Taasko se on ostellut kirjoja?

Niin, eihän siitä ole montakaan viikkoa kun viimeksi esittelin hankittujen kirjojen pinoja. Mutta ne olivatkin suurimmaksi osaksi viimevuotisia ostoksia, eli siis niin vanhoja juttuja että eihän niitä kannata laskea enää miksikään... ;) Tammikuu olikin suhteellisen hillitty kirjaostosten kannalta mutta ei huolta, helmikuussa homma on taas lähtenyt sopivasti lapasesta. Täytyyhän sitä hyödyntää kohdalle osuvat hyvät tilaisuudet, eikö vain?!?

Tällaista siis tällä kertaa:

Ensin poikkesin kirjakauppaan pokkaritarjouksen perässä, saaliina:

Carol Shields: Ruohonvihreää & Rakkauden tasavalta. Näiden ostamisesta olikin jo puhetta Pikkuseikkojen yhteydessä. Shieldsin lukemisen himo hiipi mieleen vaivihkaa.

Chuck Palahniuk: Tukehtuminen. Luin joitakin vuosia sitten Eloonjääneen, joka oli sopivasti mukavuusalueen rajamailla. On ollut tarkoitus kokeilla jotain muutakin.

Kari Hotakainen: Ihmisen osa. Hotakainen on ollut pitkään "olen itsepäisesti lukematta koska olen kehittänyt luultavasti perusteettoman ennakkoluulon" -listalla, koska ärsyynnyin erääseen lukion äidinkielentunnilla luettuun kolumniin. Reilua, eikö? :) Mutta vain muutaman houkuttelevan blogiarvion tähden olen nyt valmis luopumaan tästä vuosikausia hyvin sujuneesta karttelemisesta.

Seuraavaksi menin tuhlaamaan viime vuoden ostoista kertyneen Suomalaisen bonussetelin:

Päivä maailmassa. Tuommoisella setelillä on kiva hankkia jotain sellaista mitä ei muuten malttaisi, kuten nyt vaikka tämän upean valokuvateoksen!

Sergei Dovlatov: Matkalaukku. Dovlatovista olen kuullut vain kehuja, ja on sellainen vahva tunne että voisin olla kehujien kanssa ihan samaa mieltä.

Annukka Salama: Käärmeenlumooja. Tämän jo luinkin kirjaston kappaleena, mutta halusin omaankin hyllyyn. (No en mä ihan näitä kaikkia sillä setelillä saanut, mutta ei paljosta jäänyt vaille. ;)

Samalla reissulla tarttui toisen kaupan alepöydästä mukaan myös:

Herman Koch: Illallinen. Tämä menee täysin blogisavujen piikkiin, ilman niitä en varmaankaan olisi tajunnut kirjasta kiinnostua.

Sitten metsästin tiettyä painosta kohtalokkain seurauksin, poistuen paikalta lopulta kuuden kirjan kanssa:

Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Tämän halusin ihan ehdottomasti tuolla alkuperäisellä, niukkahenkisellä ulkoasulla enkä myöhemmän painoksen kokonaisella kansipaperilla. Arvelin että tuosta paikallisesta pikkupaikkakunnan kirjakaupasta saattaisi vielä oikeanlainen kirja löytyä, ja jee, olin oikeassa. (Jos joku ihmettelee edellisen virkkeen ristiriitaa blogin paikkakuntatiedon kanssa, niin kerrottakoon että olen seinäjokelainen vain kuntaliitoksen kautta enkä siis asu varsinaisen kaupungin alueella. :) Mutta tämän lisäksi sieltä löytyi myös ALE...

Salman Rushdie: Keskiyön lapset. Rushdiesta kiinnostuin ihan "oikeasti" vasta Imperiumin perillisiä lukiessani.

Andreï Makine: Tuntemattoman miehen elämä. Eräs suosikkikirjailija, jolta haluan lukea kaiken.

Joe Hill: Bobby Conroy palaa kuolleista ja muita kertomuksia. Sydämenmuotoinen rasia oli lupaava kokemus, ja nyt on kauhea novellinnälkä.

Vilja-Tuulia Huotarinen: valoa valoa valoa. Kunhan vaan kiinnostaa, ilman että osaan sen kummemmin määritellä miksi.

Sari Peltoniemi: Hämärän renki. Peltoniemen kirjoja tuntuu hyppivän ihan väkisin mukaan joka paikasta!

Viimeisin retkahdus koitti eilen, kun menin markettiin aikomuksenani ostaa pari sankoa! Taktisesti, ei kun siis tarkoitan ihan vahingossa, valitsin uudehkon myymälän jonka yhteydessä olevassa tarjouskirjakaupassa olin käynyt vain kerran aiemmin löytämättä silloin mitään ostettavaa. Nyt sen sijaan tulin viettäneeksi siellä tovin jos toisenkin huomattuani että sinnehän oli tullut divaripuolikin. Taas tulin viittä kirjaa rikkaammaksi. (Muistin sangotkin.)

Leena Krohn: Mehiläispaviljonki. Koska Krohn on mahtava!

