Laila Hirvisaari: Me, Keisarinna (äänikirja)

Me, Keisarinna on jatkoa teokselle Minä, Katariina. Katariina ja Leon jatkavat keisarinnan elämän muistiin kirjaamista. Tässä jälkimmäisessä osassa käsittelyssä on aika kruunajaisten jälkeen, Venäjän hallitsijana. Se tuo mukanaan loistoa mutta myös valtavan määrän vastuuta, ja kokemuksia joita on tuskallista muistella. Keisarinnan kruunu on raskas ja painaa niin päätä kuin sieluakin.

Viihdyin edelleen hyvin Katariinan seurassa. Hänellä on vikansa, joista Leonkin joutuu häntä höykyttämään; toistuvien ristiriitojen aiheuttaja on maaorjien asemaa heikentävien lakien hyväksyminen, jota Leon ei voi ymmärtää eikä antaa anteeksi, etenkin kun Katariina aina puheissaan puolustaa heikoimpia. Toinen seikka on Katariinan miehennälkäisyys, jossa ei toki olisi mitään vikaa ellei hän olisi syytänyt suosikeilleen järjettömiä määriä omaisuutta. Keisarinna on liian ylpeä myöntääkseen ääneen että Leon on oikeassa, mutta joutuu kohtaamaan asiat hiljaa mielessään.

Paitsi loistokkaissa palatseissa elävä hallitsija, Katariina on myös sivistynyt ajattelija, kirjallisuuden rakastaja, äiti, isoäiti, ystävä ja vanheneva nainen joka häpeää rumia paksuja jalkojaan. Toisinaan hänen latelemansa listat kulloinkin tapaamistaan ihmisistä vähän pitkästyttävät, mutta pidän kyllä näitä kahta romaania komeana kokonaisuutena. Arvostan Laila Hirvisaaren paneutumista aiheeseen ja Katariinan elämän lähes loppuun asti kattava tarina on kiehtova, samoin kurkistus 1700-luvun Venäjälle. Leena Pöystikin on taas äänikirjan lukijana ihan huippu!

Kustantaja Otava 2014, 17 h 14 min

William Shakespeare: Hamlet

Ruumiita, juonittelua ja hulluusepäilyjä Tanskan hovissa! Hamlet sai mut syyllistymään itselleni hyvin harvinaiseen tekoon, nimittäin lukemiseni piilotteluun. Nakkasin tämän kesken olleen kirjan laukkuun lähtiessäni synnytyslaitokselle (toki muutakin luettavaa oli valmiina etukäteen pakatussa sairaalakassissa) ja varsinaisen h-hetken jälkeen osastolla makoillessani sitten jatkoin lukemista - piilotellen kirjan kansia koska ajattelin että joku vielä pitää mua a) outona tai b) ihme hienostelijana, jos huomaa mun lukevan Shakespearea synnärillä. :D

Tähän epäilykseen kyllä liittyi oletus, että tuo joku ei tiedä, kuinka sujuvatekstinen tämä(kin) Matti Rossin käännös on! Sillä jos tietäisi, ei varmasti ihmettelisi lukemistoani yhtään. Alkaa tuntua siltä että nämä uudet käännökset ovat jopa liian sutjakkaita, koska päädyn näköjään aina paahtamaan tekstiä läpi turhankin nopeasti, unohtaen pysähtyä ajattelemaan mitä oikein olenkaan lukenut. Tällä kertaa tilannekaan ei tietysti ollut keskittymisen kannalta kaikkein suotuisin, mutta aiemmin lukemienikin jälkeen on ollut sellainen olo että olisihan kirjasta voinut vähän enemmänkin käteen jäädä jos olisi lukenut rauhallisemmin. Ehkä pitäisi tosiaan testata jotain vanhempaakin käännöstä. Sen puolesta puhuu myös uusi versio Hamletin kuuluisimmasta repliikistä: "Olla vai ei? Siitä on nyt kyse." Onhan tuo kieltämättä vähän laimea tunnetumpaan muotoonsa verrattuna! Yhä enemmän tuntuu myös siltä, että olisi mukavaa nähdä jokin Shakespearen tuotos näyttämölläkin.

Ensimmäinen repliikki: Barnardo: Kuka siellä?

