Kaisa Neimala & Jarmo Papinniemi: Lukukirja - Kirja kirjoista

Suunnistuskartta ja eksymisopas kaunokirjallisuuden kiehtovaan maastoon, kuten takakannessa hyvin osuvasti kerrotaan. Kaisa Neimalan ja Jarmo Papinniemen teksti polveilee mielleyhtymien kautta kirjasta ja kirjailijasta toiseen, täynnä rakkautta kirjallisuuteen, asiantuntevuudestaan huolimatta vailla minkäänlaista pönötystä. He kirjoittavat sen verran vakuuttavasti kaikesta käsittelemästään että saisivat luultavasti myytyä mulle minkä tahansa kirjan ellen olisi varuillani! Jouduin nimittäin lukiessani toistuvasti muistuttamaan itseäni siitä että hei, ei tuokaan kirja oikeasti vaikuta itseäni kiinnostavalta, kunhan nyt olen vain hetken huumassa sitä mieltä. :) Olisi tullut melkoinen määrä lisäyksiä lukulistalle! Mutta eipä tällaisesta kirjasta toki ihan kokonaan ilman sellaisia selviä, vaan muutamia houkuttelevia nimiä jäi kyllä mieleen kriittisemminkin tarkasteltuina.

Pidän siitä, millaisilla teemoilla kirja on jaettu lukuihin. Lue ja kummastele, Lue perusasioista: syntymä, Lue yksityiskohtia... Erityisen mukavaa, että yksi luku on omistettu suomentajille.

Lisää samanhenkistä kirjallisuuden käsittelyä sisältää Neimalan ja Papinniemen toinen teos Aloittamisen taito. Molemmat ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia!

Ulkoasu: Kannen sävyä voisi joku kenties moittia hieman myrkynvihreään vivahtavaksi, mutta muuten oikein fiksu kirjanmerkkinauhoineen. :) Takakannessa selitetty viite on kiva idea, ja taitostakin tykkään. Ei tietoa suunnittelijasta.

Kustantaja Otava 2008, 245 s.

Anna-Lena Laurén: Vuorilla ei ole herroja

Ihastuin Yleisradion Moskovan-kirjeenvaihtaja Anna-Lena Laurénin sujuvan jutustelevaan tekstiin "Hulluja nuo venäläiset" -kirjassa, ja sama jatkui teoksessa Vuorilla ei ole herroja, joka alaotsikkonsa mukaisesti kertoo Kaukasiasta ja sen kansoista. Omissa luvuissaan tulevat käsitellyiksi Venäjän federaatioon kuuluvat Tšetšenia, Dagestan, Ingušia, Pohjois-Ossetia ja Kabardi-Balkaria sekä Georgian valtio ja sen alueella sijaitsevat Abhasia ja Etelä-Ossetia.

Laurénin asiantunteva mutta sopivan keveä kerronta vetää hyvin mukanaan, yhdistellen suuria poliittisia kuvioita niiden tavallisten ihmisten kohtaamisiin, jotka kyseisen politiikan keskellä elävät. Eri tasavallat kansoineen, historioineen ja ristiriitoineen menivät jo lukiessa päässäni sekaisin eikä parin viikon odottelu ennen blogiin kirjoittamista ole tilannetta ainakaan parantanut, mutta ei se kovin oleelliselta tunnukaan. Sillä kokonaiskuvan kyllä muistan: ylpeät, sitkeät, perhettä ja perinteitä kunnioittavat kaukasialaiset joita ei voi pelottelulla alistaa, joista suunnilleen jokainen taitaa pitää juuri omaa kieltään maailman monivivahteisimpana, ja jotka ovat Magnus Londenin Maan ääriin -kirjan siperialaisten tavoin jääneet monin tavoin niin neuvostoaikaisen kuin sen jälkeisenkin Kremlin politiikan jalkoihin, joko pelinappuloina tai sivuun unohdettuina.