Cassandra Clare: Luukaupunki. Tämä kirja/sarja oli vain nimenä tuttu, mutta piti vähän perehtyä asiaan sen jälkeen kun leffamainosjuliste kiinnitti huomioni viikonloppuna. Ja kas, kirja tuli vastaan parin päivän päästä. Kohtalo? ;)

Kerstin Ekman: Sudentalja-trilogia. Kuuluu sarjaan "moneen kertaan jossain hiplatut" - nyt siis tuli oikein ostettuakin.

Viimeisen, jo aikaa sitten ennakkotilaukseen klikatun kirjan löysin tänään postilaatikosta:

A. G. Howard: Splintered. Ihmemaan Liisan jälkeläinen viidennessä polvessa päätyy kuuluisan sukulaisensa jalanjäljille.

Viikon novelli: Vanhoja cowboylauluja

Annie Proulxin kokoelma Näin on hyvä sisältää novelleja karuista ja koettelevista Wyomingin maisemista, ja niistä Vanhoja cowboylauluja on sekä rankimmasta että kauneimmasta päästä. Novellissa on pieni johdanto, joka kertoo sen hengestä paljon:

"Uskomuksen mukaan uudisraivaajat tulivat maahan, perustivat itselleen tilan, elivät ankarissa oloissa, kasvattivat kengättömiä jälkeläisiä ja loivat tilallisdynastioita. Niin jotkut tekivätkin, mutta paljon useammat vain tulivat ja menivät ja unohtuivat pian."

On vuosi 1855, kun vasta teini-ikäiset Archie ja Rose rakentavat mökin syrjäiselle seudulle. Archiella on unohtumaton lauluääni, Rose on lämminsydäminen ja nauravainen. Toiseksi talveksi ruoka-aitta on täynnä, Archie suunnittelee raivaamansa peltomaan kylvämistä ja Rose näyttää hohtavan ylimaallista valoa seistessään oviaukossa erään aamun auringonnousussa.

Kunpa tällä tarinalla vain olisi onnellinen loppu! Mutta sitä se ei ole, vaan armoa antamaton ja vähäeleisyydessään voimakas, ja novelli kokonaisuudessaan komea suoritus asiansa osaavalta kirjailijalta. Niinkin voi käydä kuin kävi Archielle ja Roselle.

Hisham Matar: Anatomy of a Disappearance

Ilmestyy tänä keväänä WSOY:n Aikamme kertojia -sarjassa Minna Kumpulaisen kääntämänä, nimellä Erään katoamisen anatomia.

12-vuotiaan kairolaisen Nuri-pojan äiti on kuollut ja suhde isään tuntuu epämääräisen etäiseltä. Kuvioon astuu Mona, jonka poika näkee ensin mutta joka päätyy isän kanssa naimisiin. Nuri on mustasukkainen, kunnes isän katoaminen näyttää kaiken uudella tavalla.

Pidin alusta ja lopusta mutta pikkuisen pitkästyin välissä. Siitä ei tosin välttämättä voi syyttää kirjaa, koska mulla nyt vaan tuntuu olevan jokin ongelma näiden teinipoikien naishaaveiden kanssa. Kun ei kiinnosta niin ei kiinnosta. Sama asia tökki Makinen Ranskalaisessa testamentissa ja jälkeenpäin ajatellen taisi häiritä myös kunnollista hullaantumista Murakamin Kafkaan.

Kirjoittaa Matar kyllä osaa. Takakannessa siteerataan Roddy Doylea, joka sanoo tekstissä olevan "- the quiet power of the language, and the author's control of it". Jotain siitä aistin, mutta ihan niin hyvin en ole sisällä englannin kielessä että pääsisin kovin hienovaraisista vivahteista selville. Odotan kiinnostuneena mitä käännöksestä mahdetaan sanoa!

Sitä sen sijaan osaan paremmin arvostaa, miten Matar esittää isän katoamisen vaikutuksen Nurin myöhempiin vuosiin. Isän poissaolo häilyy jossain taustalla kaikessa mitä hän tekee. Lopussa tuntui, että kaikki aiemmin tapahtunut näyttäytyi vähän eri valossa ja sai uutta syvyyttä.

Pohjois-Afrikan poliittisen tilanteen kunnollinen tunteminen ei ole millään tavalla välttämätöntä kirjasta nauttimiselle, mutta siitä perillä olemalla saisi varmasti tarinasta irti lisää tasoja. Anatomy of a Disappearance on nimittäin myös poliittinen kannanotto libyalaissyntyiseltä kirjailijalta, jonka oman vuonna 1990 kidnapatun isän kohtalosta ei ole varmuutta.

Vähän sulattelua tämä vielä vaatii, että pääsen kunnolla selville mielipiteestäni. Kirjassa oleillaan aika paljon myös Euroopassa, mutta Kairon ja kirjailijan syntyperän vuoksi tämä on ensimmäinen suoritukseni Afrikan tähti -haasteeseen.

Ensimmäinen lause: There are times when my father's absence is as heavy as a child sitting on my chest.

Ulkoasu: Pidän siitä, kuinka kansikuva vangitsee yhden pienen hetken liikkeineen. Kuva: Stephen Simpson/Getty Images.

