunikoivat kirjeitse. Kirjeromaanimuoto päästää lukijankin uppoutumaan kunnolla lyhenevien aakkosten ongelmaan, sillä sitä mukaa kun kirjaimia kielletään eivätkä saarelaiset voi niitä enää käyttää, ei kirjailija itsekään voi niitä käyttää. Asioille täytyy keksiä vaihtoehtoisia ilmaisutapoja, mikä käy yhä hankalammaksi kirjan edetessä.

Mielenkiintoinen lukukokemus!

Ensimmäinen lause: Dear Cousin Tassie,
Thank you for the lovely postcards.


Ulkoasu: Mukavan simppeli, ja jollakin tavoin täydellisen sopiva. Kansi: BRILL.

Kustantaja Methuen 2003 (1. kerran julk. MacAdam/Cage 2001), 203 s.

perjantai 9. joulukuuta 2011

Åsa Larsson: Aurinkomyrsky (äänikirja)

Tukholmassa asuva juristi Rebecka Martinsson joutuu palaamaan kotiseudulleen Kiirunaan ja kohtaamaan menneisyytensä, kun paikallisen suurseurakunnan supertähti murhataan.

Taisin odottaa vähän enemmän, mutta tämä jäi kohdallani sinne "hyvän perusdekkarin" tasolle - missä ei toki sinänsä ole mitään varsinaista vikaa.

Ympäristö oli tässäkin hienosti kuvattu ja tavoitettu. Jos Matkijalintua lukiessani hikoilin, niin tätä kuunnellessani palelin Kiirunan pakkasissa. Henkilöistä en sen sijaan jaksanut tässä ihan kauheasti kiinnostua, ja se on varmasti iso syy siihen, miksi kokemus jäi vähän turhan laimeaksi.

Olen myös sattumalta lukenut viime aikoina useamman kirjan jossa on ainakin sivuttu kiihkeää uskonnollisuutta, joten olin tätä kuunnellessani jo aika täynnä kyseistä aihetta. Lisäksi Sara Paavolainen ei oikein vakuuttanut lukijana: hänen perusäänensä oli kyllä mukavaa kuunneltavaa, mutta repliikkien äänenmuunnokset monessa tapauksessa melko ärsyttäviä.

Mutta näistä marinoista huolimatta tämä siis oli sitä hyvää perustasoa, ja saatan kyllä kuunnella sarjaa vielä eteenpäinkin - lukijakin kun näyttää vaihtuneen tämän ykkösosan jälkeen. :)


Ruotsinkielinen alkuteos: Solstorm (2003)

Ulkoasu: Ei hullumpi, sopii hyvin kirjan tunnelmaan. Kansi: Timo Numminen.

Kustantaja Otava 2005 (painettu julk. 2005), suom. Katriina Savolainen, lukija Sara Paavolainen, 10 h

torstai 8. joulukuuta 2011

Sean Stewart: Matkijalintu

Kun asiaa ajatellaan pullonpohjaa myöten - kuten Mammalla oli tapana sanoa - tämä on tarina siitä, kuinka minusta tuli äiti. Sen minä haluan sanoa heti alkuun. On tietenkin totta, ettei kyseessä ollut mikään ihan tavanomainen raskaus. Siihen oli sekoittunut noituutta, muutaman miljoonan dollarin edestä öljyalan keinottelua, muutamia kuolemantapauksia ja muutamia kuolleita, jotka eivät pysyneet erityisen kuolleina. Olisi valehtelemista väittää, ettei siihen liittynyt ennustusta, henkien manaamista tai hurrikaania, ja minä inhoan valehtelemista. Mutta jos jokainen tarina on matka, niin tässä on kyseessä pisin koskaan tekemäni reissu - tyttärenä olemisesta tyttären saamiseen.


Elena Beauchamp oli noita. Hän käytti hyväkseen jumaliaan, kuutta Ratsastajaa jotka ottivat hänet valtaansa, ja ne käyttivät hyväkseen häntä. Elenan kuoltua hänen tyttärensä Toni uskoo pääsevänsä eroon noituudesta jota on aina inhonnut, mutta asia ei ole niin yksinkertainen.

Pidin mutta en ihastunut täysillä. Sean Stewart kuvaa helteistä Teksasia niin elävästi että lukija huomaa melkein hikoilevansa itsekin, ja rehevä kieli sopii kuvaan erinomaisesti, samoin maaginen realismi tuntuu suorastaan kuuluvan asiaan. Eläviä ja kiinnostavia ovat henkilötkin. Parhaiten mieleeni taitaa jäädä Tonin Candy-siskon meksikolaista sukua oleva poikaystävä Carlos, joka on tuunannut ruumisautosta itselleen varsin erikoisen ajopelin.

Silti kirjaa lukiessa tuntui puuttuvan jotain. Jokin pointti, syy miksi tämä kirja on kirjoitettu. Asiat tuntuivat liian irrallisilta. Kun tajusin palata tuohon lainaamaani kirjan alkuun, huomasin että siinähän se on kerrottu: tämä on tarina siitä kuinka Tonista tuli äiti. En vain ole ihan varma siitä, riittääkö se sitomaan koko jutun yhteen. Mutta mitä enemmän kirjaa nyt ajattelen, sitä enemmän huomaan olevani sitä mieltä että kyllä riittää, ja kirja on hyvä juuri tällaisena.

Kuittaan tällä suoritetuksi Kirsin haasteen lintubongareille ja himolukijoille!

Ensimmäinen lause: Kun asiaa ajatellaan pullonpohjaa myöten - kuten Mammalla oli tapana sanoa - tämä on tarina siitä, kuinka minusta tuli äiti.

Englanninkielinen alkuteos: Mockingbird (1998)


Ulkoasu: Kaunis!! Kannen suunnittelu: Sakari Tiikkaja/Radiant Graphics Oy


Kustantaja Karisto 2007, suom. J. Pekka Mäkelä, 288 s.

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Leo Tolstoi: Anna Karenina

Tarina sukulaisuuden toisiinsa liittämistä perheistä, niiden onnesta ja epäonnesta.

Anna Kareninan kanssa kävi samoin kuin syksyn toisen kimppalukukirjan, Ruusun nimenkin: Aluksi ihastutti, sitten alkoi tympiä, jälkeenpäin ajatellen on kiva että tuli luettua mutta ilmankin olisi pärjännyt.

Se mikä erityisesti ihastutti, oli tekstin kepeys, joka kyllä säilyi loppuun asti. Ei mitään stereotyyppistä venäläisklassikon raskautta! Mutta sen sijaan sitä raskautta lukemiseen saatiin kyllä oikein hienosti aikaan toistuvilla, monisivuisilla asian sivussa ja ties missä haahuilemisilla. Lukeminen menikin loppuvaiheessa melkoiseksi harppomiseksi. Ei kiinnostanut keskustelu vaalipäivillä sen enempää kuin Levinin hengellinen herääminenkään.

Kirja on juonelliseen sisältöönsä nähden aivan tuskallisen ylipitkä. Osittain se selittyy sillä että Anna Karenina on kirjoitettu alun perin jatkokertomukseksi, eikä sitä siis ole edes tarkoitettu yhteen putkeen luettavaksi. Mutta silti lyhentämisen varaa olisi paljon.

On vähän harhaanjohtavaa, että tätä esimerkiksi takakannessa mainostetaan Annan ja Vronskin suurena rakkaustarinana, vaikka kyseinen rakkaustarina on vain osa kirjaa ja suuri osa ajasta vietetään aivan muiden henkilöiden seurassa. Mutta rakkaustarinasta puheen ollen, on jokseenkin tympäisevää lukea sellaista jos ei missään vaiheessa toivo parin pysyvän yhdessä. Inhosin alusta lähtien Vronskia, tuota itserakasta ääliötä, ja suurimmat sympatiani koko henkilökaartista saikin lopulta Annan aviomies Aleksei Karenin vaikkei ensivaikutelma hänestäkään turhan hyvä ollut.

Kiitos Zephyrille kimppaluvun järjestämisestä, eipä olisi tullut kirjaan tartuttua ilman sitä! :)


Ensimmäinen lause: Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.

Venäjänkielinen alkuteos: Анна Каренина (1875-1877)


Ulkoasu: No, juuri kerroin mielipiteeni Vronskista joten ei tuo hempeily sinänsä kauheasti lämmitä. :D Muuten ihan ok kansi, joka tosin toteuttaa samaa harhaanjohtavuutta kuin takakansikin. Päällyksen typografia: Liisa Holm.


Kustantaja WSOY 1997, 16. painos (1. painos 1910-1911), suom. Eino Kalima, 917 s.

tiistai 6. joulukuuta 2011

Umberto Eco: Ruusun nimi

Parin Ruusun nimen kimppaluvun viimeisen osuuden keskustelut ovat jääneet väliin muiden kiireiden ja vähän bloggausinspiraation puutteenkin vuoksi. Koska haluan päästä kirjasta jo eroon, eikä keskustelijoita taida kauheasti olla jäljelläkään, halukkaat voivat kertoa ajatuksensa kirjan viidennestä, kuudennesta ja seitsemännestä päivästä tässä oman pienen loppuarvioni yhteydessä. ;)

Tämä keskiaikaiseen italialaisluostariin sijoittuva, teologisilla keskusteluilla ja yleisellä sivistyneisyydellä vahvasti maustettu murhamysteeri yllätti minut huomattavasti mainettaan helpommalla luettavuudella. Aluksi pidinkin kirjasta melko paljon, mutta vaikka lukeminen tuntuikin loppuun asti enimmäkseen helpolta, tympäännyin kyllä kirjaan myöhemmin. Liikaa jaarittelua. Ja vaikka toisaalta ymmärränkin teoksen klassikkoaseman, niin en nyt kuitenkaan ole ihan vakuuttunut siitä että se on sen ansainnut. Lisäksi murhien motiivi oli jotain niin naurettavan typerää että se oli kyllä jonkinmoinen antikliimaksi. Olen tyytyväinen että tulin kirjan lukeneeksi, mutta enpä olisi menettänyt mitään kovin suurta vaikka olisi jäänyt lukemattakin.

Kuinka moni kimppalukija pääsi loppuun asti? Mitä piditte? Olitteko tyytyväisiä loppuratkaisuun?

Ensimmäinen lause: Alussa oli Sana ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala.


Italiankielinen alkuteos: Il nome della Rosa (1980)


Ulkoasu: Jotenkin tämä pokkariversion kannen Bestseller-merkistä ja sensaatiotekstistä tulee vähän halpisfiilis, mutta muuten kansi on kyllä mielestäni aivan hyvä. Pidän kuvasta. Lisäksi tämä nimenomainen kappale on sellaisella mukavalla tavalla ränsistynyt, kuluneeksi luetun ja rakastetun oloinen, että vaikka luin kirjaa ensimmäistä kertaa (ja viimeistä, hah) niin silti oli jotenkin nostalginen olo. :) Päällyksen typografia: Eeva Mehto.

Kustantaja WSOY 1990, 12. painos (1. painos 1983), suom. Aira Buffa, 624 s.

maanantai 28. marraskuuta 2011

Onni on uusi kirjapino (tai kaksi...)

Runsas kuukausi sitten aloittelin innoissani projektia, jonka tarkoitus on vähentää lukemattomien kirjojen määrää hyllyssäni. Hahahahahahahahaha. Alkuvaihe ei nyt ainakaan mennyt ihan putkeen, koska tuon postauksen jälkeen olen kokenut yhden pahimmista kirjojenostelurepsahduksistani ikinä. :D

Ensin hyllyyn ilmestyi Täällä Pohjantähden alla -trilogia yksissä kansissa - sen nappasin vaihdossa divarista vietyäni sinne pinon kirjoja. Mutta ei se vielä mitään: se kunnon repsahdus lähti siitä kun menin Suomalaiseen hankkimaan lastenkirjaa lahjaksi. Oven vieressä on pokkarihylly, joten pitihän siinä vilkaista että olisiko mitään uutta kiinnostavaa ilmestynyt. No joo, oli. Sitten huomasin että ennestäänkin alehintaisessa löytöhyllyssä oli lappu "-40 %". Haa. Pyörittelin useampaa kirjaa käsissäni miettien mitä niistä valitsisin, kunnes totesin että äsh, kun nyt kerran ostelemaan rupesin niin mä otan nämä KAIKKI. Kun eivät paljon maksakaan. Lopputulos: Kannoin kuutta kirjaa ennen kuin edes pääsin sinne lastenkirjahyllylle mihin alun perin olin menossa, ja samalla antaa mennä -asenteella olen jatkanut koko marraskuun, koluten suunnilleen kaikki paikat joissa vain voin kuvitella tekeväni hyviä kirjalöytöjä. Tai hyviä heräteostoksia. :)

Noihin valokuvakirjoihin olen kyllä vähän törsännytkin, mutta muuten nämä on enimmäkseen löydetty joko halvalla tai naurettavan halvalla (Kaksi Tove Janssonin kirjaa yht. 1,70 €!!!!) alesta, tarjouskirjakaupasta, kirpparilta tai kirjaston poistomyynnistä. Niin ja se Linnahan oli vähän niin kuin ilmainen. ;)


Pinoissa siis:
Viivi Luik: Seitsemäs rauhan kevät
Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita
Melissa Marr: Ilki ihana
Marko Leino: Joulutarina
Henrik Meinander: Suomen historia
Outi Nyytäjä: Heinäpaali roihuaa - Näkyjä ja näkemyksiä Bretagnesta
Carolyn Parkhurst: The Nobodies Album
Natalja Kljutšarjova: Kolmannessa luokassa
Caitlin Davies: The Ghost of Lily Painter
Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani
Grégoire Polet: Väreilevä kaupunki
Irène Némirovsky: Ranskalainen sarja
Kate Morton: Paluu Rivertoniin
Jasper Fforde: Shades of Grey
Maailman parhaat luontokuvat 2009
Maailman parhaat luontokuvat 2010
Juvonen, Muukkonen, Peltomäki & Varesvuo: Linnut lumen valossa
Fred Vargas: Jalattomat, elottomat
Steve Alten: Mayojen testamentti
Marjo Niemi: Juostu maa
Tove Jansson: Kevyt kantamus
Tove Jansson: Kunniallinen petkuttaja
J. K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari
Joel Haahtela: Katoamispiste
John Boyne: Tarkoin vartioitu talo
Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus
Margaret Atwood: Sokea surmaaja
J. M. G. Le Clézio: Harhaileva tähti
Sebastian Barry: On Canaan's Side
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Joulutarina ja Potter menivät hyllyyn luettujen  puolelle, mutta muut ovat uusia tuttavuuksia. Pitää ensin olla kunnolla niitä lukemattomia kirjoja että niissä on sitten varaa vähentyä, eikö? ;) Olen niin iloinen ostoksistani etten edes harkitse potevani huonoa omaatuntoa. Ainut ongelma tässä on se, että nyt alkaa kyllä olla melko akuutti tarve myös uusille hyllymetreille!!


P. S. Ei, meillä ei kummittele, vaan tuo epäselvä otus tuolla pinojen välissä on ihan vaan koira joka sattui juuri sopivasti jolkottelemaan kohti kameraa. :)

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Dan Brown: Kadonnut symboli (äänikirja)

Robert Langdon sukeltaa tällä kertaa Washingtonin ja vapaamuurareiden salaisuuksiin.

Pidin aika paljonkin Da Vinci -koodista, ja Enkelit ja demonitkin luin mielelläni. En siksi että ne olisivat huikean laadukkaita merkkiteoksia, vaan siksi että historialliset nippelitiedot ja arvoitusten ratkaiseminen johtolankoja seuraten ovat mielestäni hyvin hyvin kiehtovia juttuja. :) Kuten oli odotettavissa, lisää samaa tarjoiltiin runsaasti myös Kadonneessa symbolissa, ja kirja toimikin viihdykkeenä oikein hyvin. Ehkä paperilta lukiessa olisi tullut lievä tunne ajan hukkaamisesta, mutta äänikirjana tämä meni mukavasti koska sille listalle on huomattavasti vähemmän tunkua.

Tässä kyllä huomasin, kuinka kirjailijan nimi välillä vaikuttaa odotuksiin. Koska alun perinkin ryhdyin tätä kuuntelemaan "Dan Brownin kirjana" - jollaisiin siis yleensä liitetään tiettyjä laadullisia puutteita :) - en missään vaiheessa edes vaivautunut ajattelemaan mahdollisia juonen epäuskottavuuksia tms, vaan hyppäsin vain mukaan. Paremminkin ärsytti kun Brown yritti rakentaa Langdonista uskottavampaa henkilöä tekemällä tästä johdonmukaisen skeptisen. Lukijalle (tai siis kuuntelijalle) kun oli selvää että muinainen portti ynnä muut arvoitukselliset systeemit tulevat muodossa tai toisessa jostain löytymään, sillä tuskin Brown muuten olisi tätä kirjaa kirjoittanut, mutta pahuksen Langdon vain hidastaa tapahtumien kulkua hokemalla että eeeeeeei, ei sellaista voi olla olemassakaan, se on kuulkaa ihan myytti vaan. :)

Englanninkielinen alkuteos: The Lost Symbol (2009)


Ulkoasu: Mjaah, aika perustavaraa, ei säväytä erityisemmin.

Kustantaja WSOY 2010 (painettu julk. 2009), suom. Kimmo Paukku, Hilkka Pekkanen ja Jukka Saarikivi, lukija Lars Svedberg, 22 h 45 min

lauantai 26. marraskuuta 2011

Sarah Waters: Affinity

Englanti 1870-luvulla: Sureva Margaret etsii uutta sisältöä elämäänsä ja ryhtyy naisvankien vierailijaksi. Jo ensi käynnillä hänen huomionsa kiinnittyy yhteen vankiin, hentoon nuoreen spiritualistiin Selina Dawesiin. Onko Selina huijari vai osaako hän todella kutsua henkiä?

Waters osaa herättää historian henkiin. Ympäristö, ennen kaikkea valtava, Thamesin kastelemalle maalle rakennettu Millbankin vankila kapeina käytävineen, tuntuu hyvin todelliselta. Lukija pääsee Margaretin mukana tutustumaan moniin paikkoihin vankilassa, mikä antaa hyvän käsityksen paikasta ja elämästä siellä.

Tapahtumien tahti on varsin hidastempoinen, mutta se sopii tähän. Muiden kommenttien perusteella arvelen Affinityn siis olevan siinä suhteessa samankaltainen kuin Watersin tuorein romaani, minulle vielä lukematon Vieras kartanossa. Muuten tarinassa on paljon samaa tyyliä ja viktoriaanisen ajan tunnelmaa kuin Silmänkääntäjässä - joka kyllä muutaman yllättävän käänteen vuoksi säväytti juonellisesti enemmän.

Ei napakymppikirja, mutta hyvä! Kahdessa lukemassani, myöhemmin kirjoitetussa kirjassa ihailemani elementit ovat olemassa jo tässä esikoisessa. Varsinkin tuo jo mainitsemani historian eläväksi tekeminen on vakuuttavaa, ja alkukielellä lukeminen toi tekstiin vielä lisää rikkautta. Margaretilla on selkeä oma ääni. Siihen juoneen vain olisin kaivannut vielä jotain pientä lisämaustetta!

EDIT: Täytyypä korjata, että eihän tämä olekaan esikoinen, vaan Watersin toinen romaani. Esikoinen on nimeltään Tipping the Velvet.

Ensimmäinen lause: I was never so frightened as I am now.

Ulkoasu: Tykkään! Kansi on ihan tämän tarinan värinen. Kuva: Jeff Cottenden.

Kustantaja Virago 2008 (1. painos 1999), 352 s.

perjantai 18. marraskuuta 2011

J. K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi (äänikirja) & Harry Potter ja kuoleman varjelukset

Kun sarjan toiseksi viimeisen osan kuuntelu läheni loppuaan ja viimeisen osan äänikirjaversioon oli kirjastossa jonoa, oli pakko rynnätä ostamaan päätösosa (Olin siis jo aiemmin päättänyt hankkia sarjan omaankin hyllyyni). Sen ahminkin sitten parissa illassa, voimatta juurikaan keskittyä mihinkään muuhun ennen kuin kirja oli lopussa. Tai sen jälkeenkään, sen verran tiiviisti kaikki sarjan tapahtumat pyörivät mielessä jonkin aikaa.

Tämä siis tapahtui jo kuukausi sitten (hieman ollut kortilla tämä bloggausaika...) ja aikaa on kyllä kulunut vähän turhan paljon lukukokemuksen sanoiksi vangitsemista ajatellen. Tosin en ehkä olisi osannut tehdä sitä aiemminkaan. Jotenkin tuntuu että haluan pitää sen kokemuksen vain yksityisenä ja tyytyä olemaan vaikuttunut erittelemättä ajatuksiani sen kummemmin. :)

Mutta ettei asia jäisi epäselväksi: Kyllä, pidin. Paljon. Pikkuisen kadehdin niitä jotka ovat olleet ajoissa asialla ja saaneet kasvaa Pottereiden mukana. Mutta toisaalta olen hyvin tyytyväinen siitä että kaikki osat olivat nyt jo valmiiksi saatavilla. Varsinkin Puoliverinen prinssi jäi niin jännään paikkaan, että voi kauhistus jos olisin joutunut odottamaan seuraavan kirjan ilmestymistä!

Ensimmäinen lause: Miehet ilmestyivät kapealle, kuun valaisemalle kujalle muutaman jaardin päähän toisistaan. (H. P. ja kuoleman varjelukset)


Englanninkieliset alkuteokset: Harry Potter and the Half-Blood Prince (2005)/Harry Potter and the Deathly Hallows (2007)

Ulkoasu: En minä fani ole edelleenkään, mutta kyllä nämä kaksi ovat sarjan parhaimmistoa! :) Kannet: Mika Launis.

Kustantaja Tammi 2011 (painettu julk. 2006)/2008, suom. Jaana Kapari-Jatta, lukija Vesa Vierikko, 22 h/828 s.

tiistai 1. marraskuuta 2011

Minihaaste 6/11: Pienkustantamot

Kahden kuukauden välein vaihtuvassa minihaasteessa on tarkoituksena lukea yksi annettuun aiheeseen sopiva kirja. Voit osallistua niin kauno-, tieto-, kuin sarjakuvakirjallakin, sekä myös kuuntelemalla äänikirjan. Luettuasi kirjan esittele se blogissasi tai tämän postauksen kommenteissa.

Loppuvuoden haastessa annetaan huomio niille jotka eivät sitä aina saa vaikka hyvin ansaitsisivat. Tehtävä kuuluu yksinkertaisesti näin:

Lue pienkustantamon julkaisema kirja!

Uutuus tai vanhempi, ei sillä väliä.

Ihan varma en tosin ole siitä määrittelystä, että kuinka pieni kustantamon täytyy olla että sitä voi pieneksi sanoa. :) Kai esim. Bazar ja Avain vielä sellaisiksi lasketaan, vai? Niitä tosi pieniä sitten onkin niin paljon, etten likimainkaan kaikista ole edes koskaan kuullutkaan, mutta nytpä on hyvä tilaisuus lähteä pienelle tutkimusretkelle. Seuraavat tulevat juuri nyt tällä hetkellä mieleen, kertokaa lisää niin linkitän ne listalle!

