Herman Koch: Illallinen

Tunnettu poliitikko ja todennäköinen seuraava pääministeri Serge Lohman, hänen vaimonsa Babette, Sergen pikkuveli Paul ja tämän vaimo Claire ovat kalliissa ravintolassa illastamassa. On tapahtunut jotain heidän teini-ikäisiä lapsiaan koskevaa, josta on tarpeen keskustella.

Näkökulma on Paulin, ja aluksi lukijan onkin helppo olla hänen puolellaan, ärsyyntyen veljen pätemisestä ja annoksia pikkurillillään osoittelevan hovimestarin selostuksista. Hiljalleen kuitenkin paljastuu, millainen Paulin oma historia on ja miten Claire siihen vaikuttaa suhtautuvan. He tuntuvat tosiaan sopivan toisilleen, mikä yleensä on iloinen asia, mutta tässä tapauksessa jotenkin...pöyristyttävää. Kirjan päätyttyä jäin kulmiani kohotellen ajattelemaan että ohhoh, jopas...jopas nyt jotakin.

Paulin ajatuksissa toistuu Anna Kareninan kuuluisa aloitus: Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan. Paul on päättänyt pitää oman perheensä onnellisten joukossa, mitä se sitten vaatiikin. Ihan tavanomaiseksi onnellisuudeksi en sitä kuitenkaan sanoisi. Moraaliset ongelmat eivät ole kaikille ongelmia ollenkaan.

Vaikutuin Herman Kochin karmaisevasta psykologisesta tarkkanäköisyydestä, pidin kirjan jaottelusta ruokalajien mukaan ja Sanna van Leeuwenin käännöstäkin oli ilo lukea. Tykkäsin siis, mutta jostain syystä en silti tunne mitään välttämätöntä tarvetta lukea lisää Kochia. Katsotaan, tuleeko muihin jossain vaiheessa tartuttua.

Ensimmäinen lause: Menimme syömään ravintolaan.

Hollanninkielinen alkuteos: Het diner (2009)

Ulkoasu: En olisi tätä kannen perusteella valinnut luettavakseni, mutta nyt jälkeenpäin täytyy myöntää että jollain tapaa tuo sopii tunnelmaan.

Suomentanut Sanna van Leeuwen

Kustantaja Siltala 2012, 340 s.

Karel G. van Loon: Rakkauden hedelmä

Arminille ja Ellenille selviää lapsettomuusklinikalla, että Armin on hedelmätön. Ensin tulee hölmistynyt epäusko. Eihän asia niin voi olla! Arminillahan on kolmetoistavuotias poika! Lapsen äiti on kuollut kymmenen vuotta aiemmin eikä ole enää vastaamassa kysymyksiin.

Armin katsoo Bota, jonka on kasvattanut omanaan, eikä enää tiedä mitä ajatella. Kysymykset eivät jätä häntä rauhaan. Miksi, missä, miten, ja ennen kaikkea: kuka?

Luettuani Rakkauden hedelmän joskus runsaat kymmenen vuotta sitten kirja päätyi suosikkilistalleni. Sittemmin olen halunnut palata tähän ja tarkastaa, vieläkö mahdan olla samaa mieltä. Vanhojen suosikkien uudelleenluku on toki välillä riskialtista puuhaa, mutta nyt ei kuitenkaan ollut sillä tavalla nostalgisen rakas kirja kyseessä, että mahdollinen pettymys tipauttaisi turhan korkealta.

Ja niinhän siinä kävi että kirja oli nykyisen minun mielestäni ihan vaan sellainen normaalin hyvä. Aihe on kyllä kiinnostava ja mukavaa tätä nytkin oli lukea vaikkei kirja enää tosissaan sytyttänytkään. Kerronnassa vaihtelevat Arminin muistot Bon elämän varrelta ja yhteisistä vuosista pojan äidin Monikan kanssa, nykyhetken tuskailu ja salapoliisityö lapsen alkuperän selvittämiseksi sekä yleisemmät ajatukset ja faktatiedot isyydestä. Muistin lopussa selviävän asian ja saatoin lukea joitakin kohtia sen tiedon valossa, mutta huomasin silti välillä tempautuvani tekstin mukaan ja epäileväni yhdessä Arminin kanssa. Henkilöt olivat kyllä kiinnostavampia kuin muistinkaan. Heidän suhtautumisensa moniinkin asioihin tuntui olevan aika hollantilaisen vapaamielistä. :)

Ensimmäinen lause: Ajamme vaiti sairaalaan.