Kustantaja Viking/Penguin 2011, 246 s.

Carol Shields: Pikkuseikkoja

Elämäkertojen kirjoittaja, Milton-tutkijan vaimo ja kahden teini-ikäisen äiti Judith Gill elää arkeaan ja tarkkailee niin itseään kuin muitakin ihmisiä.

Carol Shields on niitä kirjailijoita joiden tuotannon olemassaolosta olen kyllä ollut tietoinen jo vuosikaudet, mutta joiden lukemiseen vasta blogit ovat ihan oikeasti innostaneet. Jotenkin se naisen elämän kuvaaminen jokapäiväisessä arjessa ei vain ole tuntunut omalta lukemiselta. Ei siitä ihan ominta alaa tullut vieläkään eikä ehkä koskaan tulekaan, mutta nyt uskon sen kyllä sujahtavan mukavasti sinne muuta lukemistoa maustamaan.

Tämä ensimmäinen Shields-kokemukseni eteni vähän vaiheittaisesti. Alussa ihastuin sujuvaan tekstiin, mutta jossain vaiheessa alkoi hieman turhauttaa koska eihän tässä tosiaan suuria tapahdu - ulkoisesti siis ainakaan. Pystyin näkemään, miksi niin moni hänen kirjoistaan pitää, mutta en edelleenkään tuntenut olevani sen "oman juttuni" parissa. Shieldsin novellien lukemista aloin kyllä odottaa entistä innokkaammin koska uskon, että erilaisiin elämiin kurkisteluihin hänen tarkkanäköinen tyylinsä sopii loistavasti. Kokonainen romaani samaa tuntui olevan vähän liikaa. Vaikka en sellaistenkaan suhteen ajatellut ihan vielä tämän esikoisen jälkeen luovuttaa, en mitenkään erityisen innoissani suunnitellut meille pitkää yhteistä tulevaisuutta.

Mutta jostain se hiipi mieleen sitten lukemisen jälkeen: koukkuuntuminen. Siihen tavallisen ihmisen pienen elämän kauneuteen. Huomasin haluavani lisää, ja pian löysin itseni kuskaamasta kahta uutta Shields-pokkaria kirjakaupan kassalle. (Hyllyssä olisi tosin ennestään ollut kaksi romaania Tavallisia ihmeitä -novellijärkäleen lisäksi, mutta ei meillä lasketa.) Ehkä me sittenkin opimme tulemaan toimeen keskenämme.

Kiinnostavaa nähdä, miten Shieldsin tuotanto on myöhemmin kehittynyt. Tässä jäin kaipaamaan pikkuisen jotain särmää henkilöihin, joista kukaan ei oikein hetkauttanut suuntaan tai toiseen. Ainoastaan Judithin kirjailijaystävä Furlong Eberhardt ärsytti jossain määrin. Mutta ehkä kirjan henkilötkin vain korostavat sopivasti sitä "ihan tavallisuuden" tuntua.

Shields sopii oikein hyvin yhdeksi suoritukseksi Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen ja avioliiton arjen kuvauksen ansiosta nappaan tällä ensimmäisen pisteen myös Avioliittojuonia-haastetta varten.

Ensimmäinen lause: On sunnuntai-ilta.

Englanninkielinen alkuteos: Small Ceremonies (1976)

Ulkoasu: Ihanan raikas! (Harmillista, että viimevuotinen yritykseni kasvattaa lyhtykoisoja siemenistä ei alkuunkaan onnistunut.) Kannen kuva: David Burton/Corbis/SKOY.

Kustantaja Otava 2012 (1. julk. 2011), suom. Hanna Tarkka, 235 s.

Fred Vargas: Painu tiehesi ja pysy poissa

Kun joku käy öisin maalaamassa pariisilaisten kerrostaloasuntojen oviin nelosia peilikuvina ja vanhan sanomien lukijan ammatin elvyttänyt entinen merimies Joss Le Guern alkaa löytää lippaastaan kummallisia viestejä, ylikomisario Jean-Baptiste Adamsberg aavistaa ikävyyksien lähestyvän.

Tässä sarjan kolmannessa (tosin ensimmäisenä suomennetussa) osassa tuntui jo pikku hetken siltä että Adamsbergin omituisuuksien uutuudenviehätys olisi karissut, mutta tunne meni pian ohi. Vargas kirjoittaa dekkareita, jotka voisin hyvin lukea uudelleen vaikka muistaisinkin kuka on syyllinen, ihan vain tavatakseni taas niiden henkilöt. Aiempien osien tapaan myös sivuhenkilöt ovat mieleenpainuvaa seuraa.