Välillä ihmisiä on pakkosiirretty kauas kotiseuduiltaan, ja nykyäänkin monet elävät pakolaisina, voimatta palata kotiinsa joka sijaitsee ehkä vain parin kilometrin päässä rajan toisella puolella. Historiaan on mahtunut monenlaisia kansojen välisiä kahnauksia ja väkivallan pelko on monin paikoin jatkuvasti läsnä. Jotkut vanhat äidit pitävät jo ties kuinka monetta vuotta hiljaista mielenosoitustaan saadakseen jonkun selvittämään siepatun poikansa kohtalon, mutta ketään sellaista ei kiinnosta, joka asialle voisi jotain tehdä. Korruptiokin on valloillaan. Kaukasianmatkoihin liittyy siis paljon huolta ja surua, mutta siellä näkee paljon hyvääkin joka saa yhtymään Laurénin ajatuksiin:

"Olen silti Georgian suhteen optimisti. Olen optimisti, koska Georgia todistaa, että Kaukasiassakin on mahdollista luoda yhteiskunta, jossa ihmiset ajattelevat vapaasti ja jossa viranomaiset eivät työnnä julkisia varoja omiin taskuihinsa. Olen optimisti, koska Georgiassa, sen ikivanhassa kulttuurissa ja syvässä arvokkuudessa on jotain kunnioitusta herättävää.
Törmään tähän samaan arvokkuuteen kaikissa Kaukasian kansoissa. Sellaista arvokkuutta voi syntyä ainoastaan ihmisissä, joilla on vahvat siteet omiin läheisiin ja rakkaisiin, omaan kansaan ja historiaan, omaan kulttuuriin ja identiteettiin. Sellaista arvokkuutta ei saa yliopisto-opinnoista eikä maailmalla matkustelusta, vaan se tulee jostain paljon syvemmältä: vahvasta ja suurta turvallisuutta tuottavasta tunteesta, että kuuluu yhteisöön, perheeseen ja sukuun, että elämässä on lukemattomia asioita, jotka ovat paljon, paljon tärkeämpiä kuin minä itse."

Suosittelen, jos haluat ymmärtää uutisotsikoita taas vähän paremmin!

Ruotsinkielinen alkuteos: I bergen finns inga herrar (2009)

Ulkoasu: Hieman vuoristolaista arvokkuutta kannessakin. Päällys: Helena Kajander.

Suomentanut Laura Jänisniemi

Kustantaja Teos & Söderströms 2010, 2. painos (1. painos 2009), 217 s.

Anna-Lena Laurén: "Hulluja nuo venäläiset" - Tuokiokuvia Venäjältä

Yleisradion Moskovan-kirjeenvaihtaja Anna-Lena Laurén kertoo kokemuksiaan Venäjästä ja venäläisistä. Käsitellyiksi tulevat monenlaiset aiheet yhteiskunnasta ja yksityisemmästä elämästä, kuten byrokratia, korruptio, sukupuolet ja niiden suhteet, vodkan juomistavat, nimi- ja puhuttelukäytännöt, demokratian tila ja tulevaisuudenkuva sekä arkielämän vinkit jonottamiseen (tai sen välttelyyn).

Monet seikat tuntuvat käsittämättömiltä. Esimerkiksi mainitun byrokratian kiemurat ja statussymbolien hankkiminen hyvän julkisivun ylläpitämiseksi tilanteessa, jossa sellaiseen ei todellakaan ole varaa. Ja sitten taas on valtavasti lämpöä: ystävyyden pyhyyttä, vieraanvaraisuutta, yhteenkuuluvuutta, aitoa ja välitöntä kiinnostusta tavattuihin ihmisiiin. Aiempi mielikuvani Venäjästä ristiriitaisuuksien maana säilyi ja vahvistui; välillä ajattelin lukiessani, että repisin siellä hiukset päästäni silkasta turhautumisesta, mutta luultavasti yhtä usein ajattelin myös oi, wau, mahtavaa.

Laurén kirjoittaa todella kiinnostavasti ja mukaansatempaavasti, kriittisesti rakkaudella, havainnollistaen esiin tuomiaan asioita monilla omilla ja ystäviensä kokemuksilla. Suosittelen jos haluat kurkata Venäjälle, tätä oli mukava lukea!