Hollanninkielinen alkuteos: De Passievrucht (1999)

Ulkoasu: Tykkään epätavallisista kuvakulmista, joten kyllähän tuo kelpaa oikein hyvin. Sekin miellyttää, ettei kirjassa käytetty fonttikaan ole kaikkein tavanomaisin. Graafinen muotoilu: M-L Muukka.

Suomentanut Titia Schuurman

Kustantaja Gummerus 2002, 268 s.

Tim Krabbé: Jäljettömiin

Hollantilaiset Rex ja Saskia ovat automatkalla Ranskassa. Moottoritien varrella he pysähtyvät huoltoasemalle, Saskia menee käymään sisällä, ja katoaa. Rex miettii vuosikaudet mitä oikein tapahtui.

Sekin kyllä lopulta selviää, karmivalla tavalla. Välillä kuljetaan sen henkilön mukana ja ajatuksissa, joka koko jutun aiheutti, ja tuon päällisin puolin hyvinkin kunnolliselta vaikuttavan miehen pahuus on jotain puistattavan tunteetonta.

Kirja on taitavasti rakennettu, ja tiivis myös, vain 125 sivua. Noihin sivuihin mahtuu pahuuden lisäksi rakkautta ja rakkaansa kadottaneen viiltävää epätietoisuutta. Sekä turvattomuuden tunnetta lukijalle. Mitä kaikkea voikaan tapahtua jos on väärässä paikassa väärään aikaan?

Olisikohan tämän aiemmasta lukemisesta aikaa joku seitsemän tai kahdeksan vuotta. Muistin tarinan joiltakin osin hyvinkin, mikä ei ole kovinkaan yllättävää koska ainakin loppua on aika hankalaa täysin unohtaa. Kirja oli edelleen hätkäyttävä. Suosittelen tutustumista - nopealukuisuutensa puolesta sopiva välipalakirja, mutta jälkivaikutus voi tuntua ainakin siinä kohtaa kun seuraavan kerran odottelet jotakuta huoltoaseman pihalla. ;)

Ensimmäinen lause: Turistien täyttämät kopperot etenivät tasaisesti kuin avaruusalukset pitkällä, leveällä etelään johtavalla tiellä.

Hollanninkielinen alkuteos: Het gouden ei (1984)


Ulkoasu: Kantta katsoessa voi helposti kuvitella Rexin seisomassa epätietoisena pimenevässä illassa, katsellen ohi kulkevia autoja ja miettien, mitä ihmettä pitäisi seuraavaksi tehdä. Varsin onnistunutta siis. Kansi: Eliza Karmasalo.


Kustantaja LIKE 2003, suom. Titia Schuurman, 125 s.

Renate Dorrestein: Kivisydän

Van Bemmelin perheen viideskin lapsi syntyy toivottuna ja rakastettuna, mutta aikana jolloin ei vielä tunneta sairautta nimeltä synnytyksen jälkeinen masennus. Hysteriaa ja luulotautiahan se vain on. Mutta valiumilla ja unilääkkeillä ei estetä tragediaa.

Kertojana on perheen lapsista keskimmäinen, Ellen van Bemmel, joka oli kaksitoistavuotias kun se tapahtui, ja palaa lapsuudenkotiinsa nyt, kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin, nähtyään myynti-ilmoituksen lehdessä.

Tyyli on keveän helppolukuinen mutta sisältö raskas - tosin ei sentään kokonaan. Enemmän Ellen löytää kotoaan hyviä muistoja. Paitsi kertomus tragediasta, Kivisydän on myös romaani perheestä, sisaruksista ja ihmisten kutsumisesta niillä oikeilla nimillä jotka heille kuuluvat.

Olisi helppo ajatella, ja haluaisinkin ajatella että Dorrestein vie äidin ajatukset ja teot epäuskottavan pitkälle, mutta ikävä kyllä tiedän tiettyjen viime aikojen uutisten vuoksi ettei asia ole niin. Kaikenlaista tapahtuu. Kirja tuntuukin jopa karmivan ajankohtaiselta.

