maanantai 26. elokuuta 2013

Projekti 12

Jaana keräili hyllystään kaksi tusinaa kotimaista kirjaa, joista aikoo lukea ainakin puolet ensi vuoden elokuuhun mennessä. Koska olen lukuhaastehamsteri (ja koska kirjojen listaaminen on kivaa) päätin laatia aiheesta omankin versioni, vaikka kesken on muitakin oman hyllyn läpikäymiseen kannustavia haasteita. Halusin mukaan kirjoja, joiden muistelen odotelleen vuoroaan pisimpään ja lähdin liikkeelle kirjoittamalla hyllystä muistiin pitkäaikaisasukkien nimiä. Kun olin saanut alustavan listan valmiiksi, totesin sen sisältävän ainoastaan ulkomaisia kirjoja! Mjaah. Tässä ilmeisesti näkyy se, että olen innostunut kunnolla kotimaisesta kirjallisuudesta vasta suhteellisen hiljattain, joten sen edustajat ovat enimmäkseen ehtineet muhia hyllyssä lyhyemmän aikaa. :) No, jos pisimpään odottaneet kerran ovat ulkomaisia niin asia selvä - siirryn alkuperäisestä suunnitelmastani 12 kotimaista + 12 ulkomaista lennossa versioon 12 suomenkielistä + 12 englanninkielistä. Tässä siis tuplatusinani:


Tavoitteenani on lukea kummaltakin listalta vuoden aikana vähintään kuusi kirjaa:

Barbara Kingsolver: Myrkkypuun siemen
Andrew Miller: Kivun mestari
Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär
J. M. G. Le Clézio: Harhaileva tähti
Jhumpa Lahiri: Tuore maa
José Saramago: Kertomus näkevistä
Raj Kamal Jha: Jos korkealla pelottaa
Khaled Hosseini: Leijapoika
Claudie Gallay: Tyrskyt
Timothy Findley: Ikuisen hämärän vaeltaja
Hal Duncan: Vellum
John Berendt: Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa

Jessica Francis Kane: The Report
Sarah Hall: How to Paint a Dead Man
Alan Bradley: The Sweetness at the Bottom of the Pie
Peter S. Beagle: A Fine & Private Place
Erick Setiawan: Of Bees and Mist
Iain Pears: An Instance of the Fingerpost
Anna Lawrence Pietroni: Ruby's Spoon
Marion Halligan: Valley of Grace
Daniel Wallace: The Watermelon King
Jo Walton: Tooth and Claw
Jean-Christophe Valtat: Aurorarama
Tan Twan Eng: The Gift of Rain

Liian tarkkaan lukkoon lyödyt suunnitelmat tapaavat vaikuttaa lukemiseeni vähemmän innostavasti, joten jätän Jaanan mallin mukaisen kirjojen eri kuukausille jakamisen tekemättä. Ja koska olen ailahtelevainen ja epäjärjestelmällinen lukija, en edes lupaa lukea haastetta varten yhtä kirjaa per kuukausi - kunhan vain pyrin tavoitteeseeni jossain kohtaa vuoden aikana.

Suuri osa näistä kirjoista on sellaisia, joista jatkuvasti ajattelen että tuon kyllä haluan lukea ihan pian, mutta käytännössä en näytä kuitenkaan päätyvän niin tekemään. Eiköhän haaste auta asiaa edes jossain määrin! :)

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Alan Drew: Vesipuutarhat

Maanjäristys yhdistää odottamatta turkkilaisen kurdin Sinanin ja amerikkalaisen Marcusin perheet. Sinan jää Marcusille suureen kiitollisuudenvelkaan, mutta sitä hän ei silti voi hyväksyä että hänen 15-vuotias tyttärensä İrem ihastuu Marcusin poikaan Dylaniin.

Vesipuutarhat kertoo kulttuurien kohtaamisesta, vapaudenkaipuusta ja perinteiden painosta, naisen asemasta, rakastamisen vaikeudesta, peruuttamattomista virheistä ja siitä, kuinka suurta rohkeutta ympäröivää todellisuutta vastaan toimiminen saattaa vaatia.

Sinania repivät eri suuntiin halu suoda tyttärelle onni mutta turvata perheen kunnia ja pojan tulevaisuus, kiitollisuudenvelka ja riippuvuus avustustyöntekijöistä jotka ruokkivat hänen perheensä sekä luoteihin kuolleen isän perinnöksi jättämä amerikkalaisviha. İrem taas haluaa jotain muuta kuin nykyisen elämänsä; ei enää loputtomia sääntöjen sävyttämiä päiviä hämärässä keittiössä. Hän rakastaa kyllä pikkuveljeään İsmailia mutta on katkera vanhemmilleen joilta ei tunne koskaan saaneensa yhtä paljon huomiota. Veljen ympärileikkauksen kunniaksikin järjestettiin suuri juhla, mutta kun İremistä tuli nainen, hän sai muutaman kiireisesti kuiskatun neuvon kylpyhuoneessa äidiltään Nilüferiltä ja käskyn peittää hiuksensa huivilla. Hän kaipaa osoitusta isänsä rakkaudesta ja Sinan haluaisi sellaisen antaakin, mutta ei osaa. Kun hän aikoo avata suunsa sanoakseen jotain tyttärelleen, sanat eivät tunnukaan enää tavoittavan hänen mielessään ollutta ajatusta, ja lopulta ristiriidat saavat hänet päätymään vaikeaan ratkaisuun.

Kirja imaisi nopeasti mukaansa ja luinkin sen vuorokauden kuluessa. Aloitettuani huomasin olleenikin kunnollisen "lukuromaanimaisen" tarinan kaipuussa, johon tämä vastasi oikein hyvin. Alan Drew kertoo sujuvasti ja luo henkilöitä taitavasti ja uskottavasti. Hyvä kirja, josta kuitenkin puuttuu jokin viimeinen pikku kipinä joka saisi tarinan erottumaan kunnolla muiden kaltaistensa joukosta.

Ensimmäinen lause: Istanbulista Gölcükiin lähtevälle lautalle oli niin kova tungos, että Sinan kadotti poikansa.

Englanninkielinen alkuteos: Gardens of Water (2008)

Ulkoasu: Pidän kannesta: Ensin katse kiinnittyy leppoisaan kuvaan vedessä astelevista lapsista, ennen liikkumistaan kohti taustalla näkyvää sotkua. Kannen kuva: Gettyimages.