Bazar
Avain
Atena
Minerva
Siltala
Teos
Basam Books
Faros
Helsinki-kirjat
Moreeni
Sammakko
Nemo
Robustos
Arktinen Banaani
Myllylahti
Nordbooks
Schildts
ntamo
Mäntykustannus
Idiootti

Voit käydä kurkkaamassa myös Suomen pienkustantajat ry:n jäsenluetteloa!

maanantai 31. lokakuuta 2011

Ruusun nimi: Neljäs päivä

Ruusun nimen neljäs päivä vietettiin kohtuullisen vauhdikkaissa tuunelmissa, vaikka toki monenlaisia keskustelujakin mahtui taas mukaan. Oma lukemiseni sujui myös mukavasti - mutta alkaa kyllä tuntua siltä että kirja ylittää keskustelunvetokykyni aika korkealta! :D Tässä olisi niin paljon kaikenlaista, mihin tarttua, jos osaisi ja jaksaisi perehtyä, mutta minä kun laiskana lukijana mieluummin vain keskittyisin varsinaiseen tarinaan. Mutta eipä siitä niin hirveästi keskustelua saa irti, jos vain kysyy että "Mitäs olit mieltä tämänkertaisesta murhasta?" ;)

Senkin saat toki kertoa, mutta koetetaanpa miettiä vähän Econ oppineisuutta. Wikipedia oli blondia fiksumpi ja auttoi jäsentelemään ajatuksia. :) Eco tuntuu tosiaan olevan perehtynyt asioihin laajasti. Selkeästi esillä on tietysti kristinuskon keskiaikainen tilanne jännitteineen, ja se, saako kirkolla olla omaisuutta. Lisäksi, Wikipedian mukaan, "kirja on selonteko skolastisesta metodista, joka oli hyvin suosittu 1300-luvun filosofiassa. William esittelee deduktiivisen päättelyn voimaa, erityisesti syllogismeja." Ja "Kirjassa keskustellaan Aristoteleen filosofiasta ja muun muassa islamilaisten filosofien kirjoittamista kommentaareista, sekä millenaristisista harhaopeista kuten fraticelleistä. Kirjassa viitataan useisiin filosofeihin, moniin anakronistisesti, mukaan lukien muun muassa Ludwig Wittgenstein." Latinankielisiä lainauksiakin riittää, ja monien henkilöiden nimiin sisältyy myös viittauksia suuntaan jos toiseenkin.


En yritä väittää, että olisin tuota läheskään kaikkea löytänyt itse, vaikka Econ oppineisuus sinänsä tuleekin selväksi. Mutta millaisia ajatuksia nämä kaikki viittaukset herättävät? Ihailua vai tunnetta brassailusta? Itse olen vähän kahden vaiheilla, mutta enemmän kai kuitenkin kallistun ihailun puolelle. Googlaillessani törmäsin myös Sallan arvioon, jossa hän sanoo kirjan olevan mielestään "tylsä ja hengetön perusdekkari, joka on kuorrutettu kirjailija Umberto Econ oppineisuudella". Aika osuvasti sanottu mielestäni, koska jos tästä erottaa pelkän dekkarijuonen niin eihän se kovin kummoinen ole. Suuri osa kirjan viehätystä omalla kohdallani syntyykin siitä, että se yhdistää elementtejä jotka ensin ajateltuna tuntuvat olevan aika kaukana toisistaan. Viihdyn kirjan parissa edelleen, vaikka se ei suosikkilistaani hätyyttelekään.



lauantai 29. lokakuuta 2011

Arvontavoittajat

Ah, nam, ihanaa, tietokone on taas kotona ja kunnossa ja pääsen nettiin muutenkin kuin puhelimesta tihrustamalla. :) Tässä viikon aikana on ehtinyt kasaantua monenlaista kirjoitettavaa: pitäisi keskustella Ruusun nimestä, julkaista marras-joulukuun minihaaste, kirjoittaa viimeisistä Pottereista, ja sellaisen esittelysivunkin aion tehdä kuin muutamassa blogissa on viime päivinä julkaistu. Suma purkautuu sitä mukaa kuin ehtii - ja aivan ensimmäiseksi kerron poistopokkariarvonnan voittajat, jotka random.org ystävällisesti valitsi. :)

Pokkarit lähtevät seuraaville:

Carlos Ruiz Zafónin The Prince of Mist Sallalle,
Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa Réalle,
Jennifer Eganin The Keep Zephyrille,
Anne B. Radgen Berliininpoppelit Margitille,
Leonie Swannin Murha laitumella Saralle,
Karin Alvtegenin Petos Norkulle,
sekä Orhan Pamukin Valkoinen linna myös Réalle! :)

Onnea voittajille! Lähettäisittekö osoitteenne tuolta oikeasta sivupalkista löytyvään sähköpostiini, kiitos!

torstai 20. lokakuuta 2011

L.O.K.Ä.R.J.J.L.

Operaatio Lue Omat Kirjasi Äläkä Raahaa Jatkuvasti Jostain Lisää alkakoon - ensi töikseni tein niistä lukemattomista listan omalle välilehdelleen. :) En suinkaan aio kokonaan lopettaa sen kummemmin kirjojen ostamista kuin kirjaston käyttöäkään - niin kuin muka pystyisin, hahhah - mutta tavoitteena kuitenkin on että tuo lista viimein lähtisi lyhenemään pitenemisen sijaan. En ole vielä päättänyt mitään tarkempia lukemia, mutta siihen palaan ehkä viimeistään vuodenvaihteessa...

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Poistoarvonta, osa 2: kasa pokkareita

Kirjahyllyn siivous jatkuu! Tällä kertaa matkaan olisi lähdössä pehmeäkantisia kirjoja, ja käytetyistä siis on taas kysymys. Sama systeemi kuin viimeksi, eli jokainen kirja arvotaan erikseen ja voit osallistua joko kaikkiin tai vain joihinkin. Käytettävissäsi yksi arpa kutakin kirjaa kohti. Arvon kirjat torstaina 27.10.


1. Carlos Ruiz Zafón: The Prince of Mist


2. Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa


3. Jennifer Egan: The Keep


4. Anne B. Radge: Berliininpoppelit


5. Leonie Swann: Murha laitumella


6. Karin Alvtegen: Petos


7. Orhan Pamuk: Valkoinen linna

Onnea arvontaan! :)

tiistai 18. lokakuuta 2011

24-Hour Read-a-Thon

Taas näitä enkkubloggareiden ideoita. :) Olen jo ties kuinka monta kertaa meinannut esitellä erään tapahtuman joka aina ehtii mennä ohi ennen kuin saan aikaiseksi siitä kertoa, mutta nyt en päästä sitä karkuun! Kyseessä on vuonna 2007 alkanut, nykyään kahdesti vuodessa järjestettävä Dewey's 24-Hour Read-a-Thon.



Tämän 24 tuntia kestävän kirjablogitapahtuman aikana on pääasiassa tarkoitus lukea mahdollisimman paljon. Monet myös tekevät välillä blogeihinsa päivityksiä siitä, paljonko ovat lukeneet, ja osallistuvat tietyissä blogeissa järjestettäviin pieniin kirja-aiheisiin haasteisiin. Tapahtuman aikana tuohon linkittämääni blogiin ilmestyy tunnin välein päivityksiä, joissa kerrotaan mitä juuri sillä tunnilla tapahtuu. Mukaan voi ilmoittautua myös cheerleaderiksi, joka käy kannustamassa lukijoita heidän blogeissaan. :) Useimmat joutuvat välillä nukkumaan tai tekemään jotain muuta mukamas välttämätöntä, mutta aina löytyy niitäkin jotka pysyvät hereillä koko 24 tuntia, lukien käytännössä lähes koko ajan. Tosilukijat tekevät eväät etukäteen valmiiksi ja pistävät oven lukkoon ja puhelimen kiinni. ;)

Tämän syksyn Read-a-Thon järjestetään tämän viikon lopulla, ja se alkaa lauantaina Suomen aikaa kolmelta iltapäivällä. Vielä ehdit hyvin mukaan! :) Harmikseni olen itse aina joutunut tyytymään vain olemaan hengessä mukana, seuraten välillä muiden etenemistä. Pitäisi lähettää mies ja poika jonnekin pois tieltä, että voisin ihan oikeasti keskittyä asiaan, ja tällä kertaa taidan kaiken lisäksi viettää aika suuren osan lauantaipäivästä ylitöissä. Mutta kyllä minäkin vielä joskus! :)

maanantai 17. lokakuuta 2011

Anna Gavalda: Karkumatka

Anna Gavaldan esikoinen, novellikokoelma Kunpa joku odottaisi minua jossakin on yksi suosikkikirjoistani, ja pidin paljon myös hänen ensimmäisestä, lyhyestä romaanistaan Viiniä keittiössä. Seuraavaksi julkaistut paksummat romaanit Kimpassa ja Lohduttaja eivät sen sijaan yhtään edes houkuttaneet kokeilemaan, mutta kun sain tietää että Gavaldalta julkaistaan pienoisromaani, tiesin heti että sen haluan lukea. Tahdon nauttia Gavaldani lyhyenä, sillä siihen muotoon hänen tyylinsä tuntuu istuvan täydellisesti!

