perjantai 29. lokakuuta 2010

Banana Yoshimoto: Kitchen

Banana Yoshimoton Kitchen mainitaan englanninkielisissä kirjablogeissa silloin tällöin, mutta en ollut siitä niin paljon kiinnostunut että olisin ottanut kirjasta selvää. En edes tiennyt että kirja on suomennettu, ennen kuin se osui silmiini kirjaston hyllyssä, josta poimin sen hetken mielijohteesta mukaani. Lukemaan ryhtyessäni en tiennyt yhtään mitä odottaa, mikä on oikein virkistävää aina välillä!

Ajattelin kuitenkin lukevani romaania, mutta ei tämä sellainen mielestäni ollut. Google kyllä kertoo että romaaniksi tätä silti useimmissa paikoissa kutsutaan, joten menköön tässäkin tunnisteisiin sellaisena kun en parempaakaan nimitystä tiedä. Novellitkaan eivät tunnu asianmukaisilta.

Kirja koostuu kolmesta osasta, joista kaksi ensimmäistä kertoo samaa tarinaa ja kolmas omaansa. Yhteisenä teemana niillä on nuoren naisen selviytyminen surusta ja menetyksestä. Ensimmäisessä tarinassa isoäitinsä kanssa asunut Mikage päätyy yksin jäätyään asumaan isoäidin tunteman nuoren miehen ja tämän transvestiitti-isän luokse. Toisessa Satsuki menettää rakastettunsa onnettomuudessa ja etsii suruunsa hetken helpotusta joka-aamuisesta juoksulenkistä. Levähtäessään eräänä aamuna sillalla hän tapaa erikoisen naisen, joka paljastaa hänelle jotain mikä lopulta auttaa siirtymään elämässä eteenpäin.

Pidin kirjasta mutta se ei tuntunut mitenkään erityiseltä, enkä usko sen jäävän kovin vahvasti mieleeni. Sain kuitenkin lukea kauniisti kirjoitettuja tarinoita joissa oli kiinnostavia henkilöitä!

Ensimmäinen lause: Keittiö on minulle maailman rakkain paikka.


Japaninkielinen  alkuteos: Kitchin (1988)


Kustantaja Otava 1995, suom. Kai Nieminen, 172 s.

torstai 28. lokakuuta 2010

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Olen lukinnut sen tänne, olen koettanut vangita palasen metsää, ja nyt metsä on vanginnut minut.

Olen halunnut lukea tämän siitä asti kun tämä vuonna 2000 sai Finlandia-palkinnon. Eihän tässä kovin pitkään siis mennyt. :) No, kirja tuskin on odottamisesta huonontunut!

Kirjan idea on mielestäni todella hyvä. Sinisalon vaihtoehtoisessa todellisuudessa pohjoismaisten suurpetojen joukkoon on saatu varsin kiehtova laji: peikko, joka viimein vuonna 1907 löydettiin ja tieteellisesti tunnistettiin. Tarinan päähenkilö on Mikael, valokuvaaja joka ulkonäkönsä vuoksi tunnetaan Tampereen homopiireissä nimellä Enkeli. Hän löytää kerrostalon pihalta sairaan peikonpoikasen jonka tietää heti haluavansa omakseen ja vie kotiinsa. Kuten on odotettavissa, peikon pitäminen asunnossa, salaa, ei ole ihan mutkaton juttu.

Homma toimii erinomaisesti myös muuten kuin vain ideana. Kertojina toimivat vuorotellen Mikael, hänen hiljattain jättämänsä ex Tohtori Spiderman, Mikaeliin ihastunut Ecke, alakerran Pentin alistettu filippiiniläinen postimyyntivaimo Palomita sekä mainostoimiston komea Martes, joka leikittelee Mikaelin ihastumisella. Kerronta etenee nopeatempoisesti pätkissä, jotka ovat välillä hyvinkin lyhyitä ja pisimmilläänkin vain muutaman sivun mittaisia. Väleihin on siroteltu runsaasti vanhoja tarinoita, runoja sekä "tieteellisiä" tekstejä peikoista. Omaan makuuni tämä toteutus ainakin sopi oikein hyvin.

Kirja käsittelee monenlaisia valtasuhteita ja niiden muutoksia henkilöiden välillä (peikko mukaanluettuna). Sen Sinisalo hoitaa taidolla, kuten myös vanhojen myyttien ja kesyttömän luonnon yhdistämisen nykypäivän kaupunkilaisen elämään. Tykkäsin!!

Ensimmäinen lause: Alan hätääntyä.

Kustantaja Tammi 2000, 268 s.

perjantai 22. lokakuuta 2010

Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja

17-vuotias Cassandra Mortmain asuu perheensä kanssa vanhassa puolittain raunioituneessa linnassa, jonka kirjailijaisä menestyksensä huipulla vuokrasi neljäksikymmeneksi vuodeksi. Nyt isän luovuus on kuitenkin tyrehtynyt ja enimmät huonekalutkin myyty rahanpuutteessa.

Koko perheen, ja erityisesti Cassandran ja hänen Rose-siskonsa elämä saa odottamattoman käänteen kun paikalle ilmaantuvat veljekset Simon ja Neil, läheisen kartanon perijät ja sitä myötä myös linnan uudet omistajat.