Kustantaja Otava 2010 (1. painos 2009), suom. Satu Leveelahti, 391 s.

perjantai 23. elokuuta 2013

Antti Tuuri: Taivaanraapijat

Kai tässä jonkinlainen kansalaisvelvollisuus tuli suoritettua, kun eteläpohjalainen kirjabloggaaja luki ensimmäistä kertaa Antti Tuuria. :) Vaan ei viimeistä, sen verran mukavasti Tuurin kerronta kulkee. Hän ei laita päähenkilöään Jussi Ketolaa dramatisoimaan asioitaan, vihjailemaan tulevista tai pohtimaan syvimpiä ajatuksiaan, vaan yksinkertaisesti vain kertomaan mitä tapahtuu. Kaikkia tyyli ei varmastikaan miellytä, mutta mulle toimii. Mitäs sitä turhaan selvittelemään, lukija tehköön sitten omat päätelmänsä. ;)

Ketolan poika Kauhavalta on lähtenyt 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Amerikkaan. New Yorkissa hän pääsee maanmiestensä ja mohawk-intiaanien työporukkaan joka nostaa terästä pilvenpiirtäjiin kaukana kaupungin katujen yläpuolella. Rakenteilla on Metropolitan Life -vakuutusyhtiön torni, joka valmistuessaan oli 213-metrisenä maailman korkein rakennus. Turvajärjestelyjä ei pahemmin ole, vaan miehet tekevät työtä korkeuksissa kapeiden teräspalkkien päällä tasapainoillen. Jussikin saa työpaikan siksi, että edeltäjä on pudonnut ja kuollut.

Pilvenpiirtäjien eli taivaanraapijoiden rakentaminen on yksi kiinnostava elementti kirjassa, mutta on siinä paljon muutakin. Kuten vanhan New Yorkin lumo. Brooklynissa laidunnetaan lampaita tyhjillä tonteilla mutta kaiken taustalla hehkuu huimaa vauhtia kehittyvä suurkaupunki. Jussin kerronnasta käy jatkuvasti ilmi, missä päin kaupunkia hän liikkuu, ja uskoisinkin tämän olevan kiinnostavaa luettavaa nykyisen New Yorkin tuntijalle.

Suurkaupungin humuun taas yhdistyy kiehtovan kotoisasti seikka, jota en olisi itse hoksannut sinne ollenkaan sijoittaa, nimittäin suuri suomalaisyhteisö. Kaupungissa asui 1900-luvun alussa paljonkin suomalaisia, ja puistoon juhannusjuhliin matkatessa koko katu täyttyy suomenkielisestä puheensorinasta. Ajankuva tuntuu uskottavalta ja tarkalta, esillä on myös todellisia henkilöitä kuten mm. New Yorkin suomenkielisen sanomalehden päätoimittajanakin toiminut Matti Kurikka. Kurikan julistamaa teosofiaa kyllä käsiteltiin sen verran moneen kertaan että loppua kohti meni jo vähän harppomiseksi kun ei enää jaksanut kiinnostaa.

Teosofian vähentämisen lisäksi olisin toivonut Jussi Ketolalle vähän jämptimpää otetta omiin tekemisiinsä. Kai sitä nyt iso mies voisi joskus sanoa jollekin että "Ei kiitos", eikä vaan antaa raahata itseään milloin mihinkin vaikkei yhtään kiinnosta? Mielenkiinnolla odotan jatkuuko sama meininki Jussin myöhempiä vaiheita kuvaavissa sarjan osissa, joihin aion ehdottomasti jatkaa sillä Tuurin vakuuttavuus ei suinkaan näihin pikku moitteisiin kaatunut. Amman mukaan tätä seuraava Kylmien kyytimies on vielä parempi.

Ensimmäinen lause: Kun töistä ruvettiin puhumaan, sanoin Seppälälle suoraan, etten enää viihtynyt maan alla ja olin halunnut jo Copper Cliffissä sieltä pois, ihmisten ilmoille.

Ulkoasu: Takakanteen asti jatkuva taivaanraapijatyömaa on tietysti osuva valinta kuvitukseksi, ja pidän kannen tyylistä muutenkin. Kannen kuva: Hannu Taina.

Kustantaja Otava 2005, 239 s.

torstai 22. elokuuta 2013

Helen Oyeyemi: White is for Witching

Vanhassa doverilaisessa talossa asuvat 17-vuotiaat kaksoset Miranda ja Eliot Silver sekä heidän isänsä Luc Dufresne joka pitää talossa bed & breakfast -majoitusta. Kaksosten äiti Lily on hiljattain kuollut, ja hänen poissaolonsa kaikuu jatkuvasti perheenjäsenten mielissä. Talolla on oma tahtonsa. Se eksyttää ihmiset ja pakottaa pihamaan omenapuut kasvattamaan hedelmiä keskellä talvea, ja se haluaa pitää Silverit sisällään ja kaikki muut ulkona.

Jossain talossa, seinien sisällä, elää monta sukupolvea Silverien naisia. Herkkä ja häilyväinen Miranda aistii heidät siellä, alkaa luisua pois Eliotin ja Lucin ulottuvilta ja katoaa eräänä yönä kokonaan.

White is for Witching on kauhuun vivahtavaa maagista realismia. Samaan pakettiin uppoavat sulavasti karibialainen legenda soucouyantista, joka päivisin elää vanhana naisena ja yön tullen riisuutuu nahastaan lähteäkseen tulipallona etsimään uhreja ja imemään verta sekä pica-oireyhtymä, joka saa Mirandan syömään liitua ja hyljeksimään oikeaa ruokaa.

Helen Oyeyemi kirjoittaa kauniisti, eteerisesti, lausein jotka toisinaan katkeilevat tukahtuneesti henkilöiden pakahduttavimpia ajatuksia ilmaistessaan. Kirja etenee neliäänisesti; Mirandaa tarkkailee ulkopuolinen kertoja, minäkertojina taas ovat Eliot, Mirandan opiskelutoveri Ore sekä talo itse. Ratkaisu toimii, vaikka alun jälkeen ei enää luvun tai kohtauksen vaihtuessa ilmoitetakaan kuka on äänessä. Se käy kyllä yleensä nopeasti ilmi.

Alku sen sijaan tuntui hieman sekavalta. Jaksossa, joka on eräänlainen prologi, käydään kertojaa vaihdellen sekä Lilyn kuolemaa edeltävässä ajassa, Mirandan katoamisen jälkeisessä ajassa että siinä välissä, eikä lukija ensin tiedä mikä oikeastaan on ennen, mikä jälkeen ja mikä nyt, ja kuka kukin on. Mutta ei sitä pitkään kestä, ja sen jälkeen Oyeyemin kerronnassa kyllä pysyy mukana. Enkä alkuakaan huonoksi moiti, se vain vaatii kunnon keskittymistä.

Vähän jäin lukiessani kaipaamaan jotain lisää - lisää salaperäisyyttä, enemmän sitä pahantahtoista taloa itseään, kunnon hyytävää kauhua. Nyt viikon verran sulateltuani olen jo tyytyväisempi. Pidin tunnelmasta ja siitä ettei kirjailija liikoja selittele. Ehkä tämän kirjan kuuluikin olla juuri tällainen. Jatkan sulattelua.

Ensimmäinen lause: where is Miranda?

Ulkoasu: Kansi on kaunis ja sopii hyvin tarinaan! Kannen kuvitus: Katie Tooke.

Kustantaja Picador 2009, 245 s.

tiistai 20. elokuuta 2013

Annie Proulx: Lyhyt kantama

Annie Proulx kuvaa novelleissaan karjatilallisten Wyomingia, seutuja joilla ei ole "juuri muuta kuin säätä ja etäisyyttä", kuten sanotaan novellissa Maailman höyhenheinäinen ääri. Monet muuttavat kaupunkeihin paremman elämän perässä ja kaupunkien rikkaat ostavat karjatiloja huvituksekseen. Proulx kuuluu kirjailijoihin joihin olen ehtinyt jo aiemmin tänä vuonna ihastua. Luin talvella myöhemmän Wyoming-kertomusten kokoelman Näin on hyvä, joka monipuolisuutensa vuoksi vakuutti ehkä aavistuksen enemmän kuin Lyhyt kantama, mutta vahva kokemus tämänkin lukeminen oli.

Proulxin kerronta ja Marja Alopaeuksen kääntämä kieli kaunistelemattomine  lauseineen istuvat karuihin maisemiin ja henkilöt kuulostavat jo täpäköiden nimiensä puolesta olevan rankoissa oloissa kotonaan: Diamond Felts, West Clinker, Wauneta Hipsag, Car Scrope, Dirt Sheets, Roany Hamp.

Parhaiten tästä varmasti jää mieleen kokoelman tunnetuin novelli Brokeback Mountain ja kahden cowboyn kielletty rakkaus. Sellaisesta erilaisuudesta saattaa seudulla olla seurauksena kuolema kasteluojassa rengasraudalla rusikoituna, kuten Ennisin isä teki pojalleen selväksi jo silloin kun tämä oli yhdeksänvuotias viedessään tämän katsomaan omien kättensä jälkiä. Ennis ja Jack tuskin uskaltavat myöntää totuutta itselleenkään, toteavat vain että "Minä en ole hinttari." ja "En minäkään. Kertajuttu. Ei kuulu muille."

Muissa novelleissa tavataan mm. nuori mies joka aikoo rodeoon sonniratsastajan uralle, karjatilallisen tytär joka haluaa epätoivoisesti olla jossain muualla ja toisen poika joka palatessaan kotiin maailmalta vammautuneena ja puhekyvyttömänä alkaa ahdistella seudun naisia. Nämä yksinkertaistukset vaan eivät tee lainkaan oikeutta Proulxin kuvaamille, monille toisiinsa kiertyville ihon alle hiipiville kohtaloille.

Pidempiä kertomuksia rytmittävät pari lyhyttä, joista oletetusta ihmissyöjähevosesta kertova Punaruunikko nauratti kaamealla hupaisuudellaan ja vain vähän toiselle sivulle ulottuva 55 mailia bensapumpulle kertoo toisenlaiseen kaameaan sävyyn, minkälaisia huvituksia ihminen saattaa itselleen keksiä kun asuu kaukana kaikesta.

Englanninkielinen alkuteos: Close Range (1999)

Ulkoasu: Leffakansista nyt tulee aina vähän jotain mutistua... Tästä kyllä toisaalta pidänkin, mutta nyt lukemisen jälkeen hieman nyppii kuvan hollywoodilaisuus. Eivät Proulxin kuvaamat Jack ja Ennis ihan noin nättejä poikia ole.

Kustantaja Otava 2006 (1. painos 2001), suom. Marja Alopaeus, 312 s.

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Tero Liukkonen: Toivomuspuu

Kokoelma monologinovelleja, esittäjinään mm. isänsä uutta suhdetta vastaan kapinoiva teinityttö, alkoholisoitunut runoarvostelija, leskeksi jäänyt kehitysvammaisen aikuisen pojan isä ja pornotähden palvova tyttöystävä.

Ihastuin Toivomuspuuhun vähän jälkijättöisesti; lukiessani sitä muiden kirjojen lomassa pidin kyllä lukemastani, mutta en arvellut tekstistä jäävän mieleeni mitään pysyvämpää jälkeä. Kunnes sitten kirjan luettuani silmäilin sisällysluetteloa, selailin novelleja uudelleen ja muistin että niin tosiaan, tässähän oli tuokin ja tuokin, hoksasinkin lukeneeni aika hienon, elämää monelta kantilta katselevan kokoelman.

Senkin hoksasin, miten Liukkonen tavoittaa uskottavasti koko monenkirjavan henkilöjoukkonsa ajatukset ja kieli elää puhujan mukana. Vastakohtia on sopivasti, on terävyyttä ja pehmeyttä, välillä lukija näkee mielessään rujon krapula-aamuisen naimisen, välillä hyvin kauniin muiston siitä kun pieni tyttö nukkuu veneessä isänsä sylissä, isän jonka isoon käteen tytön käsi uppoaa käsivartta myöten yhdessä kävellessä. Usein tarinoissa välähtelee elämän epävarmuus ja odottamattomuus. Tasapainoisen oloinen kuusitoistavuotias hyppää parvekkeelta. Vaimon kuoltua paljastuu tämän tekemä synti ja miehen loppuelämältä putoaa pohja kun hän ei enää voikaan olla varma että näkee rakkaansa kuoleman jälkeen.

Enimmäkseen ollaan Suomessa ainakin kohtalaisen lähellä nykypäivää, mutta välillä käydään mm. Itä-Saksassa ja jatkosodan rintamalla. Joku voisi varmaan kaivata kokoelmaan selkeämpää yhteistä teemaa, mutta minä yleensäkin nautin siitä että seuraavan novellin mukana voin päätyä ihan mihin tahansa.

