lauantai 19. maaliskuuta 2016

Lyhyesti: Liukkonen, Fournier, Carter & Bank

Bloggausjonon venyminen häiritsee mielenrauhaa, joten otetaan pika-arviot kehiin.

Tero Liukkonen: Vihreän lohikäärmeen kylä

Kun Vietnamissa syttyy sota, Lien vie poikansa Dungin luostariin ajatellen tämän olevan siellä paremmassa turvassa. Ja niin hän onkin, mutta sillä on hintansa; äidin ja pojan elämät lähtevät eri teille. Sota muuttaa myös amerikkalaisen sotilaan Carverin elämän. Vaikka hän palaa kotiin, päänsä sisällä hän käy yhä sotaa, eikä tavallinen perhearki onnistu loputtomiin sillä tavalla.

Romaanissa vietnamilaisen kylän kauneus, vanhat tarinat ja buddhalainen seesteisyys yhdistyvät sotilaiden kuvottavaan väkivaltaan. Amerikkalaiset raiskaavat ja tappavat silmittömästi, järjettömästi. Voisin havainnollistaa sitä siteeraamalla - sopivia katkelmia olisi runsaasti tarjolla - mutta en edes halua. Tuollaistako se tosiaan on ollut?

Kirja ei kolahtanut ihan niin kovaa kuin odotin, mutta todella hyvä se on silti.

Ensimmäinen lause: Äiti sanoi tekevänsä kaiken minun hyväkseni.

Kustantaja WSOY 2013, 221 s.

Jean-Louis Fournier: Isi, mihin mennään?


Fournierin kaksi poikaa diagnosoidaan kumpikin vuorollaan kehitysvammaiseksi. Isä joutuu luopumaan monista haaveistaan siitä, mitä tulisi joskus poikiensa kanssa tekemään. He eivät opi koskaan lukemaan, mutta siitä huolimatta, vuosien päästä kun Mathieu on jo kuollut ja Thomas laitoksessa kulkemassa pää pilvissä, hän haluaa silti lahjoittaa heille kirjan - sellaisen, joka kertoo heistä itsestään. Se sisältää rankkaa huumoria, turhautumista, tunnustuksia vajavaisuudesta vanhempana, ja kaiken alla paljon rakkautta kahteen poikaan joista osuvimman diagnoosin lausui lastenhoitaja toruessaan heitä tuhmuuksista: teillähän on päät heinää täynnä. Se on myös puolustuspuhe ihmisarvolle sekä sille, että jos lapsi tekee jotain hassua, kyllä sille voi nauraa siinäkin tapauksessa että lapsi sattuu olemaan vammainen.

Ranskankielinen alkuteos: Où on va, papa? (2008)

Suomentaneet Ville Keynäs ja Anu Partanen

Kustantaja Siltala 2009, 126 s. 

Angela Carter: Saints and Strangers


Kansantarinoista, synkeydestä ja kuuluisien kirjailijoiden elämistä aineksensa kerääviä novelleja. Päähenkilöinä mm. kirvesmurhaaja, intiaaniheimon luota kodin löytävä prostituoitu ja runoilijan orjansukuinen rakastajatar. Angela Carter tuntuu olevan mulle hankala tapaus. Kirjat kuulostavat ihan loistavilta, omalaatuisen kutkuttavilta, mutta sitten lukiessa saan vain hetkittäin kiinni siitä, mikä hänen tekstissään on niin arvostettua. Jäi tästä nyt kuitenkin enemmän käteen kuin jokunen vuosi sitten lukemastani Maagisesta lelukaupasta. Teksti kulkee kyllä hienosti - jos englannin nyanssien tajuni olisi parempi, ehkäpä ymmärtäisin kuinka hienosti. Ja löytyihän niitä hienouksia sentään sisällöstäkin, vaikken vieläkään Carteria oikein omakseni ottanut.

Kustantaja Penguin 1994 (1. julk. Chatto & Windus 1985), 125 s.

Melissa Bank: Nyt nappaa!