Underbara finlandssvenskar vid papper -haasteen kategoria Sakprosa kuitattu.

Ruotsinkielinen alkuteos: "De är inte kloka, de där ryssarna" - Ögonsblicksbilder från Ryssland (2008)

Ulkoasu: En nyt oikein osaa päättää, pidänkö vain enkö; ihan ok mutta ei erityisen kiinnostustaherättävä. Ulkoasu: Terhi Haikonen.

Kustantaja Teos & Söderströms 2010, 2 painos (1. painos 2008), suom. Laura Beck, 183 s.

Susan Hill: Howards End is on the Landing - A year of reading from home

Brittikirjailija Susan Hillillä on runsaasti kirjoja. Ei hän tosin kertaakaan viittaa minkäänlaiseen kirjojen kokonaislukumäärään (luulen ettei hän yleensäkään edes uskalla arvailla sitä, kirjat ovat ilmeisesti tietyssä järjestyksessäkin vain hyvin paikoitellen), mutta tästä lukemastani kirjasta saa ainakin sen käsityksen, että hänen kodissaan on vähintään kolme kerrosta ja kirjahyllyjä jotakuinkin joka huoneessa.

Tästä kirjapaljoudesta hän eräänä päivänä etsii tiettyä nidettä. Sitä hän ei löydä, mutta paljon muuta kyllä: monta, monta kirjaa joita ei ole lukenut, jotka haluaa lukea uudestaan, joita ei edes muistanut omistavansa. Siitä alkaa vuosi jonka aikana hän tutustuu uudelleen omaan kirjastoonsa, käymättä vieraissa ja hankkimatta mitään uutta.

Hill kertoo mukavan jutustelevaan sävyyn kirjoista ja kirjailijoista, joista on vuosien varrella tullut hänelle tärkeitä. Matkalla puhutaan monenlaisesta kirjallisuudesta. Virginia Woolfista, Roald Dahlin lastenkirjoista, kirjoista joita ei vaan ikinä saa luettua loppuun vaikka yrittäisi monta kertaa. Ja kaikkien niiden kirjojen keskellä tulee sekin päivä, kun ei vaan löydä mitään mitä huvittaisi lukea.

Tekstiä maustaa se, että Hill on oikeasti tuntenut monet esiin nostamistaan kirjailijoista. Jotkut hän on tavannut ohimennen, toisten kanssa ollut hyvä ystävä. Kaiken kaikkiaan tekstistä huokuu rakkaus kirjallisuuteen ja pitkä kirjojen täyttämä elämä. Erityisesti tästä jäänee mieleen tämä ajatus:

"But if the books I have read have helped to form me, then probably nobody else who ever lived has read exactly the same books, all the same books and only the same books, as me. So just as my genes and the soul within me make me uniquely me, so I am the unique sum of the books I have read. I am my literary DNA."


Ei siis muuta kuin jatkamaan oman kirjallisen DNA:ni rakentamista.

Ulkoasu: No miten mä nyt voisin muka vastustaa näitä kirjankuvaisia kansia... :). Kannen suunn.: Peter Dyer.

Kustantaja Profile Books 2010 (1. painos 2009), 236 s.

Pentti Alanko: Pieni vihreä kirjani - mietteitä puutarhanhoidosta

"Olemme puutarhanhoidossa urautuneet tekemään niin kuin olemme aina tehneet: kitkemme, kastelemme, haraamme, lannoitamme, haravoimme lehtiä, käännämme maata, leikkaamme pensasaitoja. Eikä meille ole tullut mieleenkään, että tämä kaikki voisi olla tarpeetonta. Puutarhasta on tullut ikuisen raatamisen rangaistussiirtola. Puutarha on osa luontoa, siinä vaikuttavat samat tekijät kuin muuallakin luonnossa. Jos oppisimme tekemään asioita luontoa kunnioittaen eikä sitä vastaan toimien, puutarhamme olisivat kauniimpia ja helppohoitoisempia."