Ulkoasu: Puun oksien lomaan on sijoitettu sitaatteja novelleista, ja sama teema jatkuu takakannessa. Onnistunut ratkaisu, tykkään! Kannen suunn.: Sanna-Reeta Meilahti.

Kustantaja Gummerus 2009, 192 s.

torstai 15. elokuuta 2013

Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissa

Tutustuin Paul Austeriin luettuani aiemmin tänä vuonna Illuusioiden kirjan, ja nyt toisen luetun jälkeen hän alkaa hiipiä suosikkikirjailijoideni joukkoon. Austerin kerronta kulkee niin mielettömän hyvin (mistä tietysti kiitos myös Erkki Jukaraisen loistokkaille käännöksille), että voisin varmaan pitää vaikka tuplalukumaratonin lukien pelkkää Austeria. :) Kuten Illuusioiden kirjan yhteydessä kommentoinkin, kuvittelin aiemmin Austerin tuotannon olevan kuivakkaampaa ja varsinkin totisempaa. Vaan eipä ollut luulo taaskaan tiedon väärti, ja hyvä niin!

Auster kieputtaa tapahtumien käänteitä taidolla luotujen henkilöidensä ympärillä sen verran vauhdikkaasti, että lukija saa varautua suunnilleen mihin tahansa - samoin kuin kirjan kertoja Nathan Glass. Eläkkeelle jäätyään hän suunnittelee vetäytyvänsä lapsuusmaisemiinsa Brooklyniin kuolemaan kaikessa rauhassa, mutta tuo suunnitelma romuttuu Nathanin törmätessä yllätten sisarenpoikaansa Tom Woodiin, jota hän ei ole nähnyt vuosiin. Kohtaaminen johtaa useaan muuhun tapaamiseen ja tutustumiseen, jotka tekevät Nathaninkin loppuelämästä toisennäköisen.

Samaan nippuun kiertyy monta elämää, joista värikkäimmät kuuluvat taidehuijauksesta aiemmin tuomitulle antikvariaatinpitäjä Harry Brightmanille ja Tomin vuosikaudet omilla teillään olleelle Rory-siskolle. On myös Tomin työmatkan varrella asuva, hänen salaa rakastamansa Kaunis Täydellinen Äiti, tyttö joka yllättäen tupsahtaa Tomin luo suostumatta puhumaan mitään ja Harryn kadulta pelastama jamaikalainen drag queen, muiden muassa.

George W. Bushin ja Al Goren presidentinvaalikamppailun aikoihin sijoittuva romaani on myös poliittisesti kantaaottava, mutta tuo puoli sulautuu tekstiin niin hyvin että sitä ei kannata säikähtää vaikkei poliittisuudesta sinänsä välittäisikään. Nyt himottaisi kauheasti lukea lisää Austeria, mutta kun niitä kiinnostavia kirjoja on muutama muukin... :) Kävin joka tapauksessa nappaamassa pari pokkaria hyllyyn siellä ennestään odottelemassa olleiden herran kirjojen lisäksi, nyt siis tyrkyllä olisivat New York -trilogia, Oraakkeliyö, Näkymätön ja Sunset Park.

Ensimmäinen lause: Etsin rauhallista paikkaa jossa kuolla.

Englanninkielinen alkuteos: The Brooklyn Follies (2005)

Ulkoasu: Aika kiva! Tosin tuosta alakulman "Olivia tykkää" - jutusta en oikein tiedä, tekisi toisaalta mieli odottaa Keltaiselta kirjastolta pokkariversionakin tiettyä arvokkuutta. :) Kannen suunn.: Laura Lyytinen.

Kustantaja Tammi 2009, 5. painos (1. painos 2008), suom. Erkki Jukarainen, 363 s.

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Sergei Dovlatov: Meikäläiset

Kuten takakannessa sanotaan, Meikäläiset on "eräänlainen kirjallinen perhealbumi, sarja muotokuvia kirjailijan sukulaisista, joiden kohtaloissa heijastuu Venäjän ja Neuvostoliiton historia".

Aluksi esitellään Sergei Dovlatovin isoisät. Toinen heistä oli iso mies joka söi valtavasti ja käänsi kerran häntä konkkanokkajutskuksi haukkuneen kuorma-autokuskin ajokin poikittain sivukujalle puskurista nostaen. Toisella taas oli jopa Kaukasuksen mittapuulla erityisen kiivas luonne. Hänen kulmia kurtistaen mörähdetty arvoituksellinen huutonsa "ABANAMAT!", jonka merkitys ei koskaan hänen vaimolleen selvinnyt, lamaannutti ympäröivät ihmiset hiljaisiksi.

Kukin sukulainen käsitellään omassa luvussaan; setä josta tuli huijari, oikolukijana toiminut äiti joka saattoi kuvailla ihmisiä mainitsemalla miten nämä kirjoittivat tietyn sanan, serkku joka osasi luoda uraa vain vankilassa. Vaimon kohtaaminen oli "sekoitus jokapäiväisyyttä ja järjettömyyttä"; eräs ystävä unohti hänet humalaisessa illanvietossa Sergein asuntoon, jossa hän laittoi aamiaista ja totesi lähtiessään tulevansa kuuden maissa. Kuten tulikin, ja ryhtyi kaikessa rauhassa laittamaan ruokaa. Yksi luku on omistettu koiralle, jonka eräs tuttava totesi olevan ainut normaali kirjailijan perheessä.

Ihastuin Dovlatovin tyyliin. Teksti on lakonista, kaunistelematonta, riemastuttavan absurdia, hihityttävän humorististakin. Suurimman osan ajasta ei voi olla ihan varma, kuinka paljon tarinoista pitäisi uskoa. Mutta ei sillä ole väliä; näin hän sen kertoo, ja koska pidän hyvistä tarinoista, niin minähän uskon. Henkilöt ovat mainioita ja heistä on kerrottu niin vetävästi että kirjaa olisi mielellään lukenut paljon pitempäänkin - kun käännöskin vielä on luontevuudessaan ja sujuvuudessaan oikein onnistunut!

Rivien välissä välähtelee jatkuvasti neuvostoelämän todellisuus. Neuvostokriittinen Dovlatov sai aikoinaan kotimaassaan julkaistua ainoastaan kaksi novellia, muu osuus hänen tuotannostaan on julkaistu lännessä jonne hän lähti kun annettiin ymmärtää, että olisi parempi lähteä.