Englanninkielinen alkuteos: Hamlet (n. 1600)

Ulkoasu: Kannen maalauksessa esiintyy Vilhelm I Oranialainen, mutta voisi se hyvin olla Hamletkin! :) Maalaus: Sir Anthonis Mor van Dashorst, Graafinen suunn.: Martti Ruokonen.

Suomentanut Matti Rossi

Kustantaja WSOY 2013, 244 s.  

William Shakespeare: Kuningas Lear

Muinaisen Britannian vanha kuningas Lear päättää luopua vallasta ja jakaa valtakunnan kolmen tyttärensä kesken. Parhaan kolmanneksen saa se, joka puheillaan todistaa rakastavansa isäänsä eniten. Ikävä kyllä Lear haksahtaa kahden vanhimman tyttären kaunopuheiseen imarteluun ja hylkää kuopuksensa, joka ei suostu turhaan koristelemaan yksinkertaista rakkaudentunnustustaan. Siitä lähtee liikkeelle tapahtumien sarja, joka tuo mukanaan hulluutta ja monta kuolemaa.

Enpä olisi pari viikkoa sitten uskonut, että voin pian sanoa olevani koukussa Shakespeareen. Mutta niinpä siinä kävi, että oli ihan pakko käydä jo hakemassa pari muutakin teosta lainaan. Ennakkoluulot on tehty rikottaviksi, näemmä. :)

Jaa että mitäkö sitten odotin? No en minä tiedä. Jotain kuivempaa ja vaikeaselkoisempaa. Mutta sainkin railakkaan värikkäitä repliikkejä, jotka ovat usein hauskojakin vaikka kyseessä onkin tragedia. Iso osa helppolukuisuudesta menee varmasti hyvän ja tuoreenpuoleisen suomennoksen piikkiin. Kiitokset siis kääntäjä Matti Rossille, joka on tainnut saada vähän revitelläkin  mm. erinäisten solvausten kanssa. Kyllä näytelmän tarinakin kiinnosti, mutta ne kovimmat jutut olivat dialogi ja kielenkäyttö.

Tämä oli vasta toinen lukemani näytelmä. Viime vuoden lopussa luin Tšehovin Lokin, jota pidin kaikin puolin tympäisevänä kokemuksena ja mietin, oliko näytelmämuoto osasyyllinen. Saattoihan se jossain osassa ollakin, mutta vain hyvin pienessä, voin nyt sanoa. Tämän lukeminen eteni sen verran mukavasti. Joskus kohtausten vaihtuessa piti vähän hakea, että pääsi taas henkilöiden ajatuksenjuoksuun kiinni, mutta Rossikin kyllä moittii esipuheessaan tätä vähän kiireellä kirjoitetun tuntuiseksi. Ehkä se silloin tällöin ilmennyt pieni hajanaisuuden vaikutelma oli vain sitä. Henkilöluetteloa kyllä kurkin useampaan kertaan. Mahtaako olla helpompaa pysyä henkilöiden suhteen kartalla romaanissa, jossa heitä yleensä kuvaillaan vähän enemmänkin eikä lukija ole vain nimien ja repliikkien varassa?

Mainitussa esipuhessa (joka, kuten klassikkoteoksissa yleensä, kannattaa lukea vasta jälkeenpäin jos haluaa välttää spoilaantumisen) Rossi kirjoittaa myös lavalla näkemistään Learin erilaisista versioista. Tämä puoli näytelmätekstistä alkoi kiehtoa mieltäni: tokihan muutakin kirjallisuutta voi tulkita uudelleen, voi sovittaa kirjan elokuvaksi tai höystää vaikka Jane Austenin tuotantoa merihirviöillä, mutta näytelmät ovat luotuja siihen. Tulkittaviksi yhä uudelleen hieman eri näköisinä, ohjaajan näkemyksen mukaan.

Osallistun tällä Hyppää lavalle -haasteeseen!

Ensimmäinen repliikki: Kent: Luulin kuninkaan suosivan Albanian herttuaa enemmän kuin Cornwallia.

Englanninkielinen alkuteos: The History of King Lear (1603-06)

Ulkoasu: Nämä WSOY:n Shakespeare-sarjan kirjat maalauskansineen ja selkeine taittoineen näyttävät tyylikkäiltä niin yksittäin kuin kokonaisuutenakin! Maalaus: Jusepe Ribera, graafinen suunn.: Martti Ruokonen.