Karkumatka on tutun, ihanan kepeä. Luin joskus kommentin jossa sanottiin Gavaldan kielen kuulostavan suomennettunakin ranskalta, ja se on osuvasti sanottu! Kepeys ei silti tarkoita, ettei kirja olisi täynnä ajatusta. Se on sisaruuden ylistys, tarina siitä kuinka Simon, Lola, Garance ja Vincent varastavat itselleen yhteisen päivän, päivän joka ehkä on viimeinen huoleton yhdessä vietetty tuulahdus lapsuudesta.

Tunnelma on samanaikaisesti sekä haikea että hilpeä, ja neljä sisarusta ovat sopivasti erilaisia, tuntuen silti kuuluvan vahvasti yhteen. Tästä jäi hyvä mieli!

Ensimmäinen lause: En ollut vielä ehtinyt istuutua, takamukseni oli puoliksi ilmassa ja käsi auton ovella, kun käly jo kävi kimppuuni.


Ranskankielinen alkuteos: L'Échappée belle (2009)

Ulkoasu: Nätit värit! Neljän maiseman on kenties tarkoitus kuvastaa neljää sisarusta, mutta en osaa sanoa kuka olisi mikäkin. :) Ei tietoa suunnittelijasta.


Kustantaja Gummerus 2010, suom. Lotta Toivanen, 120 s.

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Ruusun nimi: Kolmas päivä


Pahoittelut kolmen päivän myöhästymisestä! Suurimpana syynä siihen on se, että torstaina ja perjantaina luin viimeistä Potteria niin kiihkeästi, etten yksinkertaisesti vaan pystynyt irrottautumaan siitä tehdäkseni tai ajatellakseni mitään muuta. Perjantaina en edes koskenut tietokoneeseen koko päivänä, mitä ei ihan viime aikoina ole tapahtunut, ja kun vielä lauantaina olin koko päivän reissussa niin parin päivän blogijututkin ovat lähes järjestään lukematta ja kommentoimatta. Mutta nyt täytyy hoitaa kimppaluvun kolmas etappi pois alta! :)

Tämä teksti kommentteineen saattaa hyvinkin sisältää spoilereita!

Tämä osuus oli kyllä mulle pitkästyttävin tähänastisista! Olisiko mitenkään mahdollista antaa niiden kerettiläisten jo olla?? Tekisi mieli harppoa reilusti, mutta koska Adso (jonka nimen eri muotoja kummastelin edellisen keskustelun kommenteissa) vihjaa että kerettiläisyydellä on osansa loppuratkaisussa, niin täytyy kai yrittää pysyä kärryillä aiheesta.

Adsosta puheen ollen: ohhoh, kuinka hänelle kävikään keittiössä! :) Millaisia ajatuksia tapahtuma herätti? Jotenkin koko juttu tuli mulle niin puskista, ettei se toisaalta tuntunut sopivan kirjaan ollenkaan, mutta olen oikeastaan iloinen että kohtaus oli siinä, sillä tympäännyn ja ärsyynnyn ylenpalttisesta hurskastelusta. Ja pidän yhä enemmän Williamista, joka ei pahemmin hätkähtänyt. :)

Olen kyllä edelleen yhtä kiinnostunut kirjasta ja lähden mielelläni lukemaan eteenpäin, mutta tästä osuudesta en tunnu juuri saavan kommentoitavaa irti. Liikaa asioita joihin en jaksanut kunnolla keskittyä, liian vähän varsinaisia tapahtumia. Lopetan siis lyhyeen ja jään odottamaan, onko teillä enemmän sanottavaa. :)

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Tunnustus

Katja Lumiomena-blogista, Sonja lukuhetket-blogista sekä Zephyr Kirjanurkkauksesta muistivat minua tunnustuksella, kiitos!!


Tunnustuksen saajan tulee kertoa itsestään kahdeksan satunnaista asiaa. Aiempien tunnustusten ja haasteiden yhteydessä olen kertonut niin paljon satunnaisuuksia juuri nyt ajatukset lyövät ihan tyhjää kun pitäisi keksiä uusia - suoritanpa siis tehtävän linkittämällä kahdeksan musiikkikappaletta joista pidän, kun en kerran ole musiikkihaasteeseenkaan tullut osallistuneeksi! :)

Tämä ei ole mikään kaikkien aikojen top kasi, vaan ihan vain satunnaisia, nyt mieleen tulleita huippubiisejä. Musiikkimakuni suuntautuu enemmän vauhdikkaaseen meininkiin kuin lempeään tunnelmointiin, ja onkin melko harvinaista että ihastun hitaaseen kappaleeseen. Niitä on tällä listalla kaksi, mikä saattaa olla jopa lievä yliedustus todellisuuteen nähden. Yksi ysärinuoren nostalgiafiilistelykin piti heittää mukaan! :) Ja jos et tuota Samuli Putron kappaletta ole ikinä kuullut niin tee itsellesi palvelus ja kuuntele se nyt ihan rauhassa.

MUOKS: Nuo videosysteemit tekivät sivusta niin tuskaisen takkuisen, että kokeillaanpa mieluummin pelkkiä linkkejä...


1. Volbeat: Sad Man's Tongue

2. Chisu: Sama nainen (Linkki vie liveversioon, virallisen videon katselu YouTubessa oli näköjään ehditty kieltää sen jälkeen kun alun perin tein tämän postauksen!)

3. Viikate: Tie

4. Don Johnson Big Band: Running Man

5. Kaija Koo: Vapaa

6. Kotiteollisuus: Tuonelan koivut

7. Scooter: Fire

8. Samuli Putro: Elämä on juhla



Olen niin pudonnut kärryiltä siinä, ketkä tämän ovat jo saaneet, että taidanpa minäkin tällä kertaa vain todeta että jokainen sivupalkkiini linkitetty blogi on tunnustuksen ansainnut, poimi se siis rohkeasti mukaasi, ole hyvä! :)

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Mitä mieltä spoilereista?

Things mean a lot -blogissa tuli vastaan Chasing Bawasta alkanut keskustelu, joka oli sen verran mielenkiintoinen että halusin tuoda aiheen tänne kotimaistenkin blogien puolelle.

Kysymys kuuluu: miten suhtaudut spoilereihin? Pyritkö ehdottomasti välttelemään juonipaljastuksia, vai onko lukunautintosi kannalta yhdentekevää vaikka tietäisitkin kirjan tapahtumat etukäteen?

Itse olen samalla kannalla kuin suurin osa linkittämiini juttuihin kommentoineista, eli en halua lukea ainakaan mitään kovin oleellisia juonipaljastuksia. Mutta muunkinlaisia mielipiteitä löytyi. Joku hehkutti rakastavansa spoilereita ja lukevansa kirjasta aina ensimmäisenä lopun, niin että voi muuten lukemisen aikana vain nauttia tekstistä ja tarkkailla sitä, miten kirjailija tarinaa sitä loppua kohti kuljettaa, tarvitsematta vaivata päätään sen miettimisellä, minne juoni mahtaa olla menossa. Ensilukemalta tämä vaikutti melko pöyristyttävältä minusta, joka en koskaan voisi tehdä noin. :) Mutta siitähän tuo vain kertoo että jokaisella on oma tapansa nauttia lukemisesta, eikä mikään tapa voi olla väärä jos se lukijasta itsestään tuntuu hyvältä.