Suosittelen lämpimästi! Osallistun kirjalla Venäjää valloittamaan -haasteen mieskirjailijat-kategoriaan, ja toisen pisteenhän siihen saisi näppärästi vaikka lukemalla toisen Dovlatov-suomennoksen Matkalaukku, joka onkin jo hyllyssä... :)

Ensimmäinen lause: Isoisoisämme Moisei oli talonpoika Suhovon kylässä.

Venäjänkielinen alkuteos: Наши (1983)

Ulkoasu: Raikas ja kutsuva! Graafinen muotoilu: Varpu Eronen.

Kustantaja Idiootti 2012, suom. Pauli Tapio, 147 s.

tiistai 13. elokuuta 2013

Carol Shields: Tavallisia ihmeitä

Tavallisia ihmeitä sisältää Carol Shieldsin koko novellituotannon, yhteensä runsaat viisikymmentä novellia.

Ensikosketukseni Shieldsin tuotantoon oli aiemmin tänä vuonna lukemani romaani Pikkuseikkoja. Arvelin silloin hänen tarkkanäköisen tyylinsä sopivan oikein hyvin novellimittaisiin erilaisiin elämiin kurkisteluihin, ja Tavallisia ihmeitä vahvisti tuon olettamuksen. Se sisältää runsain mitoin ihmissuhteita - sekä pitkiä että vasta solmittuja, avioliittoja, vanhemmuutta, ystävyyttä. Paljon ihan tavallista arkipäivän todellisuutta, odotetusti.

Suuri osa novelleista on tyyliltään samanhenkisiä kuin tuo toistaiseksi ainut lukemani romaani. Toisen suuren joukon muodostavat eräänlaiset "ketjutetut" kertomukset, jotka etenevät aasinsiltojen kautta ja saattavat sisältää useita henkilöitä. Jotkut ovat kuin pieniä kokoelmia, sisältäen eri versioita otsikon aiheesta. Lisäksi seassa on muutamia kokeilevampiakin tekstejä, joista yleensä pidin vähemmän.

Tavallisia ihmeitä on toisaalta ihanan runsas, mutta tuo runsaus saattaa helposti kääntyä myös kirjaa vastaan; kuusi ja puoli sataa sivua novelleja on paljon, ja ähky luultavasti iskee jos tätä yrittää lukea liian nopeassa tahdissa. (Saattaa toki hitaamminkin lukiessa välillä puuduttaa.) Ja vaikka novelleissa monenlaisia aiheita ja näkökulmia riittääkin, ne ovat kuitenkin suurelta osin sillä tavoin samantyylisiä että sulautuvat mielessäni yhteen isoksi massaksi, josta en osaa enää juurikaan erottaa yksittäisiä henkilöitä tai tapahtumakulkuja, alkupäästä varsinkaan. (Ja taas pitää harmitella, etten ole oppinut vieläkään tekemään kirjoista minkäänlaisia muistiinpanoja lukemisen aikana.)

Sisällysluetteloa silmäillen sentään jotain palautuu mieleen. Pidin erityisesti novellista Särkyvää (jonka juuri lukaisin uudelleen). Siinä ainoan, vammaisen lapsensa hiljattain menettänyt pariskunta etsii taloa uudesta kaupungista, mikä saa kertojana toimivan miehen pohtimaan sitä, miten ostajaehdokkaat tutkivat heidän nykyistä taloaan, kohteliaasti mumisten ja etsien silmä tarkkana vikoja huone huoneelta, kunnes päätyvät pojan, Christopherin huoneeseen. "Voiko talon ilmapiiristä aistia, että siellä asui joskus lapsi, jolla oli pakkoliikkeitä, joka oli lähes sokea ja kuuro ja jolta puuttui tajunta siinä mielessä kuin se normaalisti ymmärretään? Ja silti hän oli - kenties sen voi päätellä huoneen ilmapiiristä - omalla tavallaan urhea, ja kuka tietää, vaikka hänellä olisi ollut aivan oma tapansa kokea maailma."

Muistan myös miehen, joka kehittelee mielessään eläviä persoonia naisista, jotka vain näkee tai kuulee mainittavan jossain nimeltä, ja rakastuu heihin. Vanhan pariskunnan, jonka mies halusi viettää kesät nudistileirillä, vaimo taas olisi mieluiten aina käyttänyt vaatteita monta kerrosta kerrallaan. Toisen avioparin, joka on hävittänyt kesänviettopaikastaan kaikki peilit. Naisen joka ryhtyessään kirjoittamaan tarinaa huomaa että näppäimistön i-kirjain on rikki, ja päättää yrittää kirjoittaa kiertäen kaikki tuon kirjaimen sisältävät sanat. Huivi-novellissa muuten esiintyy Ellei-romaanin Reta Winters. Muitakin Shieldsin tuotannosta tuttuja henkilöitä saattaa toki olla mukana, mutta tuon nimen muistin nähneeni romaanin takakannessa.

Shields luo eläviä, hengittäviä henkilöitä ja pienet arkiset sattumukset jaksavat olla yllättävänkin kiehtovia. En ole vieläkään ihan hänen tuotantonsa suurin ystävä, mutta kyllä meistä hyviä tuttavia on tullut. Monien avioliittokuvausten vuoksi nappaan tällä pisteen Avioliittojuonia-haasteeseen.

Englanninkielinen alkuteos: The Collected Stories (Alkuperäiset kokoelmat Various Miracles 1985, The Orange Fish 1989, Dressing Up for the Carnival 2000 sekä novelli Segue 2003)

Ulkoasu: Näyttävä kansi, tykkään! Kannen kuva: Rossi Xavier/Gamma/SKOY.

Kustantaja Otava 2008, suom. Hanna Tarkka, 656 s.

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Annukka Salama: Piraijakuiskaaja

Unna, Rufus ja muut faunoidiporukan jäsenet matkustavat Kaliforniaan selvittelemään Unnan taustoja samalla kun Joone hoitaa bändijuttujaan. Sattumalta samaan paikkaan päätyvät myös Nemo ja Eden, kameleontti sisarineen. Kameleontit omaksuvat ominaisuuksia lähistöllä olevilta faunoideilta joten muiden kanssa tekemisissä oleminen ei ole Nemolle ihan ongelmatonta...