Sanomien lukijan ammattikin jäi mietityttämään. Le Guernilla on siis eräällä aukiolla lipas, johon ihmiset voivat jättää viestejään hänen luettavakseen maksua vastaan, ja kolme kertaa päivässä hän hyppää korokkeelleen hoitamaan hommansa. Suoritetaan puusepäntöitä, myydään oman puutarhan hedelmiä, te nuoret jotka metelöitte siellä ja siellä, voitteko lopettaa, Jean-Christophe, tule takaisin. Voisikohan jossain suuressa kaupungissa tosiaan hankkia elantonsa nykypäivänä näin? Jostain syystä olen kauhean viehättynyt tästä ajatuksesta! :)

Juonikin oli taas sopivan omaperäinen - tosin voi olla, että tuo mielikuva syntyy osittain Adamsbergin omalaatuisesta tavasta suhtautua asioihin. Vaikka Vargasin kirjoissa saattaa esiintyä joitakin melko brutaalejakin seikkoja, on tunnelma silti jonkinlainen "vinoutuneen leppoisa", eikä väkivallalla ainakaan mässäillä. Jos siis kaipaat luettavaksesi pikkuisen tavallisesta poikkeavia dekkareita, etsi toki käsiisi sarjan aloitusosa Sinisten ympyröiden mies!

Ensimmäinen lause: Joss oli huomannut jo kauan sitten, että Pariisissa ihmiset kävelevät kovempaa vauhtia kuin Guilvinecissa.


Ranskankielinen alkuteos: Pars vite et reviens tard (2001)

Ulkoasu: Kansi on perustavaraa, mutta tykkään käsin sutaistun näköisistä sivunumeroista.

Kustantaja Gummerus 2006, 2. painos (1. painos 2005), suom. Marja Luoma, 433 s.

Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita

Kokoelma todellisuuden kieroon vääntäviä novelleja. Kirjan nimen "häiritseviä tarinoita" on osuva kuvaus, sillä häiritsemään näistä moni tosiaan jää, tavalla tai toisella. Tuo todellisuuden nurin kääntely tapahtuu välillä dystopian, välillä muinaisten riittien kautta, toisinaan se taas värittää nykyajan arkipäivää. Kaikki tämä limittyy sujuvasti yhteen monipuoliseksi kokonaisuudeksi, jota lukiessa ei tosiaankaan voi arvata millaiseen maisemaan heitetyksi mahtaakaan seuraavaksi päätyä.

Teksti kulkee hyvin ja sen kyytiin on helppo päästä. Miksi ihmeessä ajattelinkaan, silloin joskus kun en juurikaan lukenut kotimaista kirjallisuutta, olevani allerginen puhekieliselle tekstille? Tästäkin höpöhöpö-ennakkoluulosta olen sittemmin jo ehtinyt päästä eroon, mutta tätä kokoelmaa lukiessa sen kumoutuminen sai reippaasti lisää vahvistusta. Sinisalo nimittäin käyttää puhekieltä runsaasti, ja hyvin toimii.


Kädettömien kuninkaidenkin sisältöön aion palata vielä muutamaan kertaan yksittäisten novellien kautta, joten lopetan nyt lyhyeen. Suosituksen kera: Jos mielesi tekee sopivasti "häiriintyä", Sinisalon novellit ovat erinomainen valinta. ;) Minä pidin, ja aion tutustua tarkemmin myös hänen romaanituotantoonsa aiemmin lukemani Ennen päivänlaskua ei voi -teoksen lisäksi.

Lukudiplomin Lyhytproosaa-kategoria suoritettu!

Ulkoasu: Pidän väreistä! Varsinkin selkämyksessä ja takakannessa on ihanan raikasta vihreää. Kansi: Miika Immonen, kannen kuva: Hannu Mänttäri.

Kustantaja Teos 2008, 2. painos (1. painos 2005). Novellit julkaistu Grande Randonnéeta lukuun ottamatta muualla vuosina 1985-2004. 482 s.

Viikon novelli: Tien suunta

Luepa Ursula K. Le Guinin novelli Tien suunta (kokoelmasta Pimeälipas ja muita kertomuksia), mene sen jälkeen ajamaan pitkin puiden reunustamaa tietä (vilkkaasta liikenteestä saa bonuspisteitä) ja yritä kuvitella että asiat oikeasti tapahtuvat siten kuin novellissa kuvataan. Mikä näppärä tapa nyrjäyttää aivonsa!

Tien suunta venyttää ja kieputtaa mukavasti tuntemaani todellisuutta, mutta varsinaisesti pidän siitä siksi, että pidän puista. Ja tämän novellin kertojana on puu. Komea, vanha puu joka parhaansa mukaan pyrkii noudattamaan sukunsa kunniakkaita perinteitä, vaikka sitä ei nykyaikana turhan helpoksi tehdäkään. Le Guin mainitsee toisaalla kokoelmassa olevansa itsekin kiintynyt puihin, joita hänen tuotantonsa "kasvaa täynnään, kunhan kerran alat kiinnittää niihin huomiota". Tämähän ei ainakaan vähennä ihastustani häneen. :)

Novellin loppu meni joiltakin osin pikkuisen yli hilseen, mutta ei se mitään!

Ursula K. Le Guin: Pimeälipas ja muita kertomuksia

Le Guinin lukeminen on ollut ajatuksissa jo ties miten pitkään. Olin ihan ajatellut aloittaa Maameren tarinoista, mutta kun Morre kirjoitti tästä novellikokoelmasta jonka olemassaolosta en tiennytkään, tuli heti sellainen olo että tämähän on pakko hankkia luettavaksi.