Linnanneidon lokikirjan voisi kai sanoa olevan jonkinmoisessa kulttiklassikon maineessa. Asetelma on tarkoituksellisen samankaltainen kuin Jane Austenin Ylpeydessä ja ennakkoluulossa (mutta tarina päättyy vähemmän odotettavasti), ja tunnelmassakin on sopivasti jotain samaa ja jotain uutta. Kirja on välillä vähän hassu. Se on myös romanttinen olematta imelä. Ja linna on tietysti aivan mahtava ympäristö! Positiivisia juttuja riittää, mutta silti onnistuin olemaan saamatta kirjasta erityisempiä säväyksiä. Kai siksi, että kukaan henkilöistä ei kiinnostanut ihan tosissaan. Mutta tästä on tainnut sen verran moni tykätä, että älkää mua uskoko vaan kokeilkaa lukea itse! :)

Ensimmäinen lause: Kirjoitan tätä keittiön pesualtaassa.


Englanninkielinen alkuteos: I Capture the Castle (1949)


Kustantaja Gummerus 2002, (ilm. 1949 suomeksi nimellä Rauniolinna), suom. Marja Helanen-Ahtola, 374 s.

torstai 21. lokakuuta 2010

Philip Pullman: Kultainen kompassi

Olipas ilo uppoutua pitkästä aikaa kunnon fantasiaseikkailuun! Universumien tomu -trilogian ensimmäisessä osassa ollaan maailmassa, joka pääpiirteittäin on samanlainen kuin omamme joskus viktoriaanisen ajan paikkeilla. Eroja kuitenkin on, tärkeimpänä niistä se että jokaisella ihmisellä on oma eläinhahmoinen seuralainen, daimoni, joka on aina hänen vierellään. Lapissa asuu noitia ja Svalbardia hallitsevat panssariasuiset soturijääkarhut. Kirkko on yhteiskunnassa vahvassa asemassa, mutta sekään ei ole aivan samanlainen kuin meidän tuntemamme.

Kyseisen maailman Oxfordissa asuu tyttö nimeltä Lyra. Kun hänen ystävänsä Roger kaapataan yhdessä monien muiden lasten kanssa pohjoiseen salaperäistä tarkoitusta varten, ja Lyran setä, tutkimusmatkailija lordi Asrielkin on pulassa samalla suunnalla, Lyra lähtee pelastusretkikunnan mukaan. Apunaan matkalla hänellä on daimoninsa Pantalaimon, aletiometri-niminen laite joka kertoo vastauksen mihin tahansa kysymykseen kunhan sitä osaa käyttää, iso joukko gyptien venekansaa sekä panssarikarhu Iorek Byrnison.

Pidin Pullmanin ratkaisusta käyttää tuttua paikkaa vähän "kieroutuneena" oman fantasiamaailman luomisen sijaan. Erot kutkuttivat mielikuvitusta, ja olisin toivonut niistä kerrottavan lisääkin. Olisin ehkä toivonut myös vähän lisää syvyyttä koko juttuun, mutta ehkä sitä löytyy myöhemmistä osista - ne aion ehdottomasti lukea. Ainakin niissä päästään rinnakkaisulottuvuuksiin, joista tässä vaiheessa saatiin vasta pientä esimakua, ja varmaankin saadaan myös vastaus siihen, mitä oikein on kummallinen Tomu ja mitä se tekee.

Tämä vauhdikas nuortenkirja sopii oikein hyvin myös aikuisille fantasian ystäville - kaikkien makuun se ei tosin varmastikaan ole, sillä sen verran lapsekkuutta tekstistä kuitenkin löytyi.

Ensimmäinen lause: Lyra ja hänen daimoninsa kulkivat collegen pimenevän ruokasalin läpi pysytellen tiukasti yhdellä seinustalla, niin ettei heitä voitu nähdä keittiöstä.


Englanninkielinen alkuteos: Northern Lights (1995)


Kustantaja Tammi 1996, suom. Helene Bützow, 405 s.

sunnuntai 17. lokakuuta 2010

Pientä mainostusta

Ensinnäkin: Jenni, Sara ja Tomomi ovat perustaneet nettilukupiirin, jossa ensimmäisenä luetaan Doris Lessingin Kultainen muistikirja. Kaikki mukaan! :)

Ja toiseksi: WSOY on nyt julkaissut Kathryn Stockettin loistavan The Helpin suomeksi nimellä Piiat. Käännöstä silmäillessäni totesin että ainakin Aibeleenin rehevä murre on kärsinyt, mutta se oli toki odotettavissakin, kaikkea kun ei vain ole mahdollista kääntää. Siitä huolimatta, suosittelen lämpimästi lukemista!

torstai 14. lokakuuta 2010

Jeanette Winterson: Majakanvartija

Hopea on äitinsä ja maissa käyneen merimehen tapaamisen tulos. Äitinsä kuoltua hän päätyy sokean majakanvartija Pew'n luo. Pew aikoo opettaa Hopeasta seuraajansa, mutta tärkeämpää on se, että hän kertoo Hopealle tarinoita joista muodostuu opastus ja tukiverkko tämän loppuiäksi.

Intohimon luettuani kirjoitin rakastuneeni Wintersonin tyyliin ensimmäisen sivun puoliväliin mennessä. Kirja on muutenkin loistava, ja sen loