Vuoden loppu häämöttää ja bloggausjonon kirjat vain nököttävät samassa vanhassa pinossaan pöydän kulmalla. Pikaisempaa koostetta kehiin siis, että tulee joskus valmista! :)
Renée Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää
Catherine lukee romaania, nauttien koukuttavasta tarinasta
rentoutuneena...kunnes hänelle selviää, että se kertoo hänestä
itsestään. Ja jostain, minkä hän on pitänyt salassa vuosikaudet,
sellaisesta minkä piti olla vain yhden muun henkilön tiedossa, henkilön
joka on ollut kuolleena koko sen ajan kun Catherine on haudannut
salaisuuttaan syvemmälle.
Tämä nyt jäi kyllä aika laimeaksi. Jos on lukenut tämäntyyppisestä kirjasta kaksi kolmasosaa ja huomaa
ajattelevansa että oikeastaan ihan sama vaikka jättäisin kesken koska ei
liiemmin kiinnosta mitä näille tyypeille tapahtuu, ei trillerikokemusta
varmaankaan voi pitää kovin onnistuneena. Tämä ongelma taas luultavasti
johtui siitä, että henkilöt olivat järjestään joko yhdentekeviä tai
lievästi tympäiseviä, eivätkä sellaisten tekemiset yleensä juuri
liikauta. Juonen puolesta homma toimi kyllä paremmin, ja olihan se
salattu juttu kaamea tapaus. Sikäli siis mahdollisuuksia kunnon
koukutukseen olisi ollut.
Tämän tympääntyneisyyden vastapainoksi muutama innostuneempi mielipide!
Riitta K sanoo tätä jäätävän hienoksi, Annika näkee Knightissa potentiaalia uudeksi Karin Fossumiksi eikä Kristakaan malttanut keskeyttää lukemista. Tuntuvat olevan enemmistössä muutenkin! Niin että kokeile ihan itse, älä mua usko. :)
Ensimmäinen lause: Catherine valmistautuu, mutta mitään ei tule enää ylös.
Englanninkielinen alkuteos: Disclaimer (2015)
Suomentanut Arto Schroderus
Kustantaja Otava 2015, 272 s.
Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut
Tämä sen sijaan oli huomattavasti mieluisampi lukukokemus! Viihdyin päähenkilön, Jake-nimisen nuoren naisen seurassa erinomaisesti ja nautin tarinan rullaamisesta, kun se kulki askel kerrallaan kohti Jaken menneisyyttä ja selityksiä sille, miksi hän on päätynyt maailman toiselta puolelta asumaan brittiläiselle saarelle seuranaan koira ja lampaat. Jaken aikomuksena on pysyä omissa oloissaan, mutta siitä tulee hankalaa, kun jokin alkaa tappaa hänen lampaitaan. Villikoirat vain, vaiko sittenkin haamut jotka on yritetty jättää taakse?
Ripaus maagista realismia tuo painostavaan tunnelmaan oman lisänsä. Kirjan lopulta olisin kaivannut jotain muuta, mutta sitten taas, sulattelun jälkeen ajateltuna, käyhän se noinkin.
Ensimmäinen lause: Toinen raadeltu ja kuiviin vuotanut lammas, jonka sisälmykset eivät olleet vielä jähmettyneet ja joka höyrysi kuin vesihauteessa kypsennetty jouluvanukas.
Englanninkielinen alkuteos: All the Birds, Singing (2013)
Suomentanut Sari Karhulahti
Kustantaja Tammi 2016, 284 s.
Kata Melander: Älä irrota
Tästä omakustanteena julkaistusta esikoisromaanista olisi kyllä ollut mukavaa kirjoittaa pidemmin ja heti tuoreeltaan lukemisen jälkeen, mutta tällä nyt mennään. Kirja nimittäin ansaitsisi enemmän huomiota, sen verran harvoin käsitelty aihe on kyseessä.
Ei niinkään sen puolesta että kyseessä on rakkaustarina, mutta siksi että sen etenemistä mutkistaa toisen osapuolen, Saaran, sairaus. Saara käyttää pyörätuolia, on monissa asioissa täysin avustettava ja kärsii hirvittävistä kipukohtauksista, joiden tuloa ei voi ennustaa. Mutta eihän se tarkoita sitä etteikö hänkin saisi tulla rakastetuksi, haluta toista ja kaivata muutakin kuin avustajan kosketusta. Eihän, vaikka se välillä häntä itseäänkin epäilyttää?
Se toinen puolisko on Petteri, Saaran entinen opettaja jonka avioliitto on omista syistään väljähtynyt onnettomaksi. Saaran kanssa oleminen tuntuu niin erilaiselta. Mutta onko Petteristä elämään sitä elämää, jossa hän joutuu katsomaan Saaran kipuja vierestä?
Kauniisti kirjoitettu tärkeä kirja, joka avartaa sellaista näkökulmaa joka uskoakseni on useimmille varsin vieras.
Ensimmäinen lause: Yliopiston kahvilassa oli hiljaista.
Kustantaja Type & Tell/omakustanne 2016, 226 s.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste rakkaustarinat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste rakkaustarinat. Näytä kaikki tekstit
maanantai 25. joulukuuta 2017
lauantai 18. maaliskuuta 2017
Mhairi McFarlane: Sinusta kaikki alkoi
Historian asiantuntija Anna Alessi on muuttunut kouluaikojen jälkeen melkoisesti, mutta vuosien kiusaamisen traumoista hän ei pääse eroon. Kun James Fraser ilmestyy taas Annan turhauttavia nettideittejä sisältävään elämään, Anna huomaa että joku muukin vaikuttaa muuttuneen. Viimeisen kiusaamistapauksen takana ollut tyyppi tuntuukin nyt mukavalta seuralta. Mutta uskaltaako siihen tunteeseen - ja Jamesiin - todella luottaa?
Ajattelin aiemmin ettei chick lit ole mua varten, mutta mielessä on jonkin aikaa pyörinyt että voisihan sitäkin kokeilla jos jotain riittävän kiinnostavaa osuu kohdalle. Tämä nyt sitten pääsi kirjastosta kotiin ja kuinkas kävi - jäin saman tien niin koukkuun että melkein myöhästyin töistäkin kun en olisi malttanut lopettaa lukemista! Vaikka juoni onkin suurelta osin ennalta-arvattava niin mitä sitten, juttuhan meni just niin kuinka mä sen halusinkin menevän!
Hyvin siis viihdyin, ensinnäkin siksi että halusin jo äkkiä saada tietää kuinka seuraava käänne oikein tapahtuukaan, ja toiseksi siksi että Annan ja Jamesin sanailu on oikeasti hauskaa. Siihen kun sitten vielä laitetaan sekaan vakavampaakin ajateltavaa niin hyvä paketti on kasassa. Voipa olla että luen tämän vielä uudestaankin. :)
Ensimmäinen lause: - Hyvät naiset ja herrat... Elton John!
Englanninkielinen alkuteos: Here's Looking at You (2013)
Suomentanut Anja Lindqvist
Kustantaja HarperCollins 2016, 395 s.
Ajattelin aiemmin ettei chick lit ole mua varten, mutta mielessä on jonkin aikaa pyörinyt että voisihan sitäkin kokeilla jos jotain riittävän kiinnostavaa osuu kohdalle. Tämä nyt sitten pääsi kirjastosta kotiin ja kuinkas kävi - jäin saman tien niin koukkuun että melkein myöhästyin töistäkin kun en olisi malttanut lopettaa lukemista! Vaikka juoni onkin suurelta osin ennalta-arvattava niin mitä sitten, juttuhan meni just niin kuinka mä sen halusinkin menevän!
Hyvin siis viihdyin, ensinnäkin siksi että halusin jo äkkiä saada tietää kuinka seuraava käänne oikein tapahtuukaan, ja toiseksi siksi että Annan ja Jamesin sanailu on oikeasti hauskaa. Siihen kun sitten vielä laitetaan sekaan vakavampaakin ajateltavaa niin hyvä paketti on kasassa. Voipa olla että luen tämän vielä uudestaankin. :)
Ensimmäinen lause: - Hyvät naiset ja herrat... Elton John!
Englanninkielinen alkuteos: Here's Looking at You (2013)
Suomentanut Anja Lindqvist
Kustantaja HarperCollins 2016, 395 s.
keskiviikko 28. tammikuuta 2015
Heikki Hietala: Tulagi Hotel
(Ilmestynyt suomeksi nimellä Hotelli Tulagi, Sitruuna Kustannus 2014, suom. Seppo Raudaskoski)
Jack McGuire taisteli toisessa maailmansodassa hävittäjälentäjänä Tyynenmeren yllä. Sodan loputtua elämän suunta on vähän hukassa, ennen kuin Jack päättää palata takaisin tuttuihin maisemiin ja perustaa hotellin Salomosaarille. Tasapainoa ilmestyy kuitenkin keikauttamaan Jackin parhaan ystävän, taistelussa kuolleen Donin leski Kay, jonka olemassaolosta Jack ei ollut tiennytkään.
Kirja odotteli lukemistaan turhankin kauan, osaksi sen vuoksi että aloin epäillä, mahdanko sittenkään olla tarpeeksi kiinnostunut aiheesta. Mutta kun tähän viimein tartuin, ei sellaisia tarvinnut enää miettiä sillä sain nopeasti huomata että Hietalan teksti vie erittäin hyvin mukanaan. Tulagi Hotel on siis kirjoittajan suomalaisuudesta huolimatta julkaistu alun perin englanniksi. En toki osaa arvioida kielen vivahteita englantia äidinkielenään puhuvan tavoin, mutta kyllä tämä ainakin omiin silmiini näyttää kaikkine lentäjien slangeineen todella vakuuttavalta suoritukselta. Muutenkin aina välillä kirjaa lukiessani muistin vähän hätkähtäen että niin tosiaan, tämä on suomalaisen kirjoittama. En siksi, että suomalaisen kirjailijan pystyminen komean kansainväliselle markkinoille kelpaavan tekstin tuottamiseen olisi sinänsä mitenkään yllättävää, lähinnä siksi että tarina oli niin helppo nähdä mielessään suuren budjetin Hollywood-elokuvana.
Jackin vaiheiden rinnalla tulee kerrotuksi monen sotilastoverinkin kohtalo, osin sodanaikaisten takaumien kautta, osin taas henkilöiden vieraillessa Jackin hotellissa. Kokonaisuus toimii hyvin; siihen mahtuu sekä sopivasti lentämisen teknistä puolta että myös monia viisaita ajatuksia. Taistelukohtauksetkin ovat kiinnostavia ja hyvin kirjoitettuja, vauhti tuntuu lukiessakin. Pisteet myös siitä, että kirjan rakkaustarina-osuus ei etene sitä suorinta ja ennalta-arvattavinta tietä. Lopun lähestyessä en juuri uskaltanut arvailla, olisiko se onnellinen vai ei.
Kiitos arvostelukappaleesta kirjailijalle ja kustantajalle!
Ensimmäinen lause: "Jack!"
Ulkoasu: Meri on kyllä kaunis, mutta tarinan eri osasia on tungettu kanteen vähän väkinäisen tuntuisesti. Suomalaisessa kannessa samat elementit ja vähän lisääkin on onnistuttu yhdistelemään tasapainoisemmin!
Kustantaja Fingerpress 2012, 424 s.
Jack McGuire taisteli toisessa maailmansodassa hävittäjälentäjänä Tyynenmeren yllä. Sodan loputtua elämän suunta on vähän hukassa, ennen kuin Jack päättää palata takaisin tuttuihin maisemiin ja perustaa hotellin Salomosaarille. Tasapainoa ilmestyy kuitenkin keikauttamaan Jackin parhaan ystävän, taistelussa kuolleen Donin leski Kay, jonka olemassaolosta Jack ei ollut tiennytkään.
Kirja odotteli lukemistaan turhankin kauan, osaksi sen vuoksi että aloin epäillä, mahdanko sittenkään olla tarpeeksi kiinnostunut aiheesta. Mutta kun tähän viimein tartuin, ei sellaisia tarvinnut enää miettiä sillä sain nopeasti huomata että Hietalan teksti vie erittäin hyvin mukanaan. Tulagi Hotel on siis kirjoittajan suomalaisuudesta huolimatta julkaistu alun perin englanniksi. En toki osaa arvioida kielen vivahteita englantia äidinkielenään puhuvan tavoin, mutta kyllä tämä ainakin omiin silmiini näyttää kaikkine lentäjien slangeineen todella vakuuttavalta suoritukselta. Muutenkin aina välillä kirjaa lukiessani muistin vähän hätkähtäen että niin tosiaan, tämä on suomalaisen kirjoittama. En siksi, että suomalaisen kirjailijan pystyminen komean kansainväliselle markkinoille kelpaavan tekstin tuottamiseen olisi sinänsä mitenkään yllättävää, lähinnä siksi että tarina oli niin helppo nähdä mielessään suuren budjetin Hollywood-elokuvana.