Eikä ollut ollenkaan turha hankinta! Monipuolisine maistiaisineen tämä sopii mainiosti kirjailijaan tutustumiseen. Kokoelma sisältää niin scifiä kuin fantasiaakin. Osa novelleista on Le Guinin ensimmäisiä tutkimusmatkoja maailmoihin, joista hän myöhemmin kirjoitti romaaneja. Kahdesta Maameri-novellista jo kirjoitinkin lyhyesti erikseen ja muutamiin muihinkin on tarkoitus vielä palata samaisten viikon novelli -postausten yhteydessä, joten en puutu tässä yksittäisten tarinoiden sisältöön sen kummemmin.

Sen sijaan kehun koko kokoelmaa. Le Guin kirjoittaa ihan loistavan hyvin, saaden minut kiinnostumaan sellaisistakin aiheista joista en välttämättä olisi sitä uskonut. Vaikka avaruus muuten kiehtookin, siellä matkailua sisältävät scifitarinat eivät yleensä ole juuri houkutelleet. Löytyipä nyt siis ainakin yksi poikkeus siihenkin sääntöön, Le Guinin tuotantoa samalta saralta voisin nimittäin hyvin kokeilla enemmänkin. Ehkä se johtuu siitä mitä kirjailija itse kirjoittaa erään tällaisen novellin taustoituksessa: toimintaa ja seikkailua enemmän häntä kiinnostaa psykologia, se mitä tapahtuu pään sisäisessä avaruudessa. Ei sillä, että minulla noin muuten olisi mitään seikkailuakaan vastaan, mutta tässä yhteydessä Le Guinin lähestymistapa tuntuu toimivan.

Maameri-novellin yhteydessä jo mainitsinkin että fantasiatarinatkin ovat yllättävän "kokonaisia", vaikka perinteisen miekka ja magia -tyyppisen fantasiamaailman esittelyn kuvittelisi vaativan vähän enemmän tekstiä kuin novelliin mahtuu. Harhaluulo tuokin näköjään. Monenlaista voi kirjoittaa kun osaa hommansa!

Selkeästi scifiksi tai fantasiaksi määriteltävien novellien lisäksi kokoelmasta löytyy vielä vähän muutakin, kuten tarinoita joita Le Guin kutsuu psykomyyteiksi. Vesa Sisättö lainaa esipuheessaan kirjailijan omaa määritelmää: Psykomyytit ovat "enemmän tai vähemmän surrealistisia tarinoita, joilla on fantasian kanssa yhteistä se, että ne tapahtuvat historian ja ajan ulkopuolella, elävän mielen sillä alueella, joka tuntuu olevan - viittaamatta tässä lainkaan kuolemattomuuden käsitteeseen - täysin ilman avaruudellisia ja ajallisia rajoja".

Le Guinin laatimat novellien taustoituksetkin tarjoilevat kiinnostavaa bonusta lukukokemukseen. Pakko lainata tähän vielä samaa kokoelman niminovellin taustoitusta kuin Morrekin, tämä on niin hyytävän hieno:

"Kun tyttäreni Caroline oli kolmen, hän tuli kerran luokseni pieni puinen lipas pienissä käsissään ja sanoi: 'Aavaa mitä tässä vasiassa on!' Minä arvasin kaalimatoja, hiirulaisia, norsuja ja sen sellaista. Hän pudisti päätään sanoinkuvaamattoman aavemaisesti hymyillen, raotti lipasta niin, että pystyin juuri ja juuri kurkistamaan sisälle ja kertoi: 'Pimeä.'
Siitä tämä tarina."

Tällä kirjalla nappasin ensimmäisen pisteen Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.

Englanninkielinen alkuteos: Valikoima kokoelmasta The Wind's Twelve Quarters (1975). Novellit julkaistu muualla vuosina 1963-73.

Ulkoasu: Ei mitenkään erityisen säväyttävä, mutta siinäpä se nyt menee. Sarjailmeen suunn. & toteutus: Elina Ahonen, kannen suunn. & toteutus: Jan Hlinovsky, kannen kuvitus: Petri Hiltunen.

Kustantaja Kirjava 2005, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo (Jotka Omelasista poistuvat suom. Veikko Rekunen), 179 s.

Viikon novellit: Päästösana & Nimien laki

J. S. Meresmaa laittoi viime vuoden puolella liikkeelle Kide-novellihaasteen, jossa otin omaksi tavoitteekseni lukea tänä vuonna 50 novellia. Tarkennetaan tavoitetta vielä sen verran, että haluan nostaa erikseen esiin ne viisikymmentä - todennäköisesti luen siis enemmän.

Tämä on mulle hyvä haaste, koska tunnen tarvetta opetella antamaan novelleille enemmän tilaa, aikaa ja ajatuksia yksittäisinä teoksina, sen sijaan että paahtaisin koko kokoelman kerralla läpi. Nyt olen lukenut paria kokoelmaa pikkuhiljaa, ja se on tuntunut mukavalta. Ajatuksena oli ottaa esiin aina yksi novelli viikossa, mutta koska olen myöhästynyt lähdöstä, vaaditaan ainakin muutama tupla että saan urakan loppuun ennen vuodenvaihdetta! :) Katsotaan jos tästä lähtien vaikka onnistuisin pysyttelemään postaus viikossa -tahdissa. Kovin pitkiä näistä teksteistä tuskin on odotettavissa, mutta kunhan edes muutaman sanan sanon lukemastani.