Kustantaja WSOY 2005, suom. Matti Rossi, 210 s.

Laila Hirvisaari: Minä, Katariina (äänikirja)

Venäjän keisarinna Katariina II Suuri muistelee elämäänsä kuuntelijanaan, kirjurinaan ja vastaanväittäjänään pitkäaikainen ystävänsä ja entinen ylikamariherransa Leon August Denikin. Kuinka saksalaisen maalaisruhtinaan tyttärestä tulikaan Venäjän itsevaltias?

Samojen asioiden tarpeeton toistelu puudutti välillä, ja sen vuoksi tämän kuuntelu venähti pitkänpuoleiseksi projektiksi pitäessäni toisinaan viikonkin taukoja. Mutta muuten viihdyin oikein hyvin. Pidin Hirvisaaren luomasta Katariinan persoonasta. En ole lukenut muuta Katariinaa koskevaa enkä osaa arvioida kuinka lähelle totuutta Hirvisaari osuu, mutta hänen tutkimansa aineiston määrän perusteella voisin kyllä kuvitella että hän tietää mistä kirjoittaa.

Katariinaa on sanottu itserakkaaksi ja vallanhimoiseksi, mutta en minä häntä osaa niistä seikoista moittia koska hän myöntää ne kyllä itsekin. Ja vaikkei aina ääneen sanokaan, joutuu kyllä ainakin hiljaa mielessään myöntämään muitakin vikojaan ja virheitään joiden suhteen Leon ei anna hänelle armoa. Irstaaksikin Katariinaa on moitittu, mutta minä näen hänet vain naisena jolle seksi ei ole tabu, ja joka uskaltaa sanoa nauttivansa siitä - myös niiden huomattavasti nuorempien miesten kanssa. :)

Katariinan ja Leonin keskinäinen suorasanaisuus saa usein hymyn huulille, ja toisaalta Katariinan kertomuksen sävy on sellainen, että varsinkin alkuvaiheessa olin lähes jatkuvasti jonkinlaisessa puoliliikuttuneessa tilassa.

Leena Pöysti tekee äänikirjan lukijana hyvää työtä: hänen äänensä on miellyttävä ja ilmeikäs, mutta kuitenkin tavalla joka ei vedä huomiota itseensä vaan antaa kuulijan keskittyä tekstiin.

Ulkoasu: Katariinan uljas muotokuva sopii tähän tietysti täydellisesti. Maalaus: Alexei Petrovich Antropov.

Kustantaja Otava 2011, lukija Leena Pöysti, 19 h 51 min

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

Kaikki on koirien syytä. Kun ne ryntäävät räksyttämään palatsin taakse pysähtyneelle kirjastoautolle, kuningatar menee pahoittelemaan mekkalaa ja tulee siinä sivussa lainanneeksi kirjan. Ensimmäisen monista. Pian hän on niin lukemisen lumoissa etteivät uimahallien avajaisiin osallistumiset ynnä muut velvollisuudet oikein enää kiinnosta entiseen malliin, ja sekös suututtaa hänen yksityissihteeriään, joka muutenkin on pääministerin kanssa yhtä mieltä siitä että kirjoihin hurahtaminen on kuningattarelle yleensäkin epäsopivaa.

Tämä satiiri Englannin hovista on varsin hymyilyttävä tapaus. Bennett luo mukavan kuvan kuningattaren persoonasta joka on sekä fiksu että vähän hassu. On kiinnostavaa seurata hänen kehittymistään lukijana sekä lukuinnostuksen vaikutuksia muuhun elämään ja vertailla omia ja kuningattaren kokemuksia.

Sopiva pikku välipala tähän kohtaan, nuo kaksi työn alla olevaa paksukaiskirjaa kun ovat ilmeisesti päättäneet olla loppumatta ikinä vaikka kuinka luen ja luen! :)

Ensimmäinen lause: Windsorissa vietettiin valtion juhlaillallisia, ja kun Ranskan presidentti oli asettunnut Hänen majesteettinsa vierelle ja kuninkaallinen perhe heidän taakseen, kulkue lähti verkkaisesti astelemaan Waterloo Chamberin läpi.


Englanninkielinen alkuteos: The Uncommon Reader (2007)


Kustantaja Basam Books 2008, suom. Heikki Salojärvi, 115 s.