Jackin vaiheiden rinnalla tulee kerrotuksi monen sotilastoverinkin kohtalo, osin sodanaikaisten takaumien kautta, osin taas henkilöiden vieraillessa Jackin hotellissa. Kokonaisuus toimii hyvin; siihen mahtuu sekä sopivasti lentämisen teknistä puolta että myös monia viisaita ajatuksia. Taistelukohtauksetkin ovat kiinnostavia ja hyvin kirjoitettuja, vauhti tuntuu lukiessakin. Pisteet myös siitä, että kirjan rakkaustarina-osuus ei etene sitä suorinta ja ennalta-arvattavinta tietä. Lopun lähestyessä en juuri uskaltanut arvailla, olisiko se onnellinen vai ei.
Kiitos arvostelukappaleesta kirjailijalle ja kustantajalle!
Ensimmäinen lause: "Jack!"
Ulkoasu: Meri on kyllä kaunis, mutta tarinan eri osasia on tungettu kanteen vähän väkinäisen tuntuisesti. Suomalaisessa kannessa samat elementit ja vähän lisääkin on onnistuttu yhdistelemään tasapainoisemmin!
Kustantaja Fingerpress 2012, 424 s.
torstai 23. lokakuuta 2014
Katja Kettu: Kätilö
Sotavuosi 1944, pohjoisessa lähellä Jäämerta. Villisilmä, kätilö Jumalan armosta, nainen kuin luonnonvoima, johon kukaan mies ei ole vielä koskenut, ottaa ja rakastuu saksalaisupseeri Johann Angelhurstiin, jonka perässä on naisia enemmänkin. Ei ehkä pitäisi, mutta ei sille voi mitään.
"Sillä aikaa nuuhkin. Haisit niin tuskaisen hyvälle. Hirvaan turkkiin sivellylle linnunmaidolle. Karkeaksileikatulle virginialaiselle ja nurkantakuselle. Suopursuihin hierotuille lapsensormille. Jumalan paidalle. Silkalle mulkulle etkä millekään."
Katja Ketun voimakas ja murteinen, rujokin kieli on upeaa, eikä erikoisesta sanastostaan huolimatta tunnu kikkailevalta vaan vyöryy eteenpäin kuin luonnostaan. Kätilössä riittää eritteitä, emättimen monenlaisia hajuja ja karvaisia palleja, ja kaikki tuntuu kuuluvan paikalleen, vaikka niiden voisi kuvitella alkavan jossain vaiheessa jo tympiäkin.
Pisteet myös esille nostetuista aiheista; saksalaissotilaiden suomalaisista morsiamista ja pohjoisten vankileirien julmuuksista. Valaisevaa, kiinnostavaa, tärkeää, ei niin kovinkaan kaukaista historiaa. Kirjan henkilötkin päätyvät sodassa tekemään varsin kyseenalaisia asioita.
Niin vahvasti en tarinaa kuitenkaan kokenut kuin moni muu. Kätilö ei hiipinyt ihon alle, vaan oli yksi hyvä kirja muiden joukossa. Harvinaisen himokas kyllä! Usein silmäilen kirjojen seksikohtaukset läpi puoliksi haukotellen, mutta en tällä kertaa. :)
Se vähän häiritsi välillä, että kaikki sopi liiankin nätisti yhteen henkilöiden ollessa järjestään linkittyneitä toisiinsa milloin sukulaisuuden, milloin vanhan tuttavuuden kautta. Ja koska olen allerginen mustasukkaisuudelle, jotkin Villisilmän omistavaisemmat sanat ja teot ottivat hieman päähän, mutta ehkä ne täytyy hänelle taustasta ja tilanteesta johtuen sallia.
Välillä oli hyvä päästä myös Johanneksen pään sisään hänen astuessaan toisinaan kertojaksi. Hän osoittautui paljon moniulotteisemmaksi hahmoksi kuin ensisilmäykseltä vaikutti.
Ensimmäinen lause: Rakas tyttäreni, toivon että annat minulle anteeksi.
Ulkoasu: Vähän outo. Enpä voi oikeastaan sanoa pitäväni kannesta, mutta ei tähän toisaalta ainakaan mikään normaalin nätti sopisikaan. Päällys: Marjaana Virta, päällyksen kuva: Daniela Lombard/Arcangel Images/Fennopress.
Kustantaja WSOY 2011, 344 s.
"Sillä aikaa nuuhkin. Haisit niin tuskaisen hyvälle. Hirvaan turkkiin sivellylle linnunmaidolle. Karkeaksileikatulle virginialaiselle ja nurkantakuselle. Suopursuihin hierotuille lapsensormille. Jumalan paidalle. Silkalle mulkulle etkä millekään."
Katja Ketun voimakas ja murteinen, rujokin kieli on upeaa, eikä erikoisesta sanastostaan huolimatta tunnu kikkailevalta vaan vyöryy eteenpäin kuin luonnostaan. Kätilössä riittää eritteitä, emättimen monenlaisia hajuja ja karvaisia palleja, ja kaikki tuntuu kuuluvan paikalleen, vaikka niiden voisi kuvitella alkavan jossain vaiheessa jo tympiäkin.
Pisteet myös esille nostetuista aiheista; saksalaissotilaiden suomalaisista morsiamista ja pohjoisten vankileirien julmuuksista. Valaisevaa, kiinnostavaa, tärkeää, ei niin kovinkaan kaukaista historiaa. Kirjan henkilötkin päätyvät sodassa tekemään varsin kyseenalaisia asioita.
Niin vahvasti en tarinaa kuitenkaan kokenut kuin moni muu. Kätilö ei hiipinyt ihon alle, vaan oli yksi hyvä kirja muiden joukossa. Harvinaisen himokas kyllä! Usein silmäilen kirjojen seksikohtaukset läpi puoliksi haukotellen, mutta en tällä kertaa. :)
Se vähän häiritsi välillä, että kaikki sopi liiankin nätisti yhteen henkilöiden ollessa järjestään linkittyneitä toisiinsa milloin sukulaisuuden, milloin vanhan tuttavuuden kautta. Ja koska olen allerginen mustasukkaisuudelle, jotkin Villisilmän omistavaisemmat sanat ja teot ottivat hieman päähän, mutta ehkä ne täytyy hänelle taustasta ja tilanteesta johtuen sallia.
Välillä oli hyvä päästä myös Johanneksen pään sisään hänen astuessaan toisinaan kertojaksi. Hän osoittautui paljon moniulotteisemmaksi hahmoksi kuin ensisilmäykseltä vaikutti.
Ensimmäinen lause: Rakas tyttäreni, toivon että annat minulle anteeksi.
Ulkoasu: Vähän outo. Enpä voi oikeastaan sanoa pitäväni kannesta, mutta ei tähän toisaalta ainakaan mikään normaalin nätti sopisikaan. Päällys: Marjaana Virta, päällyksen kuva: Daniela Lombard/Arcangel Images/Fennopress.
Kustantaja WSOY 2011, 344 s.
tiistai 16. syyskuuta 2014
Annukka Salama: Harakanloukku
Faunoiditrilogian päätösosassa Vikke katoaa baari-illan päätteeksi ja muu porukka päätyy etsimään häntä vaarallisesta ja kätketystä, metsästäjien asuttamasta Venorin kaupungista.
Edellisen osan surffaustunnelmista siirrytään huomattavasti synkeämpiin maisemiin, mutta muuten tutun vauhdikas ja huumorilla kirjoitettu meno jatkuu. Tietty uskottavuuteen tarkertuminen on kyllä parasta unohtaa heti alkuun; miten esimerkiksi Suomessa voisi muka "jästien" huomaamatta olla olemassa Venorin kaltainen kaupunki, johon jatkuvasti kaapataan ihmisiä, pikkulapsia myöten? Sekin saattaa vähän rassata, että tyypit haahuilevat hyvinkin varomattomasti pitkin vaarallista kaupunkia ja kuluttavat aikaa mm. harrastamalla seksiä, vaikka kateissa oleva kaveri on ehkä välittömässä hengenvaarassa. Kunnollinen Harakanloukusta nauttiminen vaatii siis kykyä hyväksyä asiat tarinan ehdoilla ja hypätä vain mukaan. :)
No, minä kyllä nautin ja pakkohan tämä oli ahmaista pikapikaa kun kirjan muutama viikko sitten sain käsiini. Ihana rakastuva Joone, ja se toinen puolisko tietysti myös! Olipas kuumaa! ♥ Ja sokerina pohjalla ihanat T & T, enpäs kerro keitä nämä ovat! :D Eräs asia, josta myös kovasti pidin, on Venorin kaupunki, joka kaikessa julmuudessaankin on hieno luomus. Uskomaton paikka! Siellä täytyisi vain kuljeskella silmät selällään hämmästellen kaikkea. Tarkempi tutustuminen metsästäjien kulttuuriin oli sekin kiinnostavaa.
Harakanloukku siis päättää Unnan, Rufuksen ynnä muun porukan tarinan, mikä on tietysti haikea, mutta oikea ratkaisu. Tämä on hyvä näin. Salama on kuulemma palaamassa faunoidien pariin uusien henkilöiden voimin - hyvä juttu sekin! Jään odottelemaan.
Ensimmäinen lause: Unna pyyhkäisi oranssit kiharat otsaltaan ja siirsi jalkansa seuraavalla tiilelle.
Ulkoasu: Ennen lukemista vähän harmittelin aiempien osien kansien raikkauden puuttumista tästä, mutta jälkeenpäin kansi tuntuu sopivammalta - synkkä kun on tosiaan tapahtumapaikkakin. Kirjoissa käytetty fonttikin on kyllä kiva, ei kaikkein tavanomaisin! Graafinen suunn.: Niina Yli-Karjala, kuva: Shutterstock, lintu: Thinkstock.
Kustantaja WSOY 2014, 445 s.
Edellisen osan surffaustunnelmista siirrytään huomattavasti synkeämpiin maisemiin, mutta muuten tutun vauhdikas ja huumorilla kirjoitettu meno jatkuu. Tietty uskottavuuteen tarkertuminen on kyllä parasta unohtaa heti alkuun; miten esimerkiksi Suomessa voisi muka "jästien" huomaamatta olla olemassa Venorin kaltainen kaupunki, johon jatkuvasti kaapataan ihmisiä, pikkulapsia myöten? Sekin saattaa vähän rassata, että tyypit haahuilevat hyvinkin varomattomasti pitkin vaarallista kaupunkia ja kuluttavat aikaa mm. harrastamalla seksiä, vaikka kateissa oleva kaveri on ehkä välittömässä hengenvaarassa. Kunnollinen Harakanloukusta nauttiminen vaatii siis kykyä hyväksyä asiat tarinan ehdoilla ja hypätä vain mukaan. :)
No, minä kyllä nautin ja pakkohan tämä oli ahmaista pikapikaa kun kirjan muutama viikko sitten sain käsiini. Ihana rakastuva Joone, ja se toinen puolisko tietysti myös! Olipas kuumaa! ♥ Ja sokerina pohjalla ihanat T & T, enpäs kerro keitä nämä ovat! :D Eräs asia, josta myös kovasti pidin, on Venorin kaupunki, joka kaikessa julmuudessaankin on hieno luomus. Uskomaton paikka! Siellä täytyisi vain kuljeskella silmät selällään hämmästellen kaikkea. Tarkempi tutustuminen metsästäjien kulttuuriin oli sekin kiinnostavaa.
Harakanloukku siis päättää Unnan, Rufuksen ynnä muun porukan tarinan, mikä on tietysti haikea, mutta oikea ratkaisu. Tämä on hyvä näin. Salama on kuulemma palaamassa faunoidien pariin uusien henkilöiden voimin - hyvä juttu sekin! Jään odottelemaan.
Ensimmäinen lause: Unna pyyhkäisi oranssit kiharat otsaltaan ja siirsi jalkansa seuraavalla tiilelle.