Ensin siis käsittelyssä Päästösana ja Nimien laki Ursula K. Le Guinin kokoelmasta Pimeälipas ja muita kertomuksia. Nämä fantasianovellit olivat niin minulle kuin kirjailijalle itselleenkin ensikosketus Maameri-sarjan maailmaan ja yllättivät hieman kokonaisuudellaan ja eheydellään. Perinteistä taikasauvoja ja lohikäärmeitä sisältävää fantasiaa en nimittäin ihan ensimmäiseksi mieltäisi novellimittaan sopivaksi tyylilajiksi. Tuntuu että se vaatisi jotain paljon laajempaa, maailman, sen kenties eriskummallisten asukkaiden ja toimintaperiaatteiden esittelyä, taikuuden keinojen selventämistä ja niin edelleen. No ei välttämättä, huomaan.

Synkkäsävyisessä Päästösanassa seurataan vangiksi joutuneen Festin-velhon pakoyrityksiä. Pidin utuisen epätodellisesta tunnelmasta - josta huolimatta tapahtumat oli helppo nähdä mielessään hyvin elokuvallisesti. Samoin siitä, että tarinassa käytetyssä taikuudessa oli jokin virkistävän omaperäinen vivahde. Loppuratkaisukin oli vaikuttava ikuisuuden tunnussaan.

Nimien laki on tunnelmaltaan hyvin erilainen. Alku tuo mieleen leppoisan Konnun hobitteineen, kun herra Alismäki tervehtii hyväntahtoisesti naapureitaan. Mutta kyllä meno siitä vielä muuttuu, sillä Alismäki ei ole hänen oikea nimensä, ja tosinimen tuntijalla on suuri valta... Tämän lopun käänne jäi ainakin mieleen, ja molemmat novellit aiheuttivat suurta kiinnostusta varsinaisiin Maameri-kirjoihin tarttumiseen.

Bram Stoker: Dracula

Nuori juristi Jonathan Harker matkustaa Transylvaniaan hoitamaan Lontooseen muuttamista suunnittelevan kreivi Draculan asioita, ja siitähän ei tunnetusti hyvää seuraa.

Draculahan paljastui yllättävänkin vereväksi klassikoksi! Kirja koostuu pääasiassa päiväkirjamerkinnöistä sekä nipusta kirjeitä ja muutamasta lehtileikkeestä. Rakenne toimii hyvin, tarjoten näppärästi useamman näkökulman tapahtumiin. Välillä edettiin vähän hitaanlaisesti ja kirjasta olisi mielellään saanut poistaa sivukaupalla turhia korulauseita joilla ilmennettiin milloin mitäkin: suurta rakkautta, kauhistusta tapahtumien johdosta, antautumista Jumalan tahtoon. Asiat olisivat tulleet selviksi yksinkertaisemmillakin ilmaisuilla. Mutta noin muuten ihan kelpo kirja jota oli mukavaa lukea!

Korulauseidenkin suhteen Stoker on mahtanut olla aikansa tapojen vanki, joten annettakoon niiden käyttö hänelle anteeksi - samoin kuin mieshahmojen esittämät kommentit siitä ettei vampyyrijahti ole naisten hommaa, he kun ovat niin heikkoja ja saavat traumoja. ;) Näistä käsityksistä huolimatta Mina Harker esiintyi monessa kohdin myös vahvana ja ennen kaikkea älykkäänä hahmona.

Mahtaisiko muuten jostain löytyä nettiin laitettuja klassikoiden aikalaisarvioita? Tästä olisi erityisen kiinnostavaa lukea sellaisia! Täytyypä googlailla myöhemmin, ellei jollain ole vinkkiä tarjolla. :)

Tämä toimi sekä Lukudiplomin Jännitystä-kategorian suorituksena että 1800-luvun kirjat -haasteen avauksena.

Ensimmäinen lause: Lähtö Münchenistä 1.5. klo 20.35, perillä Wienissä varhain seuraavana aamuna; tuloajan olisi pitänyt olla 6.46, mutta juna oli tunnin myöhässä.

Englanninkielinen alkuteos: Dracula (1897)

Ulkoasu: Olen tainnut aiemminkin kehua tätä Keskiyön kirjasto -sarjan synkeäntyylikästä olemusta. Graafinen suunnittelu: Tiina Palokoski.

Kustantaja Otava 2007 (1. suomenkielinen julk. 1977), suom. Jarkko Laine, 566 s.

Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia

Nälkäpeli, Vihan liekit ja Matkijanärhi.
(Sisältää pieniä spoilereita sarjan jälkimmäisistä osista.)