Romaanin ja novellikokoelman välimaastossa liikkuva teos sisältää tarinoita Janesta, hänen perheestään ja miehistään, välillä vähän naapuriin kurkaten. Melissa Bank esittelee mielenkiintoisen valikoiman parisuhteita omine kiemuroineen. Fiksua viihdettä, varustettuna hauskalla, napakalla dialogilla ja vakavammillakin aiheilla. Tätä oli mukava lukea! Käännöskin on hyvä. Ja hauskaa, että Jane on ammatiltaan kustannustoimittaja! Kirjailijoita vilisee kyllä päähenkilöinä liiankin kanssa, mutta kustiksia harvemmin.

Englanninkielinen alkuteos: The Girls' Guide to Hunting and Fishing (1999)

Suomentanut Titta Leppämäki

Kustantaja Otava 1999, 334 s.

lauantai 12. maaliskuuta 2016

Arto Lappi: Harakan paja, Lumiputous & Laululento

Lueskelin kolme omistamaani Arto Lapin mitallisten runojen kokoelmaa putkeen muiden kirjojen lomassa - en nimittäin malttanut lopettaa kun ensin tulin yhteen viimein tarttuneeksi. Tämä on taas sellaista mun suosikkirunouttani: vähiin sanoihin pakattuja isojakin ajatuksia, ohimeneviä hetkiä ja maailman pienten kauniiden asioiden huomaamista.

Aihevalikoimaan mahtuu luontoa, vaellusta, lapsuutta, vanhuutta, vanhemmuutta, avioliittoa, arkea, kuolemaa, antikvariaatteja. Ajatteluttavia havaintoja yhdestä jos toisestakin asiasta. Täytyy lukea vielä uudestaan ja merkitä parhaat helposti palattaviksi.

Suosikikseni näistä kolmesta nousi Harakan paja, jossa tuli vastaan eniten itseäni puhuttelevia runoja, etäisimmäksi taas jäi viimeisenä lukemani Laululento. Siinä melko moni teksti meni ohi, eivätkä ne usein olleet yhtä lyhyitä ja tiiviitä kuin kahden muun runot. Lyhyitä toki edelleen, mutta kun on juuri saanut tottua siihen että kolmeen tai viiteen pieneen riviin mahtuu kaikki oleellinen, kahdeksankin tuntuu jo turhauttavan paljolta!

Kustantaja Sammakko 2007/2009/2011, 136 + 90 + 119 s.

lauantai 5. maaliskuuta 2016

Laila Hirvisaari: Me, Keisarinna (äänikirja)

Me, Keisarinna on jatkoa teokselle Minä, Katariina. Katariina ja Leon jatkavat keisarinnan elämän muistiin kirjaamista. Tässä jälkimmäisessä osassa käsittelyssä on aika kruunajaisten jälkeen, Venäjän hallitsijana. Se tuo mukanaan loistoa mutta myös valtavan määrän vastuuta, ja kokemuksia joita on tuskallista muistella. Keisarinnan kruunu on raskas ja painaa niin päätä kuin sieluakin.

Viihdyin edelleen hyvin Katariinan seurassa. Hänellä on vikansa, joista Leonkin joutuu häntä höykyttämään; toistuvien ristiriitojen aiheuttaja on maaorjien asemaa heikentävien lakien hyväksyminen, jota Leon ei voi ymmärtää eikä antaa anteeksi, etenkin kun Katariina aina puheissaan puolustaa heikoimpia. Toinen seikka on Katariinan miehennälkäisyys, jossa ei toki olisi mitään vikaa ellei hän olisi syytänyt suosikeilleen järjettömiä määriä omaisuutta. Keisarinna on liian ylpeä myöntääkseen ääneen että Leon on oikeassa, mutta joutuu kohtaamaan asiat hiljaa mielessään.

Paitsi loistokkaissa palatseissa elävä hallitsija, Katariina on myös sivistynyt ajattelija, kirjallisuuden rakastaja, äiti, isoäiti, ystävä ja vanheneva nainen joka häpeää rumia paksuja jalkojaan. Toisinaan hänen latelemansa listat kulloinkin tapaamistaan ihmisistä vähän pitkästyttävät, mutta pidän kyllä näitä kahta romaania komeana kokonaisuutena. Arvostan Laila Hirvisaaren paneutumista aiheeseen ja Katariinan elämän lähes loppuun asti kattava tarina on kiehtova, samoin kurkistus 1700-luvun Venäjälle. Leena Pöystikin on taas äänikirjan lukijana ihan huippu!

Kustantaja Otava 2014, 17 h 14 min