Ulkoasu: Ennen lukemista vähän harmittelin aiempien osien kansien raikkauden puuttumista tästä, mutta jälkeenpäin kansi tuntuu sopivammalta - synkkä kun on tosiaan tapahtumapaikkakin. Kirjoissa käytetty fonttikin on kyllä kiva, ei kaikkein tavanomaisin! Graafinen suunn.: Niina Yli-Karjala, kuva: Shutterstock, lintu: Thinkstock.
Kustantaja WSOY 2014, 445 s.
lauantai 19. heinäkuuta 2014
Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous
Maailmassa, jossa aurinko ei ole paistanut enää vuosiin, pommitusten raunioittaman kaupungin liepeillä sijaitsevassa vallatussa huvipuistossa Nokkoslapset valmistautuvat kapinaan. Heidän johtajansa ja innoittajansa on Dharan, jolle rooli lankeaa ikivanhan suvun verenperintönä. Vallankumouksessa ja Dharanin tarinassa on kuitenkin paikkansa myös Nokkosten joukkoon päätyvällä, köyhissä oloissa kasvaneella Vayulla, joka ei ole koskaan kokenut olevansa kukaan.
Dystopiaa, johon Enoranta yhdistää kiinnostavasti ja hieman yllättäenkin myös erään fantasiaelementin. Nokkosvallankumous löytyy nuortenhyllystä, mutta sopii ehdottomasti myös aikuiselle. Moni asia ihastutti; vahva miljöö, henkilöiden suhteiden ja vaikuttimien kuvaus, kahden pojan kaunis rakkaustarina, toimiva Vayun ja Dharanin näkökulmien vaihtelu. Vallankumousjuoneen olisi kelvannut pieni lisäpotku. Nimistö tuntui aluksi hämäävältä kun yritin sijoittaa tarinaa mielessäni johonkin. Paikannimet ovat hyvin suomalaisia - Kurohärmä, Huhtikaunas, Outakanto - henkilöiden nimet taas jokseenkin mahdottomia paikallistaa: Vayu, Dharan, Miknor, Krito, Nek, Aie. Tarkoituksellista kenties, ja pian lakkasinkin vaivaamasta päätäni asialla. Mitä väliä sillä on, mihin tämä sijoittuu, oleellista on tarinan sisältö joka saa lukijan ajattelemaan.
Nokkosvallankumous on niitä kirjoja, joiden kohdalla harmittaa kun tuntuu etten osaa sanoa tarpeeksi. Että kirja ansaitsisi jotain enemmän, eikä tällaista ympäripyöreää jaarittelua. Mutta aina ei vaan osaa, eikä asiaa ainakaan auta se että kirja on odotellut bloggausta jo pari kuukautta. Tähän on nyt tyytyminen, mutta hyvä kirja tämä siis on! Taidokas, vetävä ja mietityttävä, synkkä mutta ei vailla toivoa. Lukekaa itse! :)
Ensimmäinen lause: Hiivin eteenpäin kuin nälkäinen koira, juuri muuta en ollutkaan, en ollut syönyt sinä päivänä mitään ja edellisenäkin vain paistettua harakkaa.
Ulkoasu: Näyttävä kansi joka kutsuu poimimaan kirjan käteensä! Päällys: Sami Saramäki.
Kustantaja WSOY 2013, 445 s.
Dystopiaa, johon Enoranta yhdistää kiinnostavasti ja hieman yllättäenkin myös erään fantasiaelementin. Nokkosvallankumous löytyy nuortenhyllystä, mutta sopii ehdottomasti myös aikuiselle. Moni asia ihastutti; vahva miljöö, henkilöiden suhteiden ja vaikuttimien kuvaus, kahden pojan kaunis rakkaustarina, toimiva Vayun ja Dharanin näkökulmien vaihtelu. Vallankumousjuoneen olisi kelvannut pieni lisäpotku. Nimistö tuntui aluksi hämäävältä kun yritin sijoittaa tarinaa mielessäni johonkin. Paikannimet ovat hyvin suomalaisia - Kurohärmä, Huhtikaunas, Outakanto - henkilöiden nimet taas jokseenkin mahdottomia paikallistaa: Vayu, Dharan, Miknor, Krito, Nek, Aie. Tarkoituksellista kenties, ja pian lakkasinkin vaivaamasta päätäni asialla. Mitä väliä sillä on, mihin tämä sijoittuu, oleellista on tarinan sisältö joka saa lukijan ajattelemaan.
Nokkosvallankumous on niitä kirjoja, joiden kohdalla harmittaa kun tuntuu etten osaa sanoa tarpeeksi. Että kirja ansaitsisi jotain enemmän, eikä tällaista ympäripyöreää jaarittelua. Mutta aina ei vaan osaa, eikä asiaa ainakaan auta se että kirja on odotellut bloggausta jo pari kuukautta. Tähän on nyt tyytyminen, mutta hyvä kirja tämä siis on! Taidokas, vetävä ja mietityttävä, synkkä mutta ei vailla toivoa. Lukekaa itse! :)
Ensimmäinen lause: Hiivin eteenpäin kuin nälkäinen koira, juuri muuta en ollutkaan, en ollut syönyt sinä päivänä mitään ja edellisenäkin vain paistettua harakkaa.
Ulkoasu: Näyttävä kansi joka kutsuu poimimaan kirjan käteensä! Päällys: Sami Saramäki.
Kustantaja WSOY 2013, 445 s.
maanantai 30. joulukuuta 2013
Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani
Vastahakoisten sukulaisten elättämä orpotyttö Jane Eyre päätyy tyttökoulun kautta kotiopettajattareksi varakkaan Mr. Rochesterin omistamaan Thornfield Halliin. Kartanon synkkäilmeinen isäntä ei lopulta olekaan ollenkaan niin yrmeä kuin ensin näyttää...
Kunnon vanhan ajan rakkaustarinan vietäväksi heittäytyminen tuntui vaihteen vuoksi yllättävänkin mukavalta. Piilevä romantikkoni haluaa ilmeisesti aina silloin tällöin päästä valloilleen. ;) Pienen alkutihkaisun jälkeen kirja paljastui jopa varsin koukuttavaksi, ja viimeinen puolikas teki mieli suorastaan ahmia. Charlotte Brontë on sijoittanut kertomukseensa juuri sopivasti ylä- ja alamäkiä, eikä homma edennyt ollenkaan niin suoraviivaisesti kuin ehkä ennakkoon ajattelin.
Ei tämä mitään suurempia intohimoja herättänyt henkilöidensä tai tapahtumiensa puolesta, mutta oikein mielelläni kyllä luin. Ja tulipa taas paikkailtua sivistystä kun oli tällainenkin klassikko vielä lukematta!
Ensimmäinen lause: Sinä päivänä oli mahdotonta lähteä kävelylle.
Englanninkielinen alkuteos: Jane Eyre (1847)
Ulkoasu: Ihanan ällöhempeä! :P Päällyksen kuva: Petri Holma, kannen typografia: Marjaana Virta.
Suomentanut Tyyni Haapanen
Kustantaja Suuri suomalainen kirjakerho 1991, 478 s.
Kunnon vanhan ajan rakkaustarinan vietäväksi heittäytyminen tuntui vaihteen vuoksi yllättävänkin mukavalta. Piilevä romantikkoni haluaa ilmeisesti aina silloin tällöin päästä valloilleen. ;) Pienen alkutihkaisun jälkeen kirja paljastui jopa varsin koukuttavaksi, ja viimeinen puolikas teki mieli suorastaan ahmia. Charlotte Brontë on sijoittanut kertomukseensa juuri sopivasti ylä- ja alamäkiä, eikä homma edennyt ollenkaan niin suoraviivaisesti kuin ehkä ennakkoon ajattelin.
Ei tämä mitään suurempia intohimoja herättänyt henkilöidensä tai tapahtumiensa puolesta, mutta oikein mielelläni kyllä luin. Ja tulipa taas paikkailtua sivistystä kun oli tällainenkin klassikko vielä lukematta!
Ensimmäinen lause: Sinä päivänä oli mahdotonta lähteä kävelylle.
Englanninkielinen alkuteos: Jane Eyre (1847)
Ulkoasu: Ihanan ällöhempeä! :P Päällyksen kuva: Petri Holma, kannen typografia: Marjaana Virta.
Suomentanut Tyyni Haapanen
Kustantaja Suuri suomalainen kirjakerho 1991, 478 s.
maanantai 3. syyskuuta 2012
L. M. Montgomery: Sininen linna
Valancy Stirling on sukulaistensa alistama vanhapiika, harmaa hiirulainen joka salaa haaveilee olevansa oman sinisen linnansa valtiatar. Saadessaan tietää että hänellä on vain vuosi elinaikaa, Valancy päättää viimein tehdä ja sanoa mitä itse haluaa.
Mainitsin tämän listatessani hyvänmielen kirjoja, ja vastaavalle listalle tämä taitaa sopia monen muunkin mielestä. Omaan makuuni tämä kyllä toisaalta on vähän turhankin leppoinen. Valancyn löytämän uuden seesteisen onnen kuvaus menee luokkaan "ihan kivaa luettavaa", kun taas ne mulle nautittavimmat kirjan kohdat olivat niitä piikikkäämpiä - niitä, joissa laitettiin omaan erinomaisuuteensa pakahtuvat sukulaiset järjestykseen. Ihanaa kun hienostelijoita järkytetään! Harmi, ettei omassa elämässäni ole useammin tilaisuuksia sellaiseen. :D
Kuten olen tainnut sanoa useampaankin kertaan, en ole mikään erityinen tyttökirjojen fani. (Tämä on vähän aikuisempi versio, mutta tyttökirja kuitenkin.) Nuorena luin pääasiassa hevoskirjoja ja niiden lisäksi mm. Viisikoita ja Tarzaneita. Neiti etsivät taisivat olla lähimpänä tyttökirjoja. Ennen blogiaikaa hädin tuskin muistin kuulleeni joskus sen nimisestä kirjailijasta kuin L. M. Montgomery. :) Sittemmin olen lukenut yhden Anna-kirjan. Kyllähän näistä hyvä mieli tulee, vaikka eivät mitään ihan suunnatonta ihastusta mussa aiheutakaan. Mielenkiinnolla kuitenkin käyn pikkuhiljaa läpi näitä "alan klassikkoja", jo kirjallisen yleissivistyksenkin vuoksi. Hyllyssä odottaa Salainen puutarha, ja kirjastosta tarttui juuri mukaan Pikku naisia. Eihän sitä tiedä vaikka joku vielä iskisi ihan kunnollakin! :)
Väriä-minihaaste tuli tällä suoritettua.
Ensimmäinen lause: Jollei eräänä toukokuun aamuna olisi satanut, olisi Valancy Stirlingin koko elämä ollut aivan toisenlainen.
Englanninkielinen alkuteos: The Blue Castle (1926)
Ulkoasu: Nätin värinen ja nostalginen, tykkään! Ei tietoa suunnittelijasta.
Kustantaja Karisto 2010, 8. painos, suom. A. J. Salonen, 280 s.
Mainitsin tämän listatessani hyvänmielen kirjoja, ja vastaavalle listalle tämä taitaa sopia monen muunkin mielestä. Omaan makuuni tämä kyllä toisaalta on vähän turhankin leppoinen. Valancyn löytämän uuden seesteisen onnen kuvaus menee luokkaan "ihan kivaa luettavaa", kun taas ne mulle nautittavimmat kirjan kohdat olivat niitä piikikkäämpiä - niitä, joissa laitettiin omaan erinomaisuuteensa pakahtuvat sukulaiset järjestykseen. Ihanaa kun hienostelijoita järkytetään! Harmi, ettei omassa elämässäni ole useammin tilaisuuksia sellaiseen. :D
Kuten olen tainnut sanoa useampaankin kertaan, en ole mikään erityinen tyttökirjojen fani. (Tämä on vähän aikuisempi versio, mutta tyttökirja kuitenkin.) Nuorena luin pääasiassa hevoskirjoja ja niiden lisäksi mm. Viisikoita ja Tarzaneita. Neiti etsivät taisivat olla lähimpänä tyttökirjoja. Ennen blogiaikaa hädin tuskin muistin kuulleeni joskus sen nimisestä kirjailijasta kuin L. M. Montgomery. :) Sittemmin olen lukenut yhden Anna-kirjan. Kyllähän näistä hyvä mieli tulee, vaikka eivät mitään ihan suunnatonta ihastusta mussa aiheutakaan. Mielenkiinnolla kuitenkin käyn pikkuhiljaa läpi näitä "alan klassikkoja", jo kirjallisen yleissivistyksenkin vuoksi. Hyllyssä odottaa Salainen puutarha, ja kirjastosta tarttui juuri mukaan Pikku naisia. Eihän sitä tiedä vaikka joku vielä iskisi ihan kunnollakin! :)
Väriä-minihaaste tuli tällä suoritettua.
Ensimmäinen lause: Jollei eräänä toukokuun aamuna olisi satanut, olisi Valancy Stirlingin koko elämä ollut aivan toisenlainen.
Englanninkielinen alkuteos: The Blue Castle (1926)
Ulkoasu: Nätin värinen ja nostalginen, tykkään! Ei tietoa suunnittelijasta.
Kustantaja Karisto 2010, 8. painos, suom. A. J. Salonen, 280 s.
lauantai 21. heinäkuuta 2012
Jane Mendelsohn: Minä olin Amelia Earhart
Vuonna 1937 Amelia Earhart ja hänen navigaattorinsa Fred Noonan olivat maailmanympärilennolla. Tyynenmeren yllä he kadottivat radioyhteyden ja katosivat jäljettömiin. Sen, mitä sitten tapahtui, on kuvitellut Jane Mendelsohn kirjoittaessaan tätä kirjaa.
Kuten mainitsin kesän uudelleenlukusuunnitelmistani kertoessani, tämä on ainakin toistaiseksi ainoa kirja jonka olen kerran pois luovutettuani hankkinut hyllyyni uudestaan. Luin tämä ehkä kahdeksan, ehkä kymmenen vuotta sitten, ja ajattelin että ihan ok kirja mutta ei mitenkään erityinen. Jokin aika sitten kirja osui jossain käsiini ja päädyin selailemaan sitä ja lukemaan vähän alkua:
"Taivas on lihallinen.
Sen iso sininen maha kaartuu veden ylle ja painuu taivaanrannan taakse. Vuosien mittaan tuon näkymän hohto on silmissäni himmennyt, mutta nyt tuntuu kuin näkisin sen ensi kertaa.
Nykyään muistan yhä enemmän. Kuvia, elämääni, taivasta. Toisinaan muistan entisen elämäni, ja se tuntuu äärettömän kaukaiselta. Ainahan se pysyy mieleni sopukoissa osana minua, mutta se ei vaikuta todelliselta. En tiedä onko elämä todellisempi kuin kuolema. Sen tiedän että elämä jota olen elänyt kuolemani jälkeen tuntuu todellisemmalta kuin elämäni sitä ennen.
Tämän minä tiedän: panin elämäni peliin, mutta jätin elämättä."
Silloin en vielä ottanut kirjaa mukaani, mutta mieltä jäi vaivaamaan ajatus siitä että tämä saattaisikin sopia nykyiseen, osittain muuttuneeseen kirjamakuuni oikein hyvin. Lopulta oli pakko käydä huuto.netissä ostoksilla.
Se kyllä kannattikin! Mendelsohn piirtää upean kuvan Ameliasta, aikansa kuuluisimmasta naislentäjästä, joka jo pienenä halusi tulla sankarittareksi, joka pukeutuu nahkaan ja silkkiin huolettomamman tenhoavasti kuin kukaan muu, mutta kantaa sisällään salaista surua. Ja tietysti rakastaa taivasta.
Eniten pidin kirjan ensimmäisestä puolikkaasta, joka käsitteli aikaa ennen maailmanympärilentoa ja lennon alkuosaa ennen katoamista. Sen jälkeen kielestä tuntui katoavan jokin kaunein ja eteerisin vivahde, mutta hienoa se oli sen jälkeenkin.
Tämän luettuani tuntui siltä että uudelleenlukemiset saavat riittää tältä erää, koska alkoi jo tehdä mieli jotain muuta. Luin laatimaltani listalta yhdeksän kirjaa kuudestatoista. Vanhojen tuttujen pariin palaaminen oli mukavaa ja antoisaa, ja varmastikin jatkan ensi kesänä. Minä olin Amelia Earhart oli näille lukemisille erittäin hyvä lopetus! Ja myös todiste fiktion voimasta: kun kirjan lukemisen jälkeen menin kurkkaamaan Wikipediaa lukeakseni tietoja Ameliasta, ja joistakin seikoista kerrottiin siellä eri tavalla kuin kirjassa, ensimmäinen ajatus oli väittää vastaan. Eihän se noin mennyt, kyllä minä tiedän paremmin kun juuri luin ihan Amelian itsensä kertomana! ;)
"Amelia katsoi Noonanin olan yli ikkunasta yöhön ja näki oudot tähtikuviot, autiot ja merkitykselliset, ketjussa kuin jalokivet. Hän halusi elää, mutta hänen mieleensä tuli että saattaisi olla aivan yhtä kaunista kuolla kuin lentää."
Ensimmäinen lause: Taivas on lihallinen.
Englanninkielinen alkuteos: I Was Amelia Earhart (1996)
Ulkoasu: Amelia ja lentokone, mitä muuta sitä voisi vaatia. Kauniit värisävytkin! Kannen kuva: Hulton Getty, kannen suunn.: Liisa Holm.
Kustantaja Gummerus 1997, suom. Marja Alopaeus, 158 s.
Kuten mainitsin kesän uudelleenlukusuunnitelmistani kertoessani, tämä on ainakin toistaiseksi ainoa kirja jonka olen kerran pois luovutettuani hankkinut hyllyyni uudestaan. Luin tämä ehkä kahdeksan, ehkä kymmenen vuotta sitten, ja ajattelin että ihan ok kirja mutta ei mitenkään erityinen. Jokin aika sitten kirja osui jossain käsiini ja päädyin selailemaan sitä ja lukemaan vähän alkua:
"Taivas on lihallinen.
Sen iso sininen maha kaartuu veden ylle ja painuu taivaanrannan taakse. Vuosien mittaan tuon näkymän hohto on silmissäni himmennyt, mutta nyt tuntuu kuin näkisin sen ensi kertaa.
Nykyään muistan yhä enemmän. Kuvia, elämääni, taivasta. Toisinaan muistan entisen elämäni, ja se tuntuu äärettömän kaukaiselta. Ainahan se pysyy mieleni sopukoissa osana minua, mutta se ei vaikuta todelliselta. En tiedä onko elämä todellisempi kuin kuolema. Sen tiedän että elämä jota olen elänyt kuolemani jälkeen tuntuu todellisemmalta kuin elämäni sitä ennen.
Tämän minä tiedän: panin elämäni peliin, mutta jätin elämättä."
Silloin en vielä ottanut kirjaa mukaani, mutta mieltä jäi vaivaamaan ajatus siitä että tämä saattaisikin sopia nykyiseen, osittain muuttuneeseen kirjamakuuni oikein hyvin. Lopulta oli pakko käydä huuto.netissä ostoksilla.
Se kyllä kannattikin! Mendelsohn piirtää upean kuvan Ameliasta, aikansa kuuluisimmasta naislentäjästä, joka jo pienenä halusi tulla sankarittareksi, joka pukeutuu nahkaan ja silkkiin huolettomamman tenhoavasti kuin kukaan muu, mutta kantaa sisällään salaista surua. Ja tietysti rakastaa taivasta.
Eniten pidin kirjan ensimmäisestä puolikkaasta, joka käsitteli aikaa ennen maailmanympärilentoa ja lennon alkuosaa ennen katoamista. Sen jälkeen kielestä tuntui katoavan jokin kaunein ja eteerisin vivahde, mutta hienoa se oli sen jälkeenkin.
Tämän luettuani tuntui siltä että uudelleenlukemiset saavat riittää tältä erää, koska alkoi jo tehdä mieli jotain muuta. Luin laatimaltani listalta yhdeksän kirjaa kuudestatoista. Vanhojen tuttujen pariin palaaminen oli mukavaa ja antoisaa, ja varmastikin jatkan ensi kesänä. Minä olin Amelia Earhart oli näille lukemisille erittäin hyvä lopetus! Ja myös todiste fiktion voimasta: kun kirjan lukemisen jälkeen menin kurkkaamaan Wikipediaa lukeakseni tietoja Ameliasta, ja joistakin seikoista kerrottiin siellä eri tavalla kuin kirjassa, ensimmäinen ajatus oli väittää vastaan. Eihän se noin mennyt, kyllä minä tiedän paremmin kun juuri luin ihan Amelian itsensä kertomana! ;)
"Amelia katsoi Noonanin olan yli ikkunasta yöhön ja näki oudot tähtikuviot, autiot ja merkitykselliset, ketjussa kuin jalokivet. Hän halusi elää, mutta hänen mieleensä tuli että saattaisi olla aivan yhtä kaunista kuolla kuin lentää."
Ensimmäinen lause: Taivas on lihallinen.
Englanninkielinen alkuteos: I Was Amelia Earhart (1996)
Ulkoasu: Amelia ja lentokone, mitä muuta sitä voisi vaatia. Kauniit värisävytkin! Kannen kuva: Hulton Getty, kannen suunn.: Liisa Holm.
Kustantaja Gummerus 1997, suom. Marja Alopaeus, 158 s.
sunnuntai 11. maaliskuuta 2012
Stephenie Meyer: Houkutus-sarja
Jotenkin mä niin arvasin että tässä käy näin. Olin ehtinyt jo joskus päättää että jätän Twilightit kokonaan rauhaan. Teiniromanssi jossa vampyyrit kimaltavat auringossa? Muahhahhaa! Mutta kuten olen moneen kertaan todennut, äänikirjalistallani on sen verran hyvin tilaa että ehdin kokeilla monenlaista kohtalaisen avoimin mielin, ja niinpä päädyin kuuntelemaan Houkutusta. Eikä tarvittu kuin tunti ennen kuin olin täydellisesti, peruuttamattomasti koukussa ja rakastunut 17-vuotiaaseen vampyyriin.
Pian ei työmatkoilla kuuntelu enää riittänyt vaan piti jatkaa tietokoneen ääressä istuen ja samaa rataa meni Uusikuukin. Sitten olinkin matkalla viikoksi Leville lomailemaan vieroitusoireista kärsien. Mutta ah, pysähdyimme hieman shoppailemaan ja Kempeleen Zeppeliinin Infosta tarttuivat mukaan pokkariversiot Epäilyksestä ja Aamunkoista. Ja mökillä oli onneksi aikaa istua sporttisempien aktiviteettien lomassa sohvannurkassa kirjoja ahmimassa... :)
Sarja oli mulle juonensa ja henkilöidensä puolesta niin hengästyttävän mukaansatempaava lukukokemus, etten jaksa erityisesti ryhtyä kaivelemaan sen kummemmin sen puutteita kuin vahvuuksiakaan. Muutama asia vain jäi mieleen: Yäk-ilmaisun toistuva käyttö kahdessa viimeisessä osassa, usein paikassa johon se ei tuntunut ollenkaan istuvan. Mahtaako kyse olla käännöksestä, sillä kaksi ensimmäistä on kääntänyt Tiina Ohinmaa ja kaksi viimeistä Pirkko Biström. En ainakaan muista huomanneeni samaa äänikirjoina kuuntelemissani, mutta voin toki olla väärässä.
Kirjojen alussa olevat "ennakkopalat" olivat tarpeettoman tuntuisia, turhan läpinäkyvästi koukuttamaan pyrkiviä.
Kolmanteen seikkaan liittyy SPOILAUSVAROITUS:
Äänikirjojen lukijana toimii jo Minä, Katariinan kohdalla kehumani Leena Pöysti. Näissä hän kuulostaa kirjojen tyylistä johtuen erilaiselta, mutta edelleen yhtä hyvältä!
Ensimmäinen lause (Epäilys): Kaikki yrityksemme väistellä olivat epäonnistuneet.
Englanninkieliset alkuteokset: Twilight (2005), New Moon (2006), Eclipse (2007), Breaking Dawn (2008)
Ulkoasu: Pahuksen leffakannet, pakkoko niitä on joka paikkaan tunkea! Äänikirjoissakin esiintyvät, alkuperäiset kovakantisten kansikuvat kyllä ovat mielestäni sekä tyylikkäitä että houkuttelevia. Äänikirjapakkaukset: Kai Toivonen, pokkarit: Hachette Book Group, Inc.
Kustantaja WSOY 2009 (painettu kirja 2005), 2010 (painettu 2007), 2010 (1. painos 2008), 2011 (1. painos 2009), suom Houkutus & Uusikuu: Tiina Ohinmaa, Epäilys & Aamunkoi: Pirkko Biström, lukija Leena Pöysti, 14 h, 15 h 20 min, 599 s., 756 s.