Pentti Alanko, puutarhaguruni. Olen nyökytellyt hänen teksteilleen ihastuneena jo aiemmin lehtikolumneja lukiessani, ja tämä kirjanen käsittelee pitkälle samoja asioita, mukavasti yhteen kauniiseen pakettiin koottuna. Siis sitä, miten saadaan aikaan helppohoitoinen ja monipuolinen, muun luonnon kanssa yhteensopiva puutarha. Sekä sopivaa asennetta. Ja paljon myös eri kasviryhmiä, joilla kaikilla on paikkansa puutarhassa - puita, pensaita, peittokasveja, köynnöksiä, perennoja, kesäkukkia, hyötykasveja, sipulikukkia, koristeheiniä, luonnonkasveja...

Suositeltavaa luettavaa niin aloitteleville kuin kokeneillekin puutarhureille, joko siihen samanmieliseen nyökyttelyyn tai omien tapojen ravisteluun. Alangon kirjoitustyylissä on mukana sen verran pientä kärkevyyttä, että joku ihan eri tavoin ajatteleva voi vaikka vetäistä muutaman herneen nenään. ;)

Ihan jokaista ajatusta en aio soveltaa käytäntöön, mutta oma käsitykseni ihanteellisesta puutarhasta noudattelee kyllä suurimmaksi osaksi tämän kirjan sisältöä.

Ulkoasu: No, se on pieni, kaunis ja vihreä, mikä on täydellisen sopivaa. Sisäpuoleltakin löytyy useita koko sivun puutarhakuvia. Kannen kuva: Pentti Alanko, ulkoasu: Flukso Design.

Kustantaja Tammi 2009, 176 s.

Jacques Bonnet: Kirjaston henget

Ranskalaisen kirjailija-kääntäjä-kustantaja Jacques Bonnet'n omistamien kirjojen lukumäärä on viisinumeroinen - ja Kirjaston henget on rakkaudentunnustus niille.

Luin tämän taannoisten kirjojen hamstrausta ynnä muuta aihetta sivuavaa koskevien keskustelujen innoittamana, ja niiden jatkoksi tämä sopikin täydellisesti. (Sallan jutusta löytyy linkkejä useampaankin keskusteluun.) Bonnet käy läpi kirjahullujen alalajit, kirjojen järjestämisen haasteet, ison kotikirjaston omistajan käytännön hankaluudet, eri tavat lukea erilaisia kirjoja, ja niin edelleen.

Lukemisesta on jo suunnilleen kuukausi eikä kirja ole enää ihan tuoreessa muistissa - minkä vuoksi tämä tekstikin jäänee tyngäksi - mutta pidin siitä kyllä, paljonkin! Bonnet on paljon lukenut ja sivistynyt, mutta tekstistä välittyy kuva aivan tavallisesta, kirjoihin intohimoisesti suhtautuvasta ihmisestä, johon voi itsekin samastua. Runsas itselleni tuntemattomien ranskalaisten kirjojen ja kirjailijoiden mainitseminen välillä vähän harmitti, mutta toisaalta: jos suomalainen kirjoittaisi vastaavan kirjan, siinä todennäköisesti vilahtelisi suomalaisia nimiä jotka eivät sanoisi ranskalaiselle mitään.

Bonnet ei osaa luopua kirjasta jonka on lukenut. Mistäs sen tietää koska sitä vielä tarvitsee? Vaikka vähän kadehdinkin sitä että hänellä on käytännössä koko elämänsä kirjat käden ulottuvilla, taidan silti itse viihtyä paremmin sopivasti karsitun kotikirjaston parissa. Jatkuvasti sekin tosin kasvaa, ja tämän kirjan jälkeen on hyvä jatkaa sen kasvattamista - hallitusti! ;)

Suosittelen kaikille jotka yhtään ovat taipuvaisia kirjojen haalimiseen, kuten myös samoissa ajatuksissa liikkuvaa Carlos María Domínguezin romaania Paperitalo, johon Kirjaston hengissäkin useampaan kertaan viitataan.