Joukossa oli myös kommentti jossa toivottiin että kirjabloggaajat "pääsisivät yli spoilerikammostaan", koska lukunautinnon kannalta on täysin samantekevää tietääkö juonen vai ei, koska kirja koostuu niin monesta muustakin asiasta kuin juonesta, ja kommentoija haluaisi päästä keskustelemaan kirjoista kunnolla, tarvitsematta varoa spoilaamista. En nyt ihan allekirjoita tuota samantekevyyttä, mutta pitää tottakai paikkansa, että kirjassa on paljon muutakin, ja että kirjasta on luonnollisesti helpompaa keskustella jos juontakin voi käsitellä vapaasti. (Ei varmaankaan olisi pahitteeksi harrastaa enemmänkin sellaisia juonikeskusteluja kuin tämä Vieras kartanossa -juttu Susan luona!)

Kirjan genrekin toki vaikuttaa asiaan suhtautumiseen. Jos kirjan kantavana ideana on selvittää, kuka on murhaaja, niin kyllähän siinä voi tunnelma vähän lässähtää jos joku sen menee möläyttämään. :) Mutta on olemassa paljon sellaisiakin kirjoja, joissa juoni ei todellakaan ole se ykkösjuttu. Silti, näissäkin tapauksissa löytäisin myös enimmät niistä vähäisistä juonenkäänteistä mieluiten ihan itse, siinä kaiken muun lomassa, vaikkei kirja erityisesti "pilalle" menisikään niistä etukäteen tietämällä. :)

Entä ovatko klassikot tässä asiassa mielestäsi samalla viivalla uudemman kirjallisuuden kanssa? Monet taitavat ajatella että klassikkojen tapahtumat ovat joka tapauksessa useimmille tuttuja, oli kyseisiä kirjoja sitten lukenut tai ei. Omalla kohdallani asia on näin joissakin tapauksissa mutta ei likimainkaan kaikissa. Ei mulla ole aavistustakaan kuinka esimerkiksi nyt kesken olevat Ruusun nimi ja Anna Karenina etenevät ja päättyvät, enkä halua sitä tietääkään ennen kuin itse luen. :)

Eräs kommentoija, joka itse haluaa tietää juonen etukäteen, mainitsi että kirja-arvioiden kirjoittaminen on hänelle hankalaa koska hänellä ei ole aavistustakaan siitä, millaiset asiat ovat muiden mielestä spoilereita. Millaiset sinun mielestäsi ovat? Osaatko määritellä jonkin sivunumeron, jonka jälkeisten asioiden kertominen on mielestäsi spoilaamista? Minä en ainakaan - kai se on aika tapauskohtaista!

Sellainenkin ajatus esitettiin, että eikö juonen kertomisen lisäksi ole yhtä lailla spoilaavaa kertoa esimerkiksi, millaiseksi kirjan tunnelma kehittyy tai miten päähenkilö kehittyy ihmisenä. Ehkä tämä jo menee vähän liian pitkälle, sillä eihän kirjoista voisi kertoa ollenkaan jos ei mitään saisi sanoa, ja tuon kommentin kirjoittajakin taisi esittää asian ainakin osittain huumorimielessä, mutta ajatus on joka tapauksessa kiinnostava!

Tarkennukseksi vielä: mitä tahansa voi tietysti spoilata jos siitä varoittaa ensin, ja tarkoitankin tässä postauksessani lähinnä varoittamatta tulevia spoilereita. Eikä mieleeni kyllä tule yhtäkään kotimaista kirjablogia jossa aina joutuisin harmittelemaan spoilatuksi joutumista. Taitavat ne kirjojen takakannet olla niitä pahimpia...

John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään

Tukholmaa pitkään piinannut helle muuttuu oudoksi, yhä voimistuvaksi sähkökentäksi, ja kun se viimein katoaa, ruumishuoneella todetaan kuolleiden heränneen henkiin.

Kauhuelementtien yhdistäminen ruotsalaiseen yhteiskunnallisuuteen on kyllä toimiva konsepti, ja pidän paljon myös Ajvide Lindqvistin erittäin sujuvasta ja helppolukuisesta kirjoitustyylistä, mutta ei tämä ihan yhtä hyvin vakuuttanut kuin miehen esikoinen Ystävät hämärän jälkeen. Jos olisin kirjoittanut kirjasta heti lukemisen jälkeen, olisin varmaankin ollut vähän innostuneempi, mutta nyt kun on kulunut runsas viikko, huomaan ettei kirja kokonaisuutena ole jättänyt erityisen vahvaa muistijälkeä.

Kuusivuotiaana kuolleen Eliaksen tapaus sen sijaan jäi mieleen herättämiensä monenlaisten, enimmäkseen tavalla tai toisella kammottavien ajatusten vuoksi. Yksikään kuollut ei palaa takaisin entisellään, ja millaista olisikaan saada takaisin kaksi kuukautta kuolleena ollut lapsi?

Kirjan kauhu ei olekaan mitään perinteistä pelottelua vaan syntyy lukijan pään sisällä ahdistavien tapahtumien vuoksi. Tunnelma onkin tiivis, mutta jotenkin vain tuntuu että multa jäi se tarinan perimmäinen olemus ja tarkoitus tavoittamatta, ja lukukokemus jäi vähän vajaaksi.

Ensimmäinen lause: "Salud, comandante."


Ruotsinkielinen alkuteos: Hanteringen av odöda (2005)


Ulkoasu: Ei huono ollenkaan! Salamakuviot sopivat ja sävyjen yhdistelmä miellyttää. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

Kustantaja Gummerus 2010, suom. Jaana Nikula, 398 s.

torstai 29. syyskuuta 2011

Ruusun nimi: Toinen päivä

Umberto Econ Ruusun nimen kimppaluku on edennyt kirjan toisen päivän tapahtumiin. Vai onko? ;) Alku oli monelle sen verran hankala että ensimmäiseksi taitaa olla paikallaan kysyä, oletteko taistelleet eteenpäin, onnistuneet innostumaan vai luovuttaneet suosiolla? :)

Oma lukemiseni alkoi hyvin ja on jatkunut samaan malliin. Ainoastaan luku, jossa William keskustelee apotin kanssa kerettiläisistä, oli jokseenkin pitkästyttävä. Teologiset keskustelut ovat menneet ihan mukavasti kun niitä on ripoteltu sinne tänne, tuossa luvussa sen sijaan oli vähän turhan pitkä pätkä yhteen menoon. Mutta pian sen jälkeenpä sitten siirryttiinkin onneksi vauhdikkaampiin tapahtumiin.



Ei tämän toisen osan perusteella oikeastaan mitään uusia mullistavia ajatuksia herännyt, vaan olen samaa mieltä kuin aiemminkin: pidän lukemastani, samoin Williamista ja Adsonista - jälkimmäisestäkin taitaa alkaa pikkuhiljaa saada jotain otetta. Juonen osalta tunnutaan menevän koukuttavampaan suuntaan. Pienenä miinuksena se, että munkkeja on niin paljon että sivurooleissa olevat menevät sekaisin päässäni. Plussana sen sijaan luostarin upea kirjasto! Siellä haluaisin käydä, vaikka nyt sitten ihan päiväsaikaan. :)

Kertokaapa siis, onko lukemisenne edistynyt ja jos on, niin mitä kirjasta nyt ajattelette!

maanantai 26. syyskuuta 2011

Näissä en päässyt loppuun asti


David Eagleman: Tarinoita tuonpuoleisista
Enpä osannut arvata siepatessani tätä innoissani kirjaston uutuushyllystä mukaani, että saattaisin jättää tämän kesken. Mutta jätin kumminkin. :) Kyllä tässä ehti kiinnostaviakin juttuja tulla vastaan, mutta sitten taas joitain jotka eivät napanneet yhtään. Jossain vaiheessa totesin etten jaksa keskittyä kirjaan, ja mielenkiinto vain haipui pois. Huono ajoituskin saattoi olla osasyynä. (Nyt kun tätä kirjoittaessani muistin sen jutun, jossa kuolleet esiintyivät elävien unissa, aloin miettiä, olisiko sittenkin pitänyt jatkaa vielä, vaikka vain selaillen...)


Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä - Swannin tie: Combray
Ensin mainittu keskeytys ei kuitenkaan merkittävästi harmita, tämä sen sijaan senkin edestä! Kun Sara julkisti Proust-haasteensa, aloin haaveilla siitä kuinka voisin sanoa lukeneeni koko Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan. ;) Se haaveilu lopahti kuitenkin lyhyeen, koska en päässyt ensimmäisessä osassa muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. Yritin kyllä, mutta jouduin toteamaan että ei pysty. Ei tällainen tajunnanvirtaisuus vain ole mua varten. :(


Theoni Pappas: Matematiikan ilot
Lyhyet tekstit monenlaisista matematiikkaan liittyvistä asioista ja ilmiöistä olivat kyllä kiinnostavia, niitä vain oli niin paljon että uuvahdin. :) Suosittelen tutustumista aiheesta kiinnostuneille!

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Carlos Ruiz Zafón: The Prince of Mist

Ennen menestysromaanejaan Tuulen varjoa ja Enkelipeliä Carlos Ruiz Zafón on kirjoittanut neljä nuorille suunnattua kirjaa, joiden hän kuitenkin toivoo kiinnostavan kaikenikäisiä lukijoita. The Prince of Mist on noista neljästä ensimmäinen, ja muutkin on käännetty englanniksi.

13-vuotias Max Carver muuttaa perheensä kanssa sotaa pakoon vanhaan merenrantataloon, jolla on traaginen historia. Tästä, sekä oudosta patsaiden täyttämästä puutarhasta, vanhasta majakanvartijasta, uponneesta laivasta ja sumusta ilmestyvästä pahasta rakentuu tarina jossa on samaa henkeä kuin kirjailijan tunnetummissakin teoksissa. Tämä on vain ikään kuin simppelimpi versio, ja myös enemmän kauhun suuntaan kallistuva.

Joistain elementeistä olisin mielelläni kiskonut irti enemmänkin merkitystä, mutta sujuvaa luettavaa tämä oli. Ei ikimuistoinen, mutta hyvä kokemus. Enkä yritä väittää ettei olisi yhtään pelottanut. ;) Kieli on helppoa ja selkeää, joten tämä voisi olla myös hyvä englanniksi lukemisen harjoituskappale - ja alkukielisenä toki varmaan myös espanjaksi lukemisen!

Ensimmäinen lause: Max could never forget that faraway summer when, almost by chance, he discovered magic.


Espanjankielinen alkuteos: El príncipe de la niebla (1993)


Ulkoasu: Seepian sävyt sopivat tunnelmaan. Kirjaa katsoessa tulee heti salaperäinen tunne, koska takakannessa on sama kuva - poika vain on kadonnut kiveltä. Kuvat: Getty Images.

Kustantaja Phoenix 2010, engl. Lucia Graves, 202 s.

lauantai 24. syyskuuta 2011

Astrid Lindgren: Ronja ryövärintytär (äänikirja)

Matiaksenlinnan ryöväriruhtinaalle syntyy ukkosyönä tytär, joka saa nimekseen Ronja ja kasvaessaan ottaa omakseen linnaa ympäröivän metsän jossa ajattarat uhkaavat ja pönthiittiset tanssivat kuutamossa.

Olen lukenut tämän joskus, samoin kuin muutakin Lindgreniä, mutta siitä on niin kauan etten muistanut oikeastaan yhtään mitään. Oli siis uusinnan aika, ja se kyllä kannatti. Ronja ryövärintytär on viisas, ihastuttava kirja! Äänikirjan kanssa vauhtiin pääseminen tökki vähän, ja ajattelin jo että jätän tämän version kesken ja haen painetun lainaan. Mutta kun vain sitkeästi kuuntelin eteenpäin (jotenkin se Ronjan keskeyttäminen vaan tuntui ihan liian törkeältä aikomukselta :) niin pian en olisi malttanutkaan lopettaa, ja lopulta kokemus olikin todella hyvä.

Mieleen jäi monenlaista, kuten Ronjan ihana ajatuksenjuoksu. Kun Matias käskee Ronjan varoa tippumasta jokeen, niin Ronja menee ihan erikseen varomaan - hypellen joenrannan kivillä ja varoen koko ajan. :)

Vaikka tarina kulkeekin ympäri vuoden, kirja tuntui hyvin vahvasti keväiseltä. Siksi että se ankaran talven jälkeinen kevät oli niin hieno! Se kevät, jolloin Ronja ja Birk istuessaan metsässä olivat keväässä, jolloin Ronjan täytyi huutaa keväthuuto jottei halkea, jolloin villihevoset ryntäsivät läpi metsän ja juoksivat talven ruumiistaan.

Tämä oli sellainen elämys, että taidan napata vanhempieni hyllystä mukaan sen Lindgrenin Satuja-kokoelman, jonka joskus vuosia sitten luin moneen kertaan...

Ruotsinkielinen alkuteos: Ronja Rövardotter (1981)


Ulkoasu: Tuo kirjan kansikuva on niin tuttu jo pitkän ajan takaa, etten osaa kuvitella sen olevan toisenlainenkaan. Ja miksi pitäisikään, koska se on niin hyvä ja sopiva! Kuva: Ilon Wikland, pakkaus: Kai Toivonen.

Kustantaja WSOY 2011 - äänitysvuodeksi kotelossa kylläkin kerrotaan 1988 (painettu julk. 1981), suom. Tuula Taanila, lukija Ritva Vepsä, n. 6 h

torstai 22. syyskuuta 2011

Ruusuinen tunnustus

Kiitos tunnustuksesta anni.m:lle!


Tunnustukseen kuuluu kertoa seuraavat lempijuttunsa:

Lempiruoka: Aiemman tunnustuksen yhteydessä mainitsin itse tehdyn suosikkiruokani, joten kerrotaanpa nyt että jos olen menossa ulos syömään, paikallisen kiinalaisen ravintolan kanaa valkosipulikastikkeessa on hyvin houkutteleva vaihtoehto.

Lempimakeinen: Kyllä se taitaa olla suklaa... Valkoinen tai maitosuklaa, tummasta en pidä. Jos olen hyvän irtokarkkivalikoiman äärellä, mukaan lähtee ainakin omenaremmejä ja salmiakkipääkalloja.

Lempilukeminen: Hyvin kirjoitetut hyvät tarinat. Ja niitähän on sitten monenlaisia. :)

Lempipaikka käsitöille: En ole koskaan oikein ollut kotonani ompelukoneen, neulan, neulepuikkojen tai virkkuukoukun seurassa, vaikka viime aikoina on vähän alkanutkin houkuttaa kokeilla, josko meistä sittenkin voisi tulla kavereita. Sekalaista askartelua ja tuunailua harrastan kausittaisesti, ja se tapahtuu paikassa joka kulloinkin vaikuttaa tarkoituksenmukaisimmalta; yleensä joko kirjoituspöytäni ääressä tai keskellä lattiaa. :)

Lempielokuva: Kill Bill!

Ojennan ruusukimpun eteenpäin Sannalle, Margitille ja Sonjalle!

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

J. K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta (äänikirja)

Sarjan viidennessä osassa Voldemortin paluu saa häntä aiemmin vastustaneen Feeniksin killan kokoontumaan uudelleen.

Aiemmin vähän kummastelin kommentteja joissa moitittiin Harryn itsekeskeisyyttä, mutta tämän osan jälkeen ei enää tarvitse ihmetellä! Osa Harryn sanomisista menee ainakin kirjan alkupuolella aivan ymmärrettävän turhautumisen piikkiin, mutta myöhemmin kyllä tulee joitakin tilanteita joissa hän on aika ärsyttävä.