Pian ei työmatkoilla kuuntelu enää riittänyt vaan piti jatkaa tietokoneen ääressä istuen ja samaa rataa meni Uusikuukin. Sitten olinkin matkalla viikoksi Leville lomailemaan vieroitusoireista kärsien. Mutta ah, pysähdyimme hieman shoppailemaan ja Kempeleen Zeppeliinin Infosta tarttuivat mukaan pokkariversiot Epäilyksestä ja Aamunkoista. Ja mökillä oli onneksi aikaa istua sporttisempien aktiviteettien lomassa sohvannurkassa kirjoja ahmimassa... :)
Sarja oli mulle juonensa ja henkilöidensä puolesta niin hengästyttävän mukaansatempaava lukukokemus, etten jaksa erityisesti ryhtyä kaivelemaan sen kummemmin sen puutteita kuin vahvuuksiakaan. Muutama asia vain jäi mieleen: Yäk-ilmaisun toistuva käyttö kahdessa viimeisessä osassa, usein paikassa johon se ei tuntunut ollenkaan istuvan. Mahtaako kyse olla käännöksestä, sillä kaksi ensimmäistä on kääntänyt Tiina Ohinmaa ja kaksi viimeistä Pirkko Biström. En ainakaan muista huomanneeni samaa äänikirjoina kuuntelemissani, mutta voin toki olla väärässä.
Kirjojen alussa olevat "ennakkopalat" olivat tarpeettoman tuntuisia, turhan läpinäkyvästi koukuttamaan pyrkiviä.
Kolmanteen seikkaan liittyy SPOILAUSVAROITUS:
Ehkä hieman epäuskottavaa, että vaikka sarjan kuluessa päädytään erinäisiin uhkaaviin ja vaarallisiin tilanteisiin, kukaan ei pääse hengestään, tai siis kuolemattomuudestaan, ei kun, öh... No, koska olin henkilöihin kiintynyt, en antanut sen liiemmin häiritä vaan tyydyin vain huokaamaan helpotuksesta. :)
SPOILAUSVAARA OHI Äänikirjojen lukijana toimii jo Minä, Katariinan kohdalla kehumani Leena Pöysti. Näissä hän kuulostaa kirjojen tyylistä johtuen erilaiselta, mutta edelleen yhtä hyvältä!
Ensimmäinen lause (Epäilys): Kaikki yrityksemme väistellä olivat epäonnistuneet.
Englanninkieliset alkuteokset: Twilight (2005), New Moon (2006), Eclipse (2007), Breaking Dawn (2008)
Ulkoasu: Pahuksen leffakannet, pakkoko niitä on joka paikkaan tunkea! Äänikirjoissakin esiintyvät, alkuperäiset kovakantisten kansikuvat kyllä ovat mielestäni sekä tyylikkäitä että houkuttelevia. Äänikirjapakkaukset: Kai Toivonen, pokkarit: Hachette Book Group, Inc.
Kustantaja WSOY 2009 (painettu kirja 2005), 2010 (painettu 2007), 2010 (1. painos 2008), 2011 (1. painos 2009), suom Houkutus & Uusikuu: Tiina Ohinmaa, Epäilys & Aamunkoi: Pirkko Biström, lukija Leena Pöysti, 14 h, 15 h 20 min, 599 s., 756 s.
Tunnisteet:
fantasia,
ihmissudet,
kirjastosta,
nuortenkirjat,
oma ostos,
paranormaali romantiikka,
rakkaustarinat,
spefi,
ulkomaiset romaanit,
vampyyrit,
Yhdysvallat,
äänikirjat
tiistai 21. helmikuuta 2012
Daphne du Maurier: Rebekka
Alettuani aikoinaan seurata englanninkielisiä kirjablogeja huomasin pian että Daphne du Maurierin tuotanto tulee mainituksi siellä sun täällä, ja varsinkin hänen kirjoistaan tunnetuin ja usein parhaaksi tunnustettu, Rebekka. Nimi oli itselleni entuudestaan aivan tuntematon ja epäilen, etten ole ainoa. Tämä klassikko tuntuu syystä tai toisesta olevan Suomessa melko tuntematon - tai ehkä paremminkin nuoremmalta lukijasukupolvelta unohduksiin painunut. Tämä lukemani kappale kun on sentään peräisin yhdeksännestä painoksesta, ja muistelen useammankin löytäneen tämän esimerkiksi vanhempiensa hyllystä.
Upean Manderleyn kartanon omistaja Max de Winter avioituu lyhyen tuttavuuden jälkeen Monte Carlossa tapaamansa nuoren, kokemattoman naisen kanssa. Nimettömänä pysyvä uusi vaimo hehkuu onnea mutta Manderleyhin paluun jälkeen elämä näyttääkin erilaiselta, sillä sitä varjostaa Maxin vuotta aiemmin kuolleen ensimmäisen vaimon, jumaloidun Rebekan kaikkialle ulottuva muisto. Rebekkaa tuntuivat ihailevan kaikki, ja aivan erityisesti kartanon taloudenhoitaja, mustiin pukeutuva ja tuimailmeinen, jopa pelottava rouva Danvers, joka ei päästä uutta emäntää helpolla. Mutta vähitellen paljastuu mitä vuosi sitten todella tapahtui ja miten oikein päädytään siihen tilanteeseen josta kirja alkaa, jolloin Max vaimoineen on lähtenyt Manderleysta ja matkustanut vuosikaudet ympäri Eurooppaa.
Jännitystä ja yllättäviä juonenkäänteitä kirjassa kyllä on, mutta kaiken tästä lukemani jälkeen taisin odottaa vielä jotain rajumpaa, ehkä myös pelottavampaa ja kummitusjuttumaisempaa, ja siitä syystä ensivaikutelma lukemisen jälkeen oli ihan aavistuksen laimea. Mutta pettynyt en kuitenkaan ole, ja korostan että se laimeuskin tosiaan johtui omista odotuksistani eikä kirjasta itsestään! Tumma tunnelma tuo mieleen Humiseva harjun, mutta itse tarina ei ole niin hirmuisen kiihkoinen. Palanen trilleriä, toinen kartanoromaania ja ripaus romantiikkaa, paremminkin.
Voin kyllä suositella tutustumaan! Sopii luettavaksi monenlaisissa tilanteissa: vaikkapa synkeytensä vuoksi pimeänä, myrskyisenä iltana tai nostalgian ja Manderleyn kukkivan puutarhan vuoksi kesäpäivänä keinussa. :) Kirpparilla sattui sopivasti tulemaan vastaan Susan Hillin tälle kirjoittama jatko-osa Rebekan varjo, ja mukaanhan se lähti...
Ensimmäinen lause: Viime yönä näin unta, että menin jälleen Manderleyhin.
Englanninkielinen alkuteos: Rebecca (1938)
Ulkoasu: Voihan ysäri. :) Enpä nyt varsinaisesti ole ihastunut, mutta siinähän se nyt menee... Kuvat: Gorilla, Päällyksen suunn.: Tuula Mäkiä.
Kustantaja WSOY 1994, 9. painos (1. painos 1938), suom. Helvi Vasara, 431 s.
Upean Manderleyn kartanon omistaja Max de Winter avioituu lyhyen tuttavuuden jälkeen Monte Carlossa tapaamansa nuoren, kokemattoman naisen kanssa. Nimettömänä pysyvä uusi vaimo hehkuu onnea mutta Manderleyhin paluun jälkeen elämä näyttääkin erilaiselta, sillä sitä varjostaa Maxin vuotta aiemmin kuolleen ensimmäisen vaimon, jumaloidun Rebekan kaikkialle ulottuva muisto. Rebekkaa tuntuivat ihailevan kaikki, ja aivan erityisesti kartanon taloudenhoitaja, mustiin pukeutuva ja tuimailmeinen, jopa pelottava rouva Danvers, joka ei päästä uutta emäntää helpolla. Mutta vähitellen paljastuu mitä vuosi sitten todella tapahtui ja miten oikein päädytään siihen tilanteeseen josta kirja alkaa, jolloin Max vaimoineen on lähtenyt Manderleysta ja matkustanut vuosikaudet ympäri Eurooppaa.
Jännitystä ja yllättäviä juonenkäänteitä kirjassa kyllä on, mutta kaiken tästä lukemani jälkeen taisin odottaa vielä jotain rajumpaa, ehkä myös pelottavampaa ja kummitusjuttumaisempaa, ja siitä syystä ensivaikutelma lukemisen jälkeen oli ihan aavistuksen laimea. Mutta pettynyt en kuitenkaan ole, ja korostan että se laimeuskin tosiaan johtui omista odotuksistani eikä kirjasta itsestään! Tumma tunnelma tuo mieleen Humiseva harjun, mutta itse tarina ei ole niin hirmuisen kiihkoinen. Palanen trilleriä, toinen kartanoromaania ja ripaus romantiikkaa, paremminkin.
Voin kyllä suositella tutustumaan! Sopii luettavaksi monenlaisissa tilanteissa: vaikkapa synkeytensä vuoksi pimeänä, myrskyisenä iltana tai nostalgian ja Manderleyn kukkivan puutarhan vuoksi kesäpäivänä keinussa. :) Kirpparilla sattui sopivasti tulemaan vastaan Susan Hillin tälle kirjoittama jatko-osa Rebekan varjo, ja mukaanhan se lähti...
Ensimmäinen lause: Viime yönä näin unta, että menin jälleen Manderleyhin.
Englanninkielinen alkuteos: Rebecca (1938)
Ulkoasu: Voihan ysäri. :) Enpä nyt varsinaisesti ole ihastunut, mutta siinähän se nyt menee... Kuvat: Gorilla, Päällyksen suunn.: Tuula Mäkiä.
Kustantaja WSOY 1994, 9. painos (1. painos 1938), suom. Helvi Vasara, 431 s.
keskiviikko 7. joulukuuta 2011
Leo Tolstoi: Anna Karenina
Tarina sukulaisuuden toisiinsa liittämistä perheistä, niiden onnesta ja epäonnesta.
Anna Kareninan kanssa kävi samoin kuin syksyn toisen kimppalukukirjan, Ruusun nimenkin: Aluksi ihastutti, sitten alkoi tympiä, jälkeenpäin ajatellen on kiva että tuli luettua mutta ilmankin olisi pärjännyt.
Se mikä erityisesti ihastutti, oli tekstin kepeys, joka kyllä säilyi loppuun asti. Ei mitään stereotyyppistä venäläisklassikon raskautta! Mutta sen sijaan sitä raskautta lukemiseen saatiin kyllä oikein hienosti aikaan toistuvilla, monisivuisilla asian sivussa ja ties missä haahuilemisilla. Lukeminen menikin loppuvaiheessa melkoiseksi harppomiseksi. Ei kiinnostanut keskustelu vaalipäivillä sen enempää kuin Levinin hengellinen herääminenkään.
Kirja on juonelliseen sisältöönsä nähden aivan tuskallisen ylipitkä. Osittain se selittyy sillä että Anna Karenina on kirjoitettu alun perin jatkokertomukseksi, eikä sitä siis ole edes tarkoitettu yhteen putkeen luettavaksi. Mutta silti lyhentämisen varaa olisi paljon.
On vähän harhaanjohtavaa, että tätä esimerkiksi takakannessa mainostetaan Annan ja Vronskin suurena rakkaustarinana, vaikka kyseinen rakkaustarina on vain osa kirjaa ja suuri osa ajasta vietetään aivan muiden henkilöiden seurassa. Mutta rakkaustarinasta puheen ollen, on jokseenkin tympäisevää lukea sellaista jos ei missään vaiheessa toivo parin pysyvän yhdessä. Inhosin alusta lähtien Vronskia, tuota itserakasta ääliötä, ja suurimmat sympatiani koko henkilökaartista saikin lopulta Annan aviomies Aleksei Karenin vaikkei ensivaikutelma hänestäkään turhan hyvä ollut.
Kiitos Zephyrille kimppaluvun järjestämisestä, eipä olisi tullut kirjaan tartuttua ilman sitä! :)
Ensimmäinen lause: Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.
Venäjänkielinen alkuteos: Анна Каренина (1875-1877)
Ulkoasu: No, juuri kerroin mielipiteeni Vronskista joten ei tuo hempeily sinänsä kauheasti lämmitä. :D Muuten ihan ok kansi, joka tosin toteuttaa samaa harhaanjohtavuutta kuin takakansikin. Päällyksen typografia: Liisa Holm.
Kustantaja WSOY 1997, 16. painos (1. painos 1910-1911), suom. Eino Kalima, 917 s.