Ranskankielinen alkuteos: Des bibliothèques pleines de fantômes (2008)


Ulkoasu: Sopivan arvokas! Ja tässä on kirjanmerkkinauhakin. Täydellistä. Päällys: Markko Taina, päällyksen valokuva: iStockphoto.


Kustantaja Tammi 2011, suom. Jyrki Kiiskinen, 142 s.

Saira Shah: Tarinankertojan tytär

Saira Shah varttuu Englannissa kuunnellen afganistanilaisen isänsä tarinoita kaukaisesta kotimaastaan: maasta jossa hedelmiä notkuvasta puutarhasta voi katsella alhaalla laaksossa levittäytyvää, hohtelevaa Kabulin kaupunkia, ja jonka asukkaat ovat vieraanvaraisia, huumorintajuisia ja ennen kaikkea ylpeitä juuristaan.

Aikuistuttuaan Saira ryhtyy sotareportteriksi ja lähtee Neuvostoliiton miehittämään Afganistaniin etsimään omaa totuuttaan maasta, kantaen mielessään isän tarinoiden luomaa myyttiä. Nyt puutarhoista on jäljellä vain rippeet, puolet Kabulista on raunioina ja pakolaiset asuvat sairaina ja nälkäisinä tomuisissa leireissä.

Saira palaa Afganistaniin vielä useaan kertaan ja kokee siellä niin Talibanien valtakauden kuin Yhdysvaltain pommituksetkin. Hän näkee siellä paljon sekä kauneutta että kauheuksia: syrjäisiä vuoristokyliä, joiden liepeillä paimenessa olevat lapset juoksevat omaa vuorenrinnettään alas ja ohikulkijoiden rinnettä ylös vain tervehtiäkseen, mutta myös nuoret sisarukset jotka joutuivat kestitsemään Talibaneja kotonaan kaksi päivää heidän äitinsä maatessa tapettuna pihalla.

Vielä, kun maassa on kasvanut yksi sukupolvi joka ei tunne lainkaan rauhan aikaa ja jotkut ovat joutuneet pakenemaan kodeistaan neljästi, kansan sydämessä sykkii vanha ylpeys joka käy ilmi kun Saira on avustustyöntekijän mukana jakamassa ruokaöljypulloja pakolaisille:

"Sinun isäsi siis on Paghmanista?" pakolaiset huusivat. "Sittenhän sinä olet meidän maanmiehemme! Mistä äitisi on kotoisin? Mikä on isäsi nimi? Mutta sehän on afganistanilainen nimi!"

Aluksi vastustelin - selitin, että olen vain puoliksi afganistanilainen, mutta ihmiset pysyivät tiukkoina: "Ei, ei. Isäsi on Paghmanista. Se tekee sinusta täysin afganistanilaisen. Sinä olet meidän maastamme." Ihmiset olivat aidosti riemuissaan ja ylpeitä nähdessään afganistanilaisen naisen seisomassa siinä kuormurin lavalla jakamassa avustuksia. Silmäni sumentuivat kyynelistä. Kun väki viimein hiljeni, James sanoi ilkikurisesti: "Mutta hänhän on Paghmanista."

"Paghman!" pakolaiset puhkesivat taas huutamaan. "Mutta sehän on Afganistanissa. Hän on afganistanilainen!" Ja koko touhu alkoi uudestaan.

Kirja valaisee kiinnostavasti maan lähihistoriaa, sekä kansaa josta ei uutisia lukemalla voi juurikaan oppia mitään hyvää. Tällaisen lukeminen saa taas kerran miettimään, mikä ihme oikein ajaa ihmiset sotimaan. Voin vain toivoa afganistanilaisille rauhaisampaa tulevaisuutta, sen he, kuten kaikki muutkin, ovat ansainneet.

Ensimmäinen lause: Olen kolmevuotias.

Englanninkielinen alkuteos: The Storyteller's Daughter (2003)

Kustantaja WSOY 2004, suom. Liisa Paakkanen, 285 s.