Kun viimein hoksasin tarttua Käärmeenlumoojaan, jäin saman tien koukkuun ja oli selvää, että lisää on saatava. Sama meno jatkuu edelleen - seuraava osa saisi oikein mielellään ilmestyä NYT, kiitos.

Joitakin epäuskottavuuksia moni muukin on pannut merkille, kuten Unnan perheen suhtautumisen tietoon faunoideista. Entä onkohan Ronni mahtanut koskaan joutua poliisien kanssa tekemisiin metsästäjien hoitelun vuoksi? Mieleen jäi myös kirjan loppupuolelta eräs hieman spoilaava juttu, jonka saat esiin hiirellä maalaten:
Jos heittää ruumiin piraija-altaaseen niin eiköhän siitä jäisi merkiksi ainakin veriseksi värjäytynyttä vettä? Ilmeisesti tapaus ei kuitenkaan aiheuttanut hotellin henkilökunnassa minkäänlaisia epäilyksiä.

Jos aikoo nautiskella tarinasta täysillä, saattaa siis joutua sulkemaan silmänsä muutamilta seikoilta, mutta onneksi olen hyvä siinä. ;) Monet Salaman "oikaisuista" ovat sellaisia, että jos asioita alkaisi setviä riitävällä tarkkuudella niin että hommasta tulisi oikeasti uskottavaa, päädyttäisiin harhailemaan sivukaupalla harhateillä ennen kuin päästäisiin taas keskittymään varsinaiseen juoneen. Hyväksyn siis pienen oikomisen tarinan ehdoilla.

Rufus näyttäytyi kirjassa pitkään hyvin ylisuojelevana ja mustasukkaisena, mikä oli todella ärsyttävää, mutta voitti kyllä lopussa minut takaisin puolelleen ihan kevyesti. Oih! Salaperäisen Ronnin tuleminen paremmin esille ilahdutti suuresti, sillä pidin häntä jo aiemmin hyvin kiinnostavana hahmona. Toinen oih! Kaiken kaikkiaan koko porukan meno miellyttää, dialogi toimii luontevasti ja koska mulla on alhaisen irstas huumorintaju, jopa Viken jutut jaksavat naurattaa. ;) Uudet hahmotkin olivat mukavia tuttavuuksia, ja Eden toi myös sopivasti lisää naisnäkökulmaa. Tästä on hyvä jatkaa kunhan sen seuraavan osan sitten joskus käsiini saan...

Ensimmäinen lause: Nahkahihnoista roikkuvat lasimedaljongit helisivät kuin tuulikellot, kun Eden käveli kojun ohi.

Ulkoasu: Olisin pitänyt enemmän siitä ykkösosan tyylisestä kannesta, jolla varustettuna tämä alun perin katalogissa komeili. Eihän tuo nykyinenkään huono ole, mutta vaihtoehtoon verrattuna hukkuu helpommin massaan. Takakansiteksti olisi kyllä kiva saada luettua ilman että kirjaa täytyy kallistella sopivaan kulmaan valoon nähden. Graafinen suunn.: Niina Yli-Karjala, kannen valokuva: Sarah Lee, piraija: Shutterstock.

Kustantaja WSOY 2013, 377 s. 

perjantai 9. elokuuta 2013

Gail Carriger: Changeless & Blameless

The Parasol Protectorate -sarjan osat kaksi ja kolme, ykkösosasta Soulless kirjoitin täällä.

Alexia Tarabotti, nykyinen Lady Maccon, selvittelee kummallista ilmiötä joka tekee Lontoon vampyyreista ja ihmissusista tilapäisesti kuolevaisia, matkustaa Skotlantiin ja Italiaan, saa aseistetun päivänvarjon, joutuu mekaanisten myrkkyleppäkerttujen hyökkäyksen kohteeksi, päätyy hyvin yllättäviin ongelmiin ja Lontoon seurapiirien kauden suurimmaksi skandaaliksi sekä ihastuu pestoon, mikä on kovin ikävää sillä sille ovat allergisia niin ihmissudet kuin vampyyritkin.

Gail Carrigerin steampunkin, paranormaalin romantiikan ja viktoriaanisten seurapiirien seos ilkikurisella huumorilla höystettynä maistuu edelleen herkulliselta. Alexia ja Conall kuuluvat kirjallisuuden suosikkipariskuntiini - selkeästi luodut toisilleen mutta molempien temperamenttisuuden vuoksi kovin monia seesteisen harmonisia hetkiä ei ole odotettavissa. :) Onnistuneen henkilökaartin muita jäseniä ovat mm. Alexian pinnallisen omahyväiset sisarpuolet Evylin ja Felicity Loontwill, hänen ystävänsä, katastrofaalisella hattumaulla varustettu Ivy Hisselpenny ja Lord Akeldama, Lontoon tehokkainta tiedustelukoneistoa pyörittävä vampyyri jonka hienostuneen kukkaiskielisen olemuksen alla piilee terävä äly, miesten vaatteilla hätkähdyttävä nerokas ranskalaiskeksijä Madame Lefoux sekä kovaäänisen alfansa Conall Macconin kurissa pitävä ihmissusilauman beeta, professori Lyall. Minä olen viihtynyt tässä seurassa erinomaisesti ja voin suositella tutustumista muillekin!

  Lady Blingchester was not to be forestalled. "Or you should have hidden your shame from the world. Imagine dragging your poor family into the mire with you. Those lovely Loontwill girls. So sensible, with so much promise, so many prospects, and now your behavior has ruined them as well as yourself!"
 "You couldn't possibly be talking about my sisters, could you? They have been accused of many things, but never sense. I think they might find that rather insulting."
  Lady Blingchester leaned in close and lowered her voice to a hiss. "Why, you might have done them a favor by casting yourself into the Thames."
  Alexia whispered back, as if it were a dire secret, "I can swim, Lady Blingchester. Rather well, actually."
(Blameless)

Ensimmäiset lauseet: "They are what?" / "How much longer, Mama, must we tolerate this gross humiliation?"

Ulkoasu: Pidän kansityylistä edelleen, vaikka toteutus tuntuukin lievästi huononevan loppua kohti. Kansien suunn.: Lauren Panepinto, kuvat: Derek Caballero, malli: Donna Ricci.