Anna Kareninan kanssa kävi samoin kuin syksyn toisen kimppalukukirjan, Ruusun nimenkin: Aluksi ihastutti, sitten alkoi tympiä, jälkeenpäin ajatellen on kiva että tuli luettua mutta ilmankin olisi pärjännyt.
Se mikä erityisesti ihastutti, oli tekstin kepeys, joka kyllä säilyi loppuun asti. Ei mitään stereotyyppistä venäläisklassikon raskautta! Mutta sen sijaan sitä raskautta lukemiseen saatiin kyllä oikein hienosti aikaan toistuvilla, monisivuisilla asian sivussa ja ties missä haahuilemisilla. Lukeminen menikin loppuvaiheessa melkoiseksi harppomiseksi. Ei kiinnostanut keskustelu vaalipäivillä sen enempää kuin Levinin hengellinen herääminenkään.
Kirja on juonelliseen sisältöönsä nähden aivan tuskallisen ylipitkä. Osittain se selittyy sillä että Anna Karenina on kirjoitettu alun perin jatkokertomukseksi, eikä sitä siis ole edes tarkoitettu yhteen putkeen luettavaksi. Mutta silti lyhentämisen varaa olisi paljon.
On vähän harhaanjohtavaa, että tätä esimerkiksi takakannessa mainostetaan Annan ja Vronskin suurena rakkaustarinana, vaikka kyseinen rakkaustarina on vain osa kirjaa ja suuri osa ajasta vietetään aivan muiden henkilöiden seurassa. Mutta rakkaustarinasta puheen ollen, on jokseenkin tympäisevää lukea sellaista jos ei missään vaiheessa toivo parin pysyvän yhdessä. Inhosin alusta lähtien Vronskia, tuota itserakasta ääliötä, ja suurimmat sympatiani koko henkilökaartista saikin lopulta Annan aviomies Aleksei Karenin vaikkei ensivaikutelma hänestäkään turhan hyvä ollut.
Kiitos Zephyrille kimppaluvun järjestämisestä, eipä olisi tullut kirjaan tartuttua ilman sitä! :)
Ensimmäinen lause: Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.
Venäjänkielinen alkuteos: Анна Каренина (1875-1877)
Ulkoasu: No, juuri kerroin mielipiteeni Vronskista joten ei tuo hempeily sinänsä kauheasti lämmitä. :D Muuten ihan ok kansi, joka tosin toteuttaa samaa harhaanjohtavuutta kuin takakansikin. Päällyksen typografia: Liisa Holm.
Kustantaja WSOY 1997, 16. painos (1. painos 1910-1911), suom. Eino Kalima, 917 s.
maanantai 22. elokuuta 2011
Robert Goolrick: Luotettava vaimo
Tämä kirja päätyi luettavakseni vähän poikkeavalla tavalla: olin 3,5-vuotiaan poikani kanssa kirjastossa ja tutkin itse lastenkirjahyllyä, kun poika kipaisi kulman takaa, ilmoitti iloisesti että "Äiti mä toin sulle kirjan!" ja lykkäsi käteeni Luotettavan vaimon. Nimen ja kannen pitsien perusteella ensivaikutelma oli vähän turhan romanttinen herättääkseen kiinnostustani ja tiedustelin vain että "Ahaa, mistäs sä tämän otit", mutta pojan johdattaessa minua (mihinkäs muuallekaan kuin) tyrkkyhyllylle aloin silmäillä takakantta. Murhaballadi, 1900-luvun alku, petos, loputon talvi, verrattu suuriin klassikoihin Brontën sisaruksista Daphne du Maurieriin... Hmm, oikeastaan tämä vaikuttaa aika hyvältä... Kirjan valitsija näytti hyvin tyytyväiseltä kun päätin lainata tämän.
On siis vuosi 1907, talven ensimmäisen lumisateen tuntu leijuu ilmassa. Wisconsinilaisen pikkukaupungin rikkain mies, kaksikymmentä vuotta yksin elänyt leski Ralph Truitt odottaa juna-asemalla naista jota hän on etsinyt lehti-ilmoituksella. Luotettavaa vaimoa käytännön syistä, romantiikan unohtaen. Junasta astuu nuori ja kaunis Catherine Land joka ei ole aivan sitä mitä on sanonut olevansa. Mutta on Ralphillakin salaisuutensa.
Lainaaminen kyllä kannatti! Tämä oli hyvä, tunnelmallinen lukukokemus, jota ei oikein saa luokiteltua mihinkään; kirja sisältää kyllä rakkaustarinan, mutta niin paljon muutakin. Juonittelua, yllättävän käänteen, kostonhimoa, traagisia kohtaloita, halua pelastaa menneisyydestään ja sen onnellisemmista päivistä edes jotain, tunteen siitä että aivan yllättäen löytääkin jotain mihin voi elämänsä ankkuroida. Lukiessa tuntuu varmalta että joku tässä vielä kuolee, mutta ei osaa, tai uskalla arvata kuka. Takakannessa mainituista vertailukohdista olen toistaiseksi lukenut vain Humisevan harjun, mutta sen osalta voin sanoa että kyllä tässä tiettyä samaa henkeä on, osittain ainakin.
Elämän pahoinpitelemät henkilöt on kuvattu taidolla, uskottavasti, ja vaikuttava on myös Wisconsinin loputtoman pitkä, rankka talvi joka ajaa jotkut epätoivoisiin tekoihin.
Ensimmäinen lause: Oli hyytävän kylmä, ja ilmassa väreili se, mikä vielä ei ollut tapahtunut.
Englanninkielinen alkuteos: A Reliable Wife (2009)
Ulkoasu: Junakuva on hieno ja täydellisen sopiva, mutta noista pitseistä en tosiaan niin kauheasti välitä. Ei tietoa suunnittelijasta.
Kustantaja Karisto 2011, suom. Leena Perttula, 329 s.
On siis vuosi 1907, talven ensimmäisen lumisateen tuntu leijuu ilmassa. Wisconsinilaisen pikkukaupungin rikkain mies, kaksikymmentä vuotta yksin elänyt leski Ralph Truitt odottaa juna-asemalla naista jota hän on etsinyt lehti-ilmoituksella. Luotettavaa vaimoa käytännön syistä, romantiikan unohtaen. Junasta astuu nuori ja kaunis Catherine Land joka ei ole aivan sitä mitä on sanonut olevansa. Mutta on Ralphillakin salaisuutensa.
Lainaaminen kyllä kannatti! Tämä oli hyvä, tunnelmallinen lukukokemus, jota ei oikein saa luokiteltua mihinkään; kirja sisältää kyllä rakkaustarinan, mutta niin paljon muutakin. Juonittelua, yllättävän käänteen, kostonhimoa, traagisia kohtaloita, halua pelastaa menneisyydestään ja sen onnellisemmista päivistä edes jotain, tunteen siitä että aivan yllättäen löytääkin jotain mihin voi elämänsä ankkuroida. Lukiessa tuntuu varmalta että joku tässä vielä kuolee, mutta ei osaa, tai uskalla arvata kuka. Takakannessa mainituista vertailukohdista olen toistaiseksi lukenut vain Humisevan harjun, mutta sen osalta voin sanoa että kyllä tässä tiettyä samaa henkeä on, osittain ainakin.
Elämän pahoinpitelemät henkilöt on kuvattu taidolla, uskottavasti, ja vaikuttava on myös Wisconsinin loputtoman pitkä, rankka talvi joka ajaa jotkut epätoivoisiin tekoihin.
Ensimmäinen lause: Oli hyytävän kylmä, ja ilmassa väreili se, mikä vielä ei ollut tapahtunut.
Englanninkielinen alkuteos: A Reliable Wife (2009)
Ulkoasu: Junakuva on hieno ja täydellisen sopiva, mutta noista pitseistä en tosiaan niin kauheasti välitä. Ei tietoa suunnittelijasta.
Kustantaja Karisto 2011, suom. Leena Perttula, 329 s.
keskiviikko 17. elokuuta 2011
Jonathan Carroll: Valkoiset omenat
"Kuinka se saattoi olla kuollut sinä, jos se kerran oli rotta?"
Yllä olevan kaltaisia virkkeitä sisältävä kirja on todennäköisesti kohtalaisen kummallinen. Niin se onkin. Mikä ei suinkaan tarkoita että se olisi huono. Ei, vaan se on mielikuvituksellinen, vauhdikas ja mukaansatempaava.
Tarina alkaa varsin normaalisti, miehen iskiessä naista, mutta alkaa mennä kieroon melko pian. Mitä jos saisit kuulla olevasi kuollut ja palautettu elämään, etkä tietäisi minkä vuoksi etkä ylipäätään muistaisi koko jutusta yhtään mitään? Tällaiseenkin tilanteeseen voi päätyä, mikäli sattuu olemaan henkilö Jonathan Carrollin kirjassa. En pitänyt tästä ihan yhtä paljon kuin Naurujen maasta, lähinnä siksi että juoni, kaikesta kiinnostavuudestaan huolimatta, liikkui vähän turhan korkealentoisissa sfääreissä makuuni, ja ehkä sekavuuttakin oli ihan pikkuisen liikaa.
Siitä kuitenkin pidin että kirjat ovat keskenään mukavasti erilaisia, enkä siis yhtään osaa arvata mitä Carrollin muista (suomentamattomista) teoksista mahdankaan löytää! Henkilöistäkin pidin: Vincent Ettrich on parantumaton naistenmies mutta on sitä mukavalla tavalla, ei ollenkaan ärsyttävästi tai iljettävästi. Hänen rakastettunsa Isabelle on kiinnostava yhdistelmä eteerisyyttä, omalaatuisuutta, lujuutta ja pelkuruutta. Ja vielä siitäkin pidin, että tekstiin oli ripoteltu sellaisia ajatuksia kuin "Syksy alkaa usein yöllä ja siksi vain harvat huomaavat sen tulon." Positiivisia asioita kyllä riittää, ja vaikka tämä ei itselleni ihan napakymppi ollutkaan niin kirja kyllä vain lisäsi kiinnostusta tutustua Carrolliin enemmän!
Ensimmäinen lause: Makuuhuonetta valaisivat aina kynttilät.
Englanninkielinen alkuteos: White Apples (2002)
Ulkoasu: Pidän kannen vaaleista sävyistä, mustia kansia kyllä näkee aivan tarpeeksi. Ei hullumpi! Kansi: Jari Paananen.
Kustantaja Loki-Kirjat 2006, suom. Laura Lahdensuu, 317 s.
Yllä olevan kaltaisia virkkeitä sisältävä kirja on todennäköisesti kohtalaisen kummallinen. Niin se onkin. Mikä ei suinkaan tarkoita että se olisi huono. Ei, vaan se on mielikuvituksellinen, vauhdikas ja mukaansatempaava.
Tarina alkaa varsin normaalisti, miehen iskiessä naista, mutta alkaa mennä kieroon melko pian. Mitä jos saisit kuulla olevasi kuollut ja palautettu elämään, etkä tietäisi minkä vuoksi etkä ylipäätään muistaisi koko jutusta yhtään mitään? Tällaiseenkin tilanteeseen voi päätyä, mikäli sattuu olemaan henkilö Jonathan Carrollin kirjassa. En pitänyt tästä ihan yhtä paljon kuin Naurujen maasta, lähinnä siksi että juoni, kaikesta kiinnostavuudestaan huolimatta, liikkui vähän turhan korkealentoisissa sfääreissä makuuni, ja ehkä sekavuuttakin oli ihan pikkuisen liikaa.
Siitä kuitenkin pidin että kirjat ovat keskenään mukavasti erilaisia, enkä siis yhtään osaa arvata mitä Carrollin muista (suomentamattomista) teoksista mahdankaan löytää! Henkilöistäkin pidin: Vincent Ettrich on parantumaton naistenmies mutta on sitä mukavalla tavalla, ei ollenkaan ärsyttävästi tai iljettävästi. Hänen rakastettunsa Isabelle on kiinnostava yhdistelmä eteerisyyttä, omalaatuisuutta, lujuutta ja pelkuruutta. Ja vielä siitäkin pidin, että tekstiin oli ripoteltu sellaisia ajatuksia kuin "Syksy alkaa usein yöllä ja siksi vain harvat huomaavat sen tulon." Positiivisia asioita kyllä riittää, ja vaikka tämä ei itselleni ihan napakymppi ollutkaan niin kirja kyllä vain lisäsi kiinnostusta tutustua Carrolliin enemmän!
Ensimmäinen lause: Makuuhuonetta valaisivat aina kynttilät.