Tämä päätyi uusintalukulistalle koska olin unohtanut kirjan aivan täydellisesti, en tosiaankaan muistanut sisällöstä yhtään mitään mutta jostain oli silti peräisin sellainen tunne että tämä saattoi olla oikein hyvä. Tuon hataran tunteen vuoksi kirja on säilynyt hyllyssäni vuosikaudet melko kovallakin kädellä tehdyistä karsintaoperaatioista huolimatta - onneksi! Nyt voin vain ihmetellä tuota unohtamista, sen verran vahva tämä lukukokemus oli. Onneksi on blogi niin en ainakaan unohda toistamiseen - tämän nimittäin haluan muistaa!

Ensimmäinen lause: Meitä oli jo neljä silloin kun Ida syntyi sinä epätavallisen kylmänä kesäyönä.

Hollanninkielinen alkuteos: Een hart van steen (1998)

Ulkoasu: Jälleen pidän värityksestä, ja myös siitä että kansi onnistuu kuvasta huolimatta näyttämään tyylikkään selkeältä. Kansi: Vincent Bakkum.

Kustantaja LIKE 2000, suom. Kirsti Nikkanen, 236 s.

Susan Vreeland: Sininen neito

Erakkoluonteinen matematiikanopettaja Cornelius Engelbrecht on rakentanut koko elämänsä suojelemaan aarrettaan. Se on nuorta tyttöä ikkunan ääressä, joutilaana hetkenä kesken ompelutyön esittävä maalaus, jonka Cornelius vuorenvarmasti uskoo olevan aito Vermeer. Miten tuo maalaus on oikein jäänyt maailmalta tuntemattomaksi?

Kirja seuraa maalauksen tarinaa ajassa taaksepäin, omistaja omistajalta, kunnes lopulta päästään taiteilijan ateljeehen asti ja tavataan myös tyttö itse. Matkalla käydään mm. juutalaisperheen kodissa 1940-luvun alussa, kamarimusiikkikonsertissa, tulvan valtaamassa talossa - ja hirttäjäisissä. Tunnelma vaihtelee traagisesta kepeään ja takaisin.

Tämän kesän kolmannenkin uusintalukukirjan ensimmäisestä lukukerrasta alkaa olla aikaa jo kymmenisen vuotta. Muistin vain kirjan idean, kaikki tarinan vaiheet sen sijaan olin täydellisesti unohtanut. Ehkä siksikin lukukokemus tuntui mukavan tuoreelta. Yllätyin myös positiivisesti, sillä kirjahan on parempi kuin muistelinkaan! Vreeland kirjoittaa hyvin. Henkilögalleria on monipuolinen, ja joka tarinassa esiintyvistä ihmisistä saa otteen.

Jotkut kertomukset ovat aiemmin ilmestyneet erillisinä (ja toimivat myös hyvin sellaisina), kenties ne on myös kirjoitettu eri aikoihin. Se saattaa osaltaan selittää sen, että taulun omistussuhteiden siirtymisessä on välillä aukkoja. Olisi toki kivempi jos koko juttu olisi virtaviivaisen yhtenäinen, mutta eivätpä nuo aukkopaikatkaan liiemmin häirinneet.


Suosittelen esimerkiksi Tytöstä ja helmikorvakorusta pitäneille! Vaikka tässä ollaankin taiteilijan luona vasta lopussa, maalauksen kautta jotain samaa tuntua on läsnä koko ajan.

Ensimmäinen lause: Cornelius Engelbrecht oli keksinyt itsensä.

Englanninkielinen alkuteos: Girl in Hyacinth Blue (1999)

Ulkoasu: Vermeeriä, totta kai! Kirjettä lukevaa tyttöä esittävää maalausta on kyllä vähän muokattu kantta varten. Pidän kuvan rajauksesta (se jatkuu kansiliepeessä), samoin kirjan kapeasta ja korkeasta muodosta. Kuvan muokkaus: Laurie Dolphin.

Kustantaja WSOY 2001, suom. Raija Mattila, 196 s.

Pikapaloja

Miniesittelyjä ennen bloggauksen aloittamista lukemistani kirjoista, joita haluan mainostaa! :)

Susan Vreeland: Sininen neito

Girl in Hyacinth Blue, WSOY 1999, 196 s.

Matematiikanopettaja Corneliuksella on aarre: siniasuista tyttöä esittävä maalaus, jonka hän sanoo olevan aito Vermeer. Mutta miten on mahdollista, että teos on pysynyt täysin tuntemattomana?