Kustantaja Orbit 2010/2012 (1. painos 2010), 374/294 s.

torstai 8. elokuuta 2013

Pikakommentteja kesälukemisista

Bloggausta odottavien kirjojen jono on venynyt jo sen verran pitkäksi että nyt täytyy vähän purkaa ruuhkaa! Tällaistakin olen siis kesän aikana lukenut (ja kuunnellut):

Jorma Kurvinen: Susikoira Roi ja karkulainen

Juhannukseksi vuokrattu mökki oli enemmänkin talo, josta löytyi myös muutaman hyllymetrin kokoinen monipuolinen kokoelma luettavaa. Sieltä osui käsiin viimeiseksi jäänyt Susikoira Roi -kirja, joka on kirjoitettu useamman vuoden sen jälkeen kun itse näitä tapasin lukea. Ihan ykkössuosikkisarja tämä ei ollut mutta hyvin muistan näiden parissa viihtyneeni, ja rohkaisin siis mieleni ja palasin nuoruusvuosieni lukukokemuksiin. :)

Tomi ja Roi kavereineen eivät saa joulurauhaa ennen kuin kotoaan karannut teinityttö on löydetty. Vaarallinen vankikarkurikin pitäisi saada kiinni, ja Roihan toki hoitaa asiat kuntoon. Kyllähän tämän parissa hetken viihtyi, vaikka moni asia myös nyppi, kuten epäluontevat sanat ja ilmaisut, Tomin jostain yhtäkkiä ilmaantuvat mukasyvälliset välipohdinnat ja karkaamisen aiheuttaneen riidan hölmö syy, joka oli olevinaan suurikin skandaali. Ei siis mikään erityisen ihastuttavan nostalginen kokemus, mutta siitä silti pisteet Kurviselle, että on hän varmaan saanut useita poikia(kin) houkutelluksi kirjojen pariin.

Ensimmäinen lause: Muutama päivä ennen joulua kolme poikaa, iältään noin neljätoista-seitsemäntoistavuotiaita, ajoi polkupyörillä ruohottunutta, lumetonta pikkutietä kohti joenrantaa.

Kustantaja Otava 2002, 158 s.

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi

Toinen löytö samaisesta mökkihyllystä. Olen lukenut tämän joitakin vuosia sitten englanniksi (hieman hölmöä sinänsä lukea ranskalaista kirjaa englanninkielisenä käännöksenä kun suomenkielinenkin olisi tarjolla, mutta sattuipa päätymään käsiini) ja nyt ajattelin virkistää muistiani. Onhan tämä omalaatuinen pikku kirja aika ihana ja klassikkomaineensa ansainnut! Erityisesti ihastuin tällä uusintakierroksella yksityiskohtaan jota en ollenkaan muistanut, nimittäin elefanttia sulattavaa boa-käärmettä esittävään piirrokseen, jota tylsät isot ihmiset eivät ollenkaan osaa tulkita. Sitä voisi vaikka käyttää joskus itsekin ihmisten testaamiseen! :D

Ensimmäinen lause: Ollessani kuusivuotias näin kerran hienon kuvan eräässä kirjassa, jonka nimi oli "Aarniometsän tarinoita".

Ranskankielinen alkuteos: Le petit prince (1943)

Kustantaja WSOY 1997, 22. painos (1. painos 1951), suom. Irma Packalén, 95 s.

Jules Verne: Around the World in 80 Days

Ranskalaisten kirjojen lukeminen englanniksi näyttää vainoavan tätä postausta. :) Tämä päätyi luettavaksi oltuaan valmiina lukulaitteessani, ja onkin ensimmäinen lukemani e-kirja. Lukeminen kesti aika kauan koska jaksoin yleensä edetä vain luvun kerrallaan, mutta se johtui uskoakseni enemmän tekstistä itsestään kuin formaatista. Asiaa täytyy testata lukemalla sähköisesti jotain oikein koukuttavaa! Muuten sähkökirjan lukeminen oli ihan mukava kokemus.

Itse kirja ei herättänyt erityisen intohimoisia tunteita mihinkään suuntaan, pitkälti siksi ettei kukaan henkilöistä erityisesti kiinnostanut. Tulipa luettua. Maailman ympäri matkustamisen ajatus tosin jaksaa aina kiehtoa! Montakohan päivää se nykyään vaatisi junia ja laivoja käyttäen?

Piste 1800-luvun kirjat -haasteeseen.

Ensimmäinen lause: Mr. Phileas Fogg lived, in 1872, at No. 7, Saville Row, Burlington Gardens, the house in which Sheridan died in 1814.

Ranskankielinen alkuteos: Le tour du monde en 80 jours (1872)

Kustantaja The Pennsylvania State University 2001, ei tietoa kääntäjästä, 198 s.

Anna-Leena Härkönen: Mikkihiirihelvetti ja muita kirjoituksia (äänikirja)


Anna-Leena Härkösen tuotanto kuuluu niihin, joita olen pitkään kierrellyt - voisi toisaalta kokeillakin, mutta niin tosissaan ei kiinnosta että uhraisin arvokasta tilaa täpötäydeltä lukulistaltani. Mutta kuten olen aiemminkin todennut, äänikirjoissa on sen verran rajallinen valikoima että työmatkaviihdykkeeksi saattaa helposti päätyä sellaistakin mitä en muuten ehtisi lukemaan. En olekaan pitkään aikaan kuunnellut muuta kuin musiikkia kun ei kiinnostavia kirjoja ole tuntunut löytyvän, mutta kävinpä vaihteeksi tutkimassa kirjaston valikoimaa ja valinta osui Härkösen kolumnikokoelmaan.

Viihdyinkin kyllä hyvin kuunnellen juttuja Euro Disney -vierailusta, täipaniikista ja remonttimiesriippuvuudesta, mutta täytyy myöntää että silmäillessäni nyt luetteloa kolumnien nimistä, en juurikaan muista mistä kussakin oli kyse. Voi kyllä johtua siitäkin, että asiat tuntuvat yleensä ottaen uppoavan päähäni paremmin nähtyinä kuin kuultuina. Muistelen kuitenkin kuulleeni muutamia virkistäviä ja oivaltavia ajatuksia, vaikka en juuri nyt muistakaan mitä ne olivat. ;) Ei kiitos näytti olevan myös tarjolla äänikirjana, voinpa hakea senkin loman jälkeen kuunneltavaksi.

Kaija Kärkinen, jonka lauluäänestäkin pidän, osoittautui lukijanakin miellyttäväksi kuunneltavaksi.

Ulkoasu: Pirteät värit yleensä saavat multa kehuja, ja niin nytkin.