Ärsytys jäi onneksi kuitenkin hyvin kohtuullisiin mittoihin eikä häirinnyt kirjasta nauttimistani. Mielenkiintoisia tapahtumia riittää ja Dolores Pimentoa on ihanaa vihata. ;)

Mutta miksi miksi MIKSI Rowlingin piti mennä tappamaan se eräs henkilö jonka nimeä en nyt tässä halua spoilata??? Nyyh. Taidan olla vähän vihainen hänelle. :(

Englanninkielinen alkuteos: Harry Potter and the Order of the Phoenix (2003)


Ulkoasu: Äsh, mulle alkaa jo tulla huono omatunto toistuvasta Mika Launiksen tuotannon mollaamisesta. Mutta ihan OIKEASTI! Jos tuo mulkosilmäinen mörkö on Pimento, niin nyt on kyllä jo vedetty pohjat.

Kustantaja Tammi 2009 (painettu kirja julk. 2004), suom. Jaana Kapari, lukija Vesa Vierikko, 33 h

José Saramago: Oikukas kuolema


Uuden vuoden ensimmäisenä päivänä eräässä kuningaskunnassa kukaan ei enää kuole. Vaikuttaa ehkä ensi kuulemalta hyvältä asialta, mutta ei ole sitä.

Oikukas kuolema on "perussaramagomainen": lauseita ketjuttava ja asian sivussa haahuileva. Siis todella hieno! ;) Teksti kulkee niin hyvällä rytmillä ettei välimerkkien puuttumista edes huomaa. Kiitos siitä myös kääntäjä Erkki Kirjalaiselle! Asiassa pysymättömyyteen Saramago taas suhtautuu ihastuttavan itseironisesti, pannen välillä kertojansa toteamaan esimerkiksi että "Ytimekkyyden, lyhytsanaisuuden ja säästeliään kielenkäytön ystävät varmasti kummeksuvat, miksi kaikki tämä jaarittelu oli tarpeen, ennen kuin lopulta päästiin kriittiseen pisteeseen, kun asia kerran oli näin perin yksinkertainen".


Saramagon huumori iskee myös. Kansiliepeessä mainitaan kirjailijan sanoneen että lukijan on tarkoitus nauraa katketakseen. No ihan niin ei käynyt mutta hihittelin kyllä välillä joillekin yllättäville huomautuksille ja hymyilin ainakin sisäisesti tekstin sävylle koko lukemisen ajan.

Kirja tuntuu jakautuvan kahteen osaan: alussa kuvataan satiirisesti äkillisen kuolemattomuuden yhteiskunnassa aiheuttamaa hämminkiä, loppupuolella esiin astuu itse naispuolinen tuoni, sekä sellisti jonka kaltaista hän ei ole koskaan kohdannut. En ole ihan varma pidänkö loppuratkaisusta vai en, mutta ainakin se pääsi yllättämään.

Tämä oli kolmas Saramagolta lukemani kirja, ja vakuutti entisestään siitä että hän on ansainnut paikkansa suosikkikirjailijoideni listalla. Aiheestaan huolimatta tämä tuntui hyvin elämänmyönteiseltä kirjalta.

Ensimmäinen lause: Seuraavana päivänä ei kukaan kuollut.

Portugalinkielinen alkuteos: As Intermitências da Morte (2005)


Ulkoasu: Raikkaan värinen ja hienosti sommiteltu. Pidän! Päällys: Timo Mänttäri.

Kustantaja Tammi 2008, suom. Erkki Kirjalainen, 244 s.

torstai 15. syyskuuta 2011

Ruusun nimi: Ensimmäinen päivä

On Ruusun nimen kimppaluvun ensimmäisen välietappikeskustelun aika! Kertokaapa siis, miten lukeminen on lähtenyt sujumaan. Tökkiikö eteneminen vai luitteko jo pidemmällekin koska ette malttaneet lopettaa? Oletteko viihtyneet Adsonin ja Williamin seurassa? Onko alku vastannut odotuksianne? Turhauttaako latina, kiinnostavatko teologiset pohdinnat?


Ilokseni voin kertoa että oma lukukokemukseni on ainakin toistaiseksi ollut oikein positiivinen! Uskoinkin kyllä todennäköisesti pitäväni tästä, mutta niin monen keskenjättämiskertomuksen jälkeen odotin silti raskaampaa urakkaa. Saattaa se tökkäys toki tulla myöhemminkin - sellaisen voisi aiheuttaa ainakin mainitun teologisen pohdinnan huomattava lisääntyminen. Tähän asti se on pysynyt aivan sopivalla tasolla ja juoni on siinä sivussa liikkunut mukavasti eteenpäin. Tosin luulen että joku saattaa hyvinkin olla sitä mieltä että eihän tässä ole tapahtunut vielä yhtään mitään. :) No, ei toisaalta olekaan, kunhan on vaan vähän käppäilty ympäri luostaria juttelemassa. Se juttelu on kuitenkin pitänyt mielenkiintoani yllä oikein hyvin.

Jos Williamin superpäättelykykyyn yhdistyisi omahyväisyyttä, hän olisi varmaankin aika ärsyttävä henkilö. Nyt kuitenkin pidän hänestä hänen välillä esiin pilkahtelevan huumorintajunsa vuoksi. Adsoniin suhtaudun ehkä neutraalimmin, mutta viihdyn kyllä hänenkin seurassaan.

Latinankin kanssa olen tullut toimeen. Olen tarkistanut takaa lähinnä vain pitemmät pätkät, lyhyempien merkityksestä saa yleensä aivan tarpeeksi hyvän käsityksen asiayhteyden perusteella. Ainakin siis luulen saaneeni. :)

Luostareissa on jotakin kiehtovaa - varsinkin jos ne sijaitsevat vuoren huipulla! Haluaisin nähdä tapahtumapaikan omin silmin.

Pidän siitäkin, miten kirja on jaoteltu päivän hetkien mukaan. Kovin paljon negatiivista sanottavaa en siis tässä vaiheessa keksi - jään siis mielenkiinnolla odottelemaan oletteko samaa vai aivan päinvastaista mieltä! :)

Kommenteissa voit keskustella vapaasti kaikesta ensimmäisen päivän aikana tapahtuvasta, mutta ethän spoilaa mitään sen jälkeen tapahtuvaa!

lauantai 10. syyskuuta 2011

Tiiliskivifobian selättäjiä

Heinä-elokuun minihaasteessa tehtävänä oli lukea kirja, jossa on vähintään 500 sivua. Osallistujia kertyikin ilahduttavan paljon!

Kirsi luki Margaret Atwoodin Sokean surmaajan (707 sivua),
Ahmu Gregory David Robertsin Shantaramin (1040 sivua),
Linnea Emily Brontën Humisevan harjun (598 sivua),
Jum-Jum Lionel Shriverin So Much for Thatin (539 sivua),
Margit John Irvingin Viimeinen yö Twisted Riverillä (610 sivua),
Sonja Fedor Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen (516 sivua),
Teresita George R. R. Martinin Korppien kestit (690 sivua),
Taava Hilary Mantelin Susipalatsin (798 sivua),
Sara Jodi Picoultin Yhdeksäntoista minuuttia (628 sivua),
Maija Sarah Watersin Vieras kartanossa (592 sivua),
Karoliina Adam Langerin California Avenuen (617 sivua),
Amma Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen (785 sivua),
Katja Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät (690 sivua),
ja minä John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen (606 sivua).

Lisäksi ihan vahingossa haasteen suorittaneita ilmaantui sen verran monta että haluan listata heidätkin! ;)

Leena Lumi luki mm. Kate Mortonin Paluu Rivertoniin,
Eriqou George R. R. Martinin Game of Thronesin,
Jossu John Irvingin Oman elämänsä sankarin.
(Linkitän vielä vähän lisää myöhemmin :)

Olenkohan taas onnistunut ohittamaan/jättämään kirjaamatta muistiin jonkun?


Kunniamaininta Ahmulle, 1040-sivuista kirjaa ainakin voi ihan kiistattomasti sanoa tiiliskiveksi! :)