Kirja kulkee ajassa taaksepäin paljastaen taulun vaiheet omistaja omistajalta, kunnes päädytään taiteilijan kotiin ja tavataan sininen neito itse. Tämän lukemisesta on sen verran aikaa että muistan vain pitäneeni kirjasta mutta en osaa eritellä miksi - käykää siis lukemassa Teresitan arvio! :)

Albert Sánchez Piñol: Kylmä iho

La pell freda, WSOY 2006, 220 s.

Menneisyyttään pakeneva nuori mies lähtee sääaseman hoitajaksi eristyneelle, lähellä Etelämannerta sijaitsevalle saarelle. Perillä mistään ei löydy hänen edeltäjäänsä, ainoastaan majakanvartija joka ei tunnu ymmärtävän maailmasta mitään. Mies jää saarelle laivan lähtiessä pois mutta jo ensimmäisenä yönä hänelle selviää, että hänen henkeään uhkaa jokin, miltä majakanvartijakin on joutunut suojautumaan. Erikoinen, luokittelua kaihtava tarina josta päällimmäiseksi jäi mieleen yllätys - vaikken oikein tiennytkään mitä olisin kirjalta etukäteen odottanut niin silti se oli jotain muuta!

Arno Kotro: Sanovat sitä rakkaudeksi

LIKE 2003, 134 s.

Runomuotoinen, miehen näkökulmasta kirjoitettu kertomus erään parisuhteen päättymisestä. Rakastan Kotron tapaa leikitellä sanoilla ja niiden merkityksillä ja suosittelen, suorastaan tyrkytän kirjaa niillekin jotka eivät yleensä runoja lue!!!

Lisa See: Lumikukka ja salainen viuhka

Snow Flower and the Secret Fan, WSOY 2006, 410 s.

1800-luvun Kiinassa maanviljelijän tytärtä Liljaa odottaa korkea-arvoinen avioliitto poikkeuksellisen kauniisti sidottujen jalkojen vuoksi. Lilja solmii myös laotong-suhteen, elinikäisen ystävyyden, varakkaan perheen tyttären Lumikukan kanssa. Vuosikaudet tytöt kirjaavat elämänsä iloja ja suruja salaiseen viuhkaansa vain naisten osaamalla nu shu -kirjoituksella, kunnes kohtalo vie heitä eri suuntiin ja väärinkäsitykset saavat yhteyden katkeamaan.

Tarina on todella kaunis ja vaikuttava! Kirjailija on tehnyt paljon taustatyötä ja kirjassa esiintyykin myös runsaasti tapoja ja rituaaleja joiden myötä pääsee hyvin sisään kulttuuriin.

Karin Fossum: Marraskuun neljännen vastainen yö

Natt til fjerde november, Johnny Kniga 2005, 194 s.

Marraskuun neljännen vastaisena yönä 17-vuotias Jonna, vanhempiensa Jonin ja Magnhildin ainoa lapsi, katoaa jäljettömiin. Kirja kertoo vanhempien tunteista ja ajatuksista seuraavan vuoden aikana, erityisesti ujon ja sulkeutuneen isän näkökulmasta. Fossumia on kehuttu hyväksi ihmismielen tuntijaksi ja kuvaajaksi - syystä!

Jatkoa seuraa myöhemmin! :)

Cees Nooteboom: Rituaaleja

Rituaaleja kertoo Inni Wintropista sekä hänen ja eräiden hänen tuntemiensa ihmisten (varsin omituisistakin) tavoista. Siinä kai se, lyhykäisyydessään,vaikkei moinen kuivahko kuvaus varsinaisesti teekään kirjalle oikeutta.

Kirjassa oli kiinnostavia henkilöitä, ajatuksia ja huomioita sekä sujuvaa ja taidokasta kieltä. Toisinaan esiintyi myös filosofisia pohdintoja jotka saivat vain ajatukseni harhailemaan, aiheuttaen sen, ettei kiinnostus kirjan lukemiseen aina ollut huipussaan. Ei siis mikään täydellinen lukukokemus, mutta mutta... Kyllä tässä jotain oli, tarkemmin määrittelemätöntä, ajatuksia herättävää ja lukemisen arvoista.

Ensimmäinen lause: Sinä päivänä, jona Inni Wintrop teki itsemurhan, Philipsin osakekurssi oli 149,60.

Hollanninkielinen alkuteos: Rituelen (1980)

Kustantaja WSOY 1999, suom. Markku Mannila, 210 s.