Englanninkielinen alkuteos: White Apples (2002)
Ulkoasu: Pidän kannen vaaleista sävyistä, mustia kansia kyllä näkee aivan tarpeeksi. Ei hullumpi! Kansi: Jari Paananen.
Kustantaja Loki-Kirjat 2006, suom. Laura Lahdensuu, 317 s.
tiistai 31. toukokuuta 2011
Elaine Clark McCarthy: Haukkamies
India saa kuulla kuolevansa pian ja etsiessään asioita joita vielä haluaa kokea hän lähtee vuorille lennättääkseen haukkoja. Nähdessään haukkametsästäjä Rhodrin hän löytää jotain minkä kokemisen ajatteli olevan aivan liian myöhäistä: intohimon. Kahden erakkoluonteisen rakkaustarina on lyhyt mutta kaunis ja kiihkeä.
Haukkamies on yksi niistä kirjoista jotka mainitsin helmikuisen Löytämisen ilo -jutun yhteydessä ostaneeni, ja ihan hyvä valinta se olikin. Vaikka tarinassa ei ehkä olekaan mitään kauhean erikoista, ja vähän kliseiseksikin sitä kai voisi moittia, niin kaunis se silti on ja luin sen mielelläni. Molemmista päähenkilöistä on helppoa pitää ja toivoa heidän onneaan. Kyllä Haukkamiestä voi nyyhkytarinavälipalan kaipuuseen suositella! :)
Ja haukat ovat tietysti kiehtovia. Tässä kohtaa haluaisin olla Indian paikalla:
"Mies siirtyi Indian taakse ja India kuuli, kunka naru humisi miehen singotessa houkuttimen ilmaan. Morgaine näki sen ja syöksähti lähelle maanpintaa vain nelisen metrin päähän Indian jaloista. Sitten haukka nousi syötille, ja India näki sen hehkuvien kullankeltaisten silmien tulevan melkein suoraan kohti ja tunsi sen siipien havinan, kun se kiisi vain muutaman sentin päässä hänen päästään. Hän naurahti ääneen silkasta ilosta."
Ensimmäinen lause: Miten kirkkaasti muistankaan ensimmäisen tapaamisemme nyt kun kaikki on ohi!
Englanninkielinen alkuteos: The Falconer (1996)
Ulkoasu: Mikäpä kanteen paremmin sopisikaan kuin haukka? Tykkään!
Kustantaja Otava 1996, suom. Marja Haapio, 173 s.
Haukkamies on yksi niistä kirjoista jotka mainitsin helmikuisen Löytämisen ilo -jutun yhteydessä ostaneeni, ja ihan hyvä valinta se olikin. Vaikka tarinassa ei ehkä olekaan mitään kauhean erikoista, ja vähän kliseiseksikin sitä kai voisi moittia, niin kaunis se silti on ja luin sen mielelläni. Molemmista päähenkilöistä on helppoa pitää ja toivoa heidän onneaan. Kyllä Haukkamiestä voi nyyhkytarinavälipalan kaipuuseen suositella! :)
Ja haukat ovat tietysti kiehtovia. Tässä kohtaa haluaisin olla Indian paikalla:
"Mies siirtyi Indian taakse ja India kuuli, kunka naru humisi miehen singotessa houkuttimen ilmaan. Morgaine näki sen ja syöksähti lähelle maanpintaa vain nelisen metrin päähän Indian jaloista. Sitten haukka nousi syötille, ja India näki sen hehkuvien kullankeltaisten silmien tulevan melkein suoraan kohti ja tunsi sen siipien havinan, kun se kiisi vain muutaman sentin päässä hänen päästään. Hän naurahti ääneen silkasta ilosta."
Ensimmäinen lause: Miten kirkkaasti muistankaan ensimmäisen tapaamisemme nyt kun kaikki on ohi!
Englanninkielinen alkuteos: The Falconer (1996)
Ulkoasu: Mikäpä kanteen paremmin sopisikaan kuin haukka? Tykkään!
Kustantaja Otava 1996, suom. Marja Haapio, 173 s.
sunnuntai 13. helmikuuta 2011
Emily Brontë: Humiseva harju
Intohimoinen tarina 1800-luvun alusta: ottopojan ja kartanon tyttären täyttymätön rakkaus johtaa seuraavaan sukupolveen yltävään koston kierteeseen.
Emily Brontë ei hienostele, vaan antaa kiihkeiden tunteiden vyöryä lukijan ylle: vihan ja raivon, pelon, hätäännyksen ja kuoleman yli yltävän pakonomaisen rakkauden. Tunnemyrskyjen lisäksi kirjassa riittää myös epämiellyttäviä henkilöitä. Ei välttämättä normaalisti mikään lukemaan innostava seikka, mutta tähän se jotenkin sopi. Tietysti se oli osittain ihan tarinan perustanakin - eihän suurta osaa koko jutusta olisi tapahtunut elleivät tietyt henkilöt olisi olleet juuri niin epämiellyttäviä kuin olivat - mutta sopimisella tarkoitan sitä, että moni kohtaus olisi tuntunut ällöromanttiselta ja yliteatraaliselta, mikäli henkilöt olisivat olleet ihastuttavan rakastettavia.
Kertojana toimivan herra Lockwoodin olemattoman pieni rooli tuntuisi nykykirjassa oudolta. Hänellä ei ollut juuri muuta tehtävää kuin olla olemassa, jotta hänelle voitiin kertoa tarina. Humisevassa harjussa tämäkin seikka kuitenkin vaikutti aivan asianmukaiselta.
Tämä oli ensimmäinen klassikkohaastetta varten lukemani kirja, ja klassikoiden kaanonissa Humiseva harju kyllä onkin paikkansa ansainnut. Tätä helppolukuista, vahvaa ja mukanaan vievää tarinaa voin suositella vaikkapa muillekin haasteeseen osallistuville!
Ensimmäinen lause: Olen juuri palannut vuokraisäntäni luota, ainokaisen naapurin, joka minulla täällä ylimalkaan on vaivoinani.
Englanninkielinen alkuteos: Wuthering Heights (1847)
Kustantaja Otava 2006 (1. kerran suomeksi julk. 1927), suom. Juhani Lindholm, 598 s.
Emily Brontë ei hienostele, vaan antaa kiihkeiden tunteiden vyöryä lukijan ylle: vihan ja raivon, pelon, hätäännyksen ja kuoleman yli yltävän pakonomaisen rakkauden. Tunnemyrskyjen lisäksi kirjassa riittää myös epämiellyttäviä henkilöitä. Ei välttämättä normaalisti mikään lukemaan innostava seikka, mutta tähän se jotenkin sopi. Tietysti se oli osittain ihan tarinan perustanakin - eihän suurta osaa koko jutusta olisi tapahtunut elleivät tietyt henkilöt olisi olleet juuri niin epämiellyttäviä kuin olivat - mutta sopimisella tarkoitan sitä, että moni kohtaus olisi tuntunut ällöromanttiselta ja yliteatraaliselta, mikäli henkilöt olisivat olleet ihastuttavan rakastettavia.
Kertojana toimivan herra Lockwoodin olemattoman pieni rooli tuntuisi nykykirjassa oudolta. Hänellä ei ollut juuri muuta tehtävää kuin olla olemassa, jotta hänelle voitiin kertoa tarina. Humisevassa harjussa tämäkin seikka kuitenkin vaikutti aivan asianmukaiselta.
Tämä oli ensimmäinen klassikkohaastetta varten lukemani kirja, ja klassikoiden kaanonissa Humiseva harju kyllä onkin paikkansa ansainnut. Tätä helppolukuista, vahvaa ja mukanaan vievää tarinaa voin suositella vaikkapa muillekin haasteeseen osallistuville!
Ensimmäinen lause: Olen juuri palannut vuokraisäntäni luota, ainokaisen naapurin, joka minulla täällä ylimalkaan on vaivoinani.
Englanninkielinen alkuteos: Wuthering Heights (1847)
Kustantaja Otava 2006 (1. kerran suomeksi julk. 1927), suom. Juhani Lindholm, 598 s.
maanantai 29. marraskuuta 2010
Sami Hilvo: Viinakortti
Söimme huopiin kääriytyneinä, puisilla penkeillä istuen. Joimme hiljaisuuden vallitessa vielä lasilliset, huulillamme salaliittolaisten hymy ja tietoisuus siitä, että olimme astuneet rajan yli.
Huomasimme viimein salvata oven. Teimme huovista pesän sivustavedettävään, sammutimme kynttilät ja nukahdimme sylikkäin, sinun partainen leukasi ja rohtuneet huulesi rintaani vasten. Käkikello hiljeni ja aika viimein pysähtyi.
Mikael saapuu isoäitinsä hautajaisiin, taloon joka on aina tuntunut enemmän kodilta kuin se paikka jossa hänen vanhempansa asuivat. Vastassa ovat häntä edelleen hyljeksivät sukulaiset, mutta myös isoisän sisko Tuulikki, joka antaa Mikaelille avaimen isoisän työhuoneeseen. Sieltä Mikael löytää sodanaikaisia päiväkirjoja joista selviää isoisä Urhon syvä, salainen rakkaus ystäväänsä ja toiseen sotilaaseen Toivoon. Isoisällä ja pojanpojalla oli muutakin yhteistä kuin perinnöksi annettu nimismiehen virkapaita ja sen taskussa kulkenut viinakortti.
Hilvo on tarttunut rohkeasti aiheeseen jonka jotkut varmasti haluaisivat pitää poissa näkyvistä, ja lopputulos on hieno! Kielessä on sekä karuutta että kauneutta, juuri tähän tarinaan sopivassa suhteessa. Henkilöt ovat eläviä ja heidän kokemuksensa kiinnostavia. Urho ja Toivo joutuivat salaamaan todelliset tunteensa täysin, menemään naimisiin ja perustamaan perheen koska niin kuului tehdä. Mikael voi olla julkisesti mitä on, mikä ei valitettavasti silti tarkoita että kaikki sen hyväksyisivät. Mikaelin isä vaikenee niin isänsä ja poikansa asioista kuin omistaankin.
En oikein keksi mitään mihin voisin Viinakorttia verrata. Se on omanlaisensa: erilainen rakkaustarina, erilainen sotakuvaus. Kannattaa lukea!
Ensimmäinen lause: Asemalla minulle tarjotaan kyytiä, mutta kieltäydyn.
Kustantaja Tammi 2010, 208 s.
Huomasimme viimein salvata oven. Teimme huovista pesän sivustavedettävään, sammutimme kynttilät ja nukahdimme sylikkäin, sinun partainen leukasi ja rohtuneet huulesi rintaani vasten. Käkikello hiljeni ja aika viimein pysähtyi.
Mikael saapuu isoäitinsä hautajaisiin, taloon joka on aina tuntunut enemmän kodilta kuin se paikka jossa hänen vanhempansa asuivat. Vastassa ovat häntä edelleen hyljeksivät sukulaiset, mutta myös isoisän sisko Tuulikki, joka antaa Mikaelille avaimen isoisän työhuoneeseen. Sieltä Mikael löytää sodanaikaisia päiväkirjoja joista selviää isoisä Urhon syvä, salainen rakkaus ystäväänsä ja toiseen sotilaaseen Toivoon. Isoisällä ja pojanpojalla oli muutakin yhteistä kuin perinnöksi annettu nimismiehen virkapaita ja sen taskussa kulkenut viinakortti.
Hilvo on tarttunut rohkeasti aiheeseen jonka jotkut varmasti haluaisivat pitää poissa näkyvistä, ja lopputulos on hieno! Kielessä on sekä karuutta että kauneutta, juuri tähän tarinaan sopivassa suhteessa. Henkilöt ovat eläviä ja heidän kokemuksensa kiinnostavia. Urho ja Toivo joutuivat salaamaan todelliset tunteensa täysin, menemään naimisiin ja perustamaan perheen koska niin kuului tehdä. Mikael voi olla julkisesti mitä on, mikä ei valitettavasti silti tarkoita että kaikki sen hyväksyisivät. Mikaelin isä vaikenee niin isänsä ja poikansa asioista kuin omistaankin.
En oikein keksi mitään mihin voisin Viinakorttia verrata. Se on omanlaisensa: erilainen rakkaustarina, erilainen sotakuvaus. Kannattaa lukea!
Ensimmäinen lause: Asemalla minulle tarjotaan kyytiä, mutta kieltäydyn.