Kustantaja Otava 2013, lukija Kaija Kärkinen, 1 h 58 min

Terry Pratchett: Johan riitti!

Kuulemieni huhujen mukaisesti Kiekkomaailma-sarja alkaa tässä kolmannessa osassaan kerätä entistä paremmin vauhtia, sisältöä ja jäntevämpää juonta.

Johan riitti! tutustuttaa lukijan Muori Säävirkku -nimiseen kipakkaan tuppukylän noitaan. Kylään saapuu kuolemaa tekevä velho, joka aikoo siirtää voimansa perinteen mukaisesti juuri syntymässä olevalle kahdeksannen pojan kahdeksannelle pojalle - jonka vähän liian myöhään havaitaankin olevan tyttö. No, kukaanhan ei ole koskaan kuullutkaan tyttövelhosta, sehän on täysin mahdoton ajatuskin, kuten velhojen perimätieto kertoo. Tai kertoisi, mikäli kukaan olisi koskaan tullut ajatelleeksi moista hömpötystä. Muori yrittää koulia Eskarinasta tuiki tavallista noitaa, mutta kun magia meinaa lähteä lapasesta, ei auta kuin lähteä kolkuttelemaan velhojen oppilaitoksen Näkymättömän Yliopiston portteja.

Kirja oli tosiaan aiempia osia selkeämpi ja siksi entistä helppolukuisempi. Pratchettin huumorin olinkin jo todennut toimivaksi. Tällä kertaa esimerkiksi hihitin vedet silmissä (luettuani kirjaa illalla jokseenkin väsyksissä) Muorin säntäillessä pitkin metsäpolkua yrittäessään käynnistää lainaamansa vanhaa luudanrämää joka vaati mäkilähtöä. Joo, ei kuulosta ollenkaan niin hauskalta tässä mainittuna.

Ensimmäinen lause: Tämä on tarina magiasta, siitä minne se menee ja, mikä kenties tärkeämpää, siitä mistä se tulee ja miksi, vaikka tarina ei väitäkään vastaavansa edes yhteen noista kysymyksistä, saati sitten niihin kaikkiin.

Englanninkielinen alkuteos: Equal Rites (1987)

Ulkoasu: Varsin pratchettmainen, kuten aikaisemmissakin. Kannen kuva: Josh Kirby.

Kustantaja Karisto 2001, suom. Marja Sinkkonen, 253 s.
 

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä - kirjablogikirja

Lumiomenan Katja ja Kirjainten virran Hanna ovat kirjoittaneet katsauksen suomalaisten kirjablogien historiaan, sisältöön, kirjoittajiin ja tulevaisuudennäkymiin. Aineistona on käytetty mm. kirjabloggaajille lähetettyä kyselyä, johon itsekin vastasin.

Bloggaukseni on toki yleensäkin subjektiivista, mutta tällä postauksella ei ainakaan ole puolueettomuuden kanssa mitään tekemistä - kirjan tekijät kun ovat blogituttuja ja itselleni läheistä aihettakin katselen sisältäpäin. :) Lukeminen tuntui mukavalta, vaikka suurin osa kirjan sisällöstä olikin jo entuudestaan tuttua asiaa. Että meistä ja blogeistamme on tehty oikein kirja! Wau! Päällimmäinen tunne kirjan jäljiltä on innostunut riemu siitä, että olen löytänyt porukan jonka mielestä lukeminen on iloinen asia, ja jossa riittää energiaa ja ideoita myös monenlaisten tempausten järjestämiseen kirjoihin ja lukemiseen liittyen.

Rivien välissä on saanut monet muistelemaan omaa historiaansa blogistaniassa, ja niin minutkin. Aloitin muutaman löytämäni kirjablogin seuraamisen muistaakseni alkuvuodesta 2009. En enää muista mikä välähdys minut ajoi sellaisia etsimään tai miten ylipäänsä ensimmäiseen päädyin, mutta onneksi päädyin! Ensimmäisiä löytöjä taisivat olla Lukuhuone, Luetut 2006-2011 ja Insinöörin kirjahylly, joista kaksi ensimmäistä on ikävä kyllä jo hiljentynyt. Kirsi Pihan lukupiirikin päätyi pian seurattavaksi ja ennen pitkää löysin tieni myös Sallan, Inan, Morren sekä Aamunkajon lukukokemusten luo.

Aika pian tuli sellainen olo että "mä haluan kans", ja hetken asiaa sulateltuani aloitin oman blogini huhtikuussa 2009. On siitäkin jo aikaa! Muistan nykyisin Lilyssä bloggaavan Jennin aloittaneen aiemman Koko lailla kirjallisesti -bloginsa samoihin aikoihin, ja nyt kun asiaa kaivelin niin näköjään olemme julkaisseet ensimmäiset kirjajuttumme tasan samana päivänä! :D (Voi tosin olla, että Jenni on ehtinyt vähän edelle koska aloitti ensin useamman aiheen blogin ennen kuin eriytti kirjat omaansa.)

Sittemmin olen ilolla seurannut kirjablogimaailman kasvamista ja kehittymistä. Jossain vaiheessa blogeja syntyi lyhyessä ajassa lisää vaikka kuinka paljon, ja syntyy toki edelleenkin. Kasvu on tuonut mukanaan enemmän kirjakeskusteluja, huomiota ja myös merkitystä kirjallisuuskentällä. Tästä on hyvä jatkaa! (Ja mukaanhan mahtuu tietysti edelleen - hyppää siis kyytiin jos yhtään siltä tuntuu! :)

Luettavana olleesta kirjasta itsestään tässä taitaa nyt tulla sanottua vähemmän kun muistelu vei mennessään. Mutta haluan kyllä kiittää Katjaa ja Hannaa kirjan kirjoittamisesta! Selkeä teksti vei mennessään. Rivien välissä toimii sekä nostalgiatrippinä bloggaajille itselleen että monipuolisena tietopakettina aiheesta kiinnostuneille. Aloittelevaakin kirjabloggaajaa tämä avustaisi, avaten joitakin mahdollisesti mietityttäviä asioita.

Ulkoasu: Kansi on ihanan raikas, valoisa ja kirjainen! Pidän myös ilmavasta taitosta. Vielä kun olisi saanut kuviin värit! Kansikuva: Kira Leskinen, taitto ja kansi: Tarja Kettunen.


Kustantaja Avain/BTJ 2013, 160 s.