Pohjois-Amerikan luhistuttua katastrofeissa vanhojen valtioiden raunioille on syntynyt Panem, jonka asukkaista suurin osa raataa huonoissa oloissa omilla eristyneillä vyöhykkeillään, yltäkylläisen hallintokaupunki Capitolin tiukassa komennossa. Tuon määräysvallan äärimmäinen ilmentymä on Nälkäpeli, vuosittain järjestettävä "viihdyke" jonka katseleminen on pakollista kaikille. Vyöhykkeiltä arvalla valitut nuoret viedään areenalle, jossa he taistelevat toisiaan vastaan kuolemaan saakka. 16-vuotiaan Katniss Everdeenin elämä muuttuu sinä päivänä kun hän ilmoittautuu vapaaehtoiseksi arvonnassa valitun pikkusiskonsa tilalle.


Ensimmäinen osa oli sekä viihdyttävin, koukuttavin että tunteellisin, ja itse Nälkäpeli kaikessa karmeudessaankin kiinnostavaa seurattavaa. Loppua kohti meno vähän hiipui, vaikka Katnissin päätyminen kapinan keulakuvaksi ja propagandan luominen olivat myös näppärästi rakennettuja. Ja myös vähän uudenlaista lukemista ainakin itselleni, en ainakaan muista että olisin törmännyt vastaavaan missään aiemmin lukemassani kirjassa. Eipä selkeä yhteiskunnallisuus tosin ole ikinä lukemistossani loistanutkaan.

Oikeastaan olisi varmaan ollut hyvä pitää vähän taukoa osien välissä, sillä turnausväsymys iski jo välillä viimeistä kirjaa lukiessa. Mutta sen verran olin kuitenkin kakkososan jälkeen koukussa että päätin lukea kerralla loppuun asti.

Pidin Katnissista, joka oli monella tavoin taitava mutta kuitenkin sisältä sopivasti epätäydellinen. Pidin myös Galesta, ja jäinkin lopussa suremaan suuresti sitä, miten heidän ystävyydelleen kävi. Peeta sen sijaan ei onnistunut missään vaiheessa herättämään suuria tunteita ihan tosissaan, minkä vuoksi rakkaustarina jäi vähän laimeaksi. Tosin siksi ehkä myös realistisemmaksi kuin joissain muissa nuortenkirjoissa - jos nyt heittää vertailukohdaksi vaikka pariskunnan Bella & Edward. :) Suosikkihenkilöni taisi kuitenkin olla Cinna, joka oli kuin raikas tuulahdus keskellä pinnallista Capitolia ja vaikutti käytettävissään olevilla keinoilla niin paljon tapahtumien kulkuun.

Lukudiplomi-haasteen kategoria Tulevaisuuden taruja suoritettu ykkösosalla.

Ensimmäinen lause: Herätessäni sängyn toinen puoli tuntuu viileältä. (Nälkäpeli)

Englanninkieliset alkuteokset: The Hunger Games (2008), Catching Fire (2009) & Mockingjay (2010)


Ulkoasu: Kannet ovat toisaalta näyttäviä ja toisaalta mitäänsanomattomia - enemmän kuitenkin jälkimmäistä. Kahdessa ensimmäisessä ei tietoa tekijästä, Matkijanärhen päällyksen kuvitus Tim O'Brien.

Kustantaja WSOY
2008, 3. painos (1. painos 2008),
2011, 2. painos (?), (1. painos 2010),
2010,
suom. Helene Bützow, 389 + 412 + 360 s.

Viimeaikaisia kirjaostoksia

Blogissa on ollut melko hiljaista tämän vuoden puolella: on ollut työkiireitä ja mahatautia ja tietokoneongelmia ja lomareissua ja ties mitä harrastuksia häiritsemässä, mutta nytpä olisi tarkoitus palata taas ruotuun! Blogattavia kirjoja on kertynyt pieni jono, ja pitäisi siis vain päästä taas vauhtiin. Ja sehän onnistunee hyvin esittelemällä pari kirjapinoa! :) Alla siis kirjoja jotka muistelen hankkineeni suunnilleen parin viime kuukauden kuluessa, suuren osan jo joulukuun puolella. Ne ovat peräisin sieltä sun täältä: huuto.netistä, divarista, niin netti- kuin "oikeistakin" kirjakaupoista ja vähän marketistakin.

Ja pinoistahan löytyy:

Suzanne Collins: Matkijanärhi
Ainut normaalihinnalla ostettu kovakantinen. Luin aiemmat joten piti sitten hakea tämäkin jatkoksi. Luettu siis on, ja sarjasta pitäisikin kirjoittaa seuraavaksi.
Antonio Hill: Kuolleiden lelujen kesä
Dekkareiden lukeminen on jäänyt viime aikoina vähiin, aika harmillisestikin. Osaksi siksi että lukulistalle on tulvinut niin paljon muuta, osaksi siksi että dekkarien tarjonta on niin laajaa etten osaa päättää mihin tarttuisin. Tämä onnistui erottumaan joukosta nimellään ja espanjalaisuudellaan.
Katharina Hagena: Omenansiementen maku
Kiinnostus tähän lähti liikkeelle Leena Lumen kehuista. Kirja lipsahti jo kerran käsistäni aiemmassa nettialessa jossa se olikin ehditty myydä loppuun, mutta sainpas sen nyt kotiutettua!