Kustantaja Tammi 2010, 208 s.
sunnuntai 7. marraskuuta 2010
Rebecca Stott: Korallivaras
Pariisi 1815. Napoleon on juuri lähetetty pitkälle matkalleen kohti Saint Helenaa, kun anatomian opiskelija Daniel Connor saapuu kaupunkiin työskennelläkseen kuuluisassa Jardin des Plantesissa. Hänen loistava tulevaisuutensa tuntuu kuitenkin murenevan käsiin jo alkumetreillä, kun hän menettää muistiinpanonsa ja arvokkaat korallinäytteensä kauniille varkaalle.
Korallivarkaassa on vähän Tuulen varjoa, vähän Intohimoa ja paljon omaa yhdistettynä Zarafan kuvaamaan maailmaan. (Ja kyseinen kirahvikin tarinassa vilahtaa.) Jotain odottava, muutoksen kourissa oleva, kiistellyn evoluutioteorian syntyhistoriaa todistava Pariisi on upeasti ja tunnelmallisesti kuvattu.
Alussa ärsyynnyin Danielin heikkoudesta naiskauneuden edessä, mutta tunne katosi tapahtumien edetessä. Stott yhdistää sujuvasti monenlaista: tiedettä, kysymyksiä kaiken alusta, maailmankuvan muutosta, kaupungin ja sen asukkaiden traagista historiaa, romantiikkaa, jännitystä, taitavia varkaita.
Korallivarkaaseen kannattaa tutustua! En yllättyisi jos kuulisin että elokuvaoikeudet on myyty, niin helppoa tarina on nähdä mielessään valkokankaalla. Bonuspisteitä vielä kauniista kannesta! :)
Mutta jopa kaupungissa hän omien sanojensa mukaan kaipasi Pariisiin. Manon valitti hänen puhuvan jatkuvasti Pariisista: Jardinista, viimeisimmistä mikroskoopeista, museoista, kiistoista joita voi käydä vain siellä. Pariisissa oli hänen kaipaamiaan asioita, hän sanoi, eivätkä ne olleet asioita jollaisia naiset tavallisesti kaipaavat, kuten hattuja tai hansikkaita tai pitsiä, vaan hän kaipasi kuriositeettikauppoja ja keräilijöitä, museoita ja ihmisiä.
Ensimmäinen lause: Kun eräänä kuumana heinäkuun aamuyönä vuonna 1815 istuin postivaunujen ulkopenkillä muutaman kilometrin päässä Pariisista, havahduin pimeässä ranskaa puhuvaan naisen ääneen, jossa oli syvyyttä ja kalkkikiven karheutta.
Englanninkielinen alkuteos: The Coral Thief (2009)
Kustantaja Avain 2010, suom. Arto Schroderus, 357 s.
Korallivarkaassa on vähän Tuulen varjoa, vähän Intohimoa ja paljon omaa yhdistettynä Zarafan kuvaamaan maailmaan. (Ja kyseinen kirahvikin tarinassa vilahtaa.) Jotain odottava, muutoksen kourissa oleva, kiistellyn evoluutioteorian syntyhistoriaa todistava Pariisi on upeasti ja tunnelmallisesti kuvattu.
Alussa ärsyynnyin Danielin heikkoudesta naiskauneuden edessä, mutta tunne katosi tapahtumien edetessä. Stott yhdistää sujuvasti monenlaista: tiedettä, kysymyksiä kaiken alusta, maailmankuvan muutosta, kaupungin ja sen asukkaiden traagista historiaa, romantiikkaa, jännitystä, taitavia varkaita.
Korallivarkaaseen kannattaa tutustua! En yllättyisi jos kuulisin että elokuvaoikeudet on myyty, niin helppoa tarina on nähdä mielessään valkokankaalla. Bonuspisteitä vielä kauniista kannesta! :)
Mutta jopa kaupungissa hän omien sanojensa mukaan kaipasi Pariisiin. Manon valitti hänen puhuvan jatkuvasti Pariisista: Jardinista, viimeisimmistä mikroskoopeista, museoista, kiistoista joita voi käydä vain siellä. Pariisissa oli hänen kaipaamiaan asioita, hän sanoi, eivätkä ne olleet asioita jollaisia naiset tavallisesti kaipaavat, kuten hattuja tai hansikkaita tai pitsiä, vaan hän kaipasi kuriositeettikauppoja ja keräilijöitä, museoita ja ihmisiä.
Ensimmäinen lause: Kun eräänä kuumana heinäkuun aamuyönä vuonna 1815 istuin postivaunujen ulkopenkillä muutaman kilometrin päässä Pariisista, havahduin pimeässä ranskaa puhuvaan naisen ääneen, jossa oli syvyyttä ja kalkkikiven karheutta.
Englanninkielinen alkuteos: The Coral Thief (2009)
Kustantaja Avain 2010, suom. Arto Schroderus, 357 s.
sunnuntai 25. heinäkuuta 2010
Kim Echlin: Kadonneet
16-vuotias Anne rakastuu kambodžalaiseen Sereyhin, joka on Montrealissa paossa Pol Potin hirmuhallintoa. Maansa rajojen auettua Sereyn täytyy palata etsimään perhettään eikä Anne kuule hänestä yhteentoista vuoteen, ennen kuin uskoo näkevänsä hänet tv-dokumentissa. Anne matkustaa Kambodžaan ja löytää Sereyn. Rakkaus heidän väliltään ei ole kadonnut mihinkään mutta Serey ei enää ole rokkibändissä soittava, kohtuullisen huoleton nuorukainen vaan näkemänsä ja kokemansa haavoittama mies.
Kadonneet on sekä surullisenkaunis rakkaustarina että kertomus hirvittävien tapahtumien runtelemasta maasta kansoineen. Koko kirja on kirjoitettu Annen sanoina "sinulle", Sereylle ("Sinä talvena, jolloin kohtasin sinut, lumi oli aina sinistä."). Pidin tästä ratkaisusta ja sen luomasta intiimistä tunnelmasta.
Esiin tulevat asiat ovat raskaita mutta lukukokemusta keventävät luvut jotka ovat joko lyhyitä tai hyvin lyhyitä. Vaikka tuntuukin tökeröltä iloita lukemisen keveydestä, toiset kun ovat sentään kokeneet käsiteltyjä asioita itse. Tarinan edetessä kasvaa ymmärrys siitä, miten eri tavalla kaikki voi näyttäytyä paikallisille kuin ulkomaalaisille. Mitä hyötyä on esimerkiksi ulkomaisista vaalitarkkailijoista, elleivät he näe sitä kuinka ihmisiä yön suojissa hakataan ja käsketään äänestämään tietyllä tavalla? Ajattelemisen aihetta kirja tarjoaa paljon, kuten tässä katkelmassa:
Miksi toisten elämä on mukavaa ja toisten täynnä kauhuja? Minkä osan itsestämme me leikkaamme pois, että voimme jatkaa syömistä, kun toiset kuolevat nälkään? Jos naisia, lapsia ja vanhuksia murhattaisiin sadan kilometrin päässä kotoamme, emmekö rientäisi apuun? Miksi kovetamme sydämemme, kun välimatkaa on sadan asemesta kolmetuhatta kilometriä?
Tämä tekstinpätkä taisi olla se mitä tarvitsin saadakseni viimein aikaiseksi tehdä edes jotain pientä auttaakseni niitä jotka eivät voi löhötä sohvalla lukemassa ja vetämässä suklaalevyä naamaansa.
Ensimmäinen lause: Mau oli pieni mies, jonka vasemman posken yli kulki pitkä arpi.
Englanninkielinen alkuteos: The Disappeared (2009)
Kustantaja Tammi 2009, suom. Sirkka Aulanko, 274 s.
Kadonneet on sekä surullisenkaunis rakkaustarina että kertomus hirvittävien tapahtumien runtelemasta maasta kansoineen. Koko kirja on kirjoitettu Annen sanoina "sinulle", Sereylle ("Sinä talvena, jolloin kohtasin sinut, lumi oli aina sinistä."). Pidin tästä ratkaisusta ja sen luomasta intiimistä tunnelmasta.
Esiin tulevat asiat ovat raskaita mutta lukukokemusta keventävät luvut jotka ovat joko lyhyitä tai hyvin lyhyitä. Vaikka tuntuukin tökeröltä iloita lukemisen keveydestä, toiset kun ovat sentään kokeneet käsiteltyjä asioita itse. Tarinan edetessä kasvaa ymmärrys siitä, miten eri tavalla kaikki voi näyttäytyä paikallisille kuin ulkomaalaisille. Mitä hyötyä on esimerkiksi ulkomaisista vaalitarkkailijoista, elleivät he näe sitä kuinka ihmisiä yön suojissa hakataan ja käsketään äänestämään tietyllä tavalla? Ajattelemisen aihetta kirja tarjoaa paljon, kuten tässä katkelmassa:
Miksi toisten elämä on mukavaa ja toisten täynnä kauhuja? Minkä osan itsestämme me leikkaamme pois, että voimme jatkaa syömistä, kun toiset kuolevat nälkään? Jos naisia, lapsia ja vanhuksia murhattaisiin sadan kilometrin päässä kotoamme, emmekö rientäisi apuun? Miksi kovetamme sydämemme, kun välimatkaa on sadan asemesta kolmetuhatta kilometriä?
Tämä tekstinpätkä taisi olla se mitä tarvitsin saadakseni viimein aikaiseksi tehdä edes jotain pientä auttaakseni niitä jotka eivät voi löhötä sohvalla lukemassa ja vetämässä suklaalevyä naamaansa.
Ensimmäinen lause: Mau oli pieni mies, jonka vasemman posken yli kulki pitkä arpi.
Englanninkielinen alkuteos: The Disappeared (2009)
Kustantaja Tammi 2009, suom. Sirkka Aulanko, 274 s.
sunnuntai 20. kesäkuuta 2010
Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo
Clare tutustuu Henryyn 6-vuotiaana, Henryn ollessa 36. Henry kuitenkin tapaa Claren ensimmäisen kerran, kun hän itse on 28 ja Clare 20. Syynä on Henryn aikasiirtymähäiriö, joka heittelee häntä hallitsemattomille aikamatkoille.
Luin tämän 649-sivuisen pokkarin puolessatoista vuorokaudessa, mikä puhukoon kirjan mukaansatempaavuuden ja nopealukuisuuden puolesta. :) Idea on hieno ja toimiva, ja saa aikaan kiinnostavia ja ajatuksia herättäviä tilanteita. Koko homman yhteensovittaminen on taitanut vaatia aika lailla suunnittelua!
Pidin myös siitä, millaiseksi Claren ja Henryn keskinäinen suhde kuvattiin, samoin humoristisuudesta. Jotain jäin kuitenkin kaipaamaan, syvyyttä ehkä? Välillä tuntui että tapahtumia vain huiskittiin läpi ja esimerkiksi genetiikkaosuus jäi lopulta pintaraapaisuksi. Ennakkoon ajattelin Aikamatkustajan vaimolla olevan ehkä potentiaalia nousta yhdeksi suosikkikirjoistani. Siihen se ei pystynyt mutta hyvä se on silti!
Ensimmäinen lause: On raskasta aina odottaa.
Englanninkielinen alkuteos: The Time Traveler's Wife (2003)
Kustantaja Gummerus 2010, 3. painos, suom. Paula Korhonen, 649 s.
Luin tämän 649-sivuisen pokkarin puolessatoista vuorokaudessa, mikä puhukoon kirjan mukaansatempaavuuden ja nopealukuisuuden puolesta. :) Idea on hieno ja toimiva, ja saa aikaan kiinnostavia ja ajatuksia herättäviä tilanteita. Koko homman yhteensovittaminen on taitanut vaatia aika lailla suunnittelua!
Pidin myös siitä, millaiseksi Claren ja Henryn keskinäinen suhde kuvattiin, samoin humoristisuudesta. Jotain jäin kuitenkin kaipaamaan, syvyyttä ehkä? Välillä tuntui että tapahtumia vain huiskittiin läpi ja esimerkiksi genetiikkaosuus jäi lopulta pintaraapaisuksi. Ennakkoon ajattelin Aikamatkustajan vaimolla olevan ehkä potentiaalia nousta yhdeksi suosikkikirjoistani. Siihen se ei pystynyt mutta hyvä se on silti!
Ensimmäinen lause: On raskasta aina odottaa.
Englanninkielinen alkuteos: The Time Traveler's Wife (2003)
Kustantaja Gummerus 2010, 3. painos, suom. Paula Korhonen, 649 s.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)