Dmitri Gluhovski: Metro 2033
Venäläinen nykykirjallisuus kiinnostaa yleensäkin, ja dystopia-aihe lisää houkuttelevuutta.
Fjodor Dostojevski: Pelurit
Ja vanhempaakin venäläistä sekaan: hyllyssä odottaa kyllä Karamazovin veljeksetkin, mutta jospa tämä ei-niin-tiiliskivi olisi kuitenkin seuraava Dostojevskini.
James Dawson: Hollow Pike
Tapahtumapaikan noituuslegendojen sävyttämä nuortentrilleri. Bongattu jostain ulkomaisesta blogista, en muista mistä!

Michael Cunningham: Illan tullen
En ole lukenut Cunninghamilta vielä muuta kuin joitakin sivuja alkumetreillä kesken jääneestä Säkenöivät päivät -romaanista, mutta hyllyyn on kerääntynyt jo kolme muuta kirjaa.
Stephen Chbosky: Elämäni seinäruusuna
Tämä päätyi lukulistalle vähän epätavallisemmin, nimittäin siksi että kiinnostuin Contrariwise-sivulla esitellyistä kirjan inspiroimista tatuoinneista!
Gail Carriger: Heartless & Timeless
The Parasol Protectorate -sarjan osat neljä ja viisi. Kakkonen ja kolmonenkin ovat tosin vielä lukematta, mutta ovatpahan nyt kaikki käden ulottuvilla...

A. S. Byatt: Pieni musta kirja
Blogeissa on ollut houkuttelevia arvioita, ja Byattiin tutustuminen on muutenkin ollut ajatuksissa. Ehkäpä tästä olisi helpompi aloittaa kuin aiemmin hankkimastani Riivauksesta?
Laura Bickle: The Hallowed Ones
Yhdistää Amish-kulttuurin ja (kai?) yliluonnollisen dystopian, uhan joka saapuu ulkopuolelta myös suljettuun yhteisöön. Jostain enkkublogista peräisin tämäkin kiinnostus.
Margaret Atwood: Nimeltään Grace & Negotiating with the Dead
Lisää Atwoodin hienoa tekstiä, kiitos! Jälkimmäinen sisältää hänen ajatuksiaan kirjoittamisesta ja kirjailijan roolista.

C. S. Lewis: Narnian tarinat
Pari osaa olen kuunnellut äänikirjoina mutta jossain vaiheessa haluan perehtyä koko sarjaan.
J. R. R. Tolkien: Hobitti
Joululahjakirjasta olen ehtinyt jo bloggaamaankin.
Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
Tikkaseenkin tutustuminen on ollut aikomuksena jo jonkin aikaa. Tämä tuntuu luontevalta alulta, ja kiinnostaa toki kovasti muutenkin.

Arto Lappi: Laululento
Ihastuin Lapin suomentamiin japanilaisrunoihin kokoelmassa Kevätsateiden aika, ja miehen omassakin tuotannossa tuntuisi ainakin pikaselauksen perusteella olevan samaa henkeä.
Ikkyuu: Riehaantunut pilvi ja Luurankouni
Hehkutin jo tuon samaisen Kevätsateiden ajan yhteydessä, että ihanaa kun on olemassa kirja nimeltä Riehaantunut pilvi! Lisää japanilaista runoutta siis.
Carlos Ruis Zafón: Taivasten vanki
Olen pitänyt aiemmista, ja tämä meni automaattisesti lukulistalle.

Stef Penney: Erämaan armo
Tämä taas on keikkunut pitkään luen-en lue -päätöksen rajamailla. Päätin nyt sitten lukea. Tai ostaa ainakin näin aluksi. :)
Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsänpeittoon & Suomu
Näiden ostosten syynä on hiljattain löytynyt innostukseni kotimaisia spefi-henkisiä nuortenkirjoja kohtaan.
Haruki Murakami: Norwegian Wood
Maagiseen Murakamiin tutustuminen jatkuu Kafkan aiheuttamista "Siis häh" -fiiliksistä huolimatta! :)

Ursula K. Le Guin: Pimeälipas & Maameren tarinat 1-3 sekä 5-6
Le Guinkin on ollut lukulistalla jo iäisyyden. Pimeälipas-novellikokoelmasta en ollut kuullutkaan ennen Morren bloggausta, mutta sepä olikin sen verran vakuuttava että kirja oli pakko hankkia käsiin. Tämän juuri jo luinkin ja tykkäsin, kiinnostus Maameri-sarjaa kohtaan vain kasvoi.
Katja Kettu: Kätilö
Kaikkein tuorein ostos, tarttui mukaan eilen kotimatkalla Leviltä. Tätä hankintaa tuskin tarvitsee kirjablogosfäärissä kummemmin esitellä tai perustella!
Carsten Jensen: Me hukkuneet
Pienestä tanskalaisesta rannikkokaupungista ja merenkulusta kertova tiiliskivi oli myös lukea vai ei -pohdinnan alaisena, mutta kiinnostus siis voitti. Katsotaan nyt sitten koska tähän tulee oikeasti tartuttua! :)

Onhan niitä siinä taas, vielä kun ehtisi kaikki joskus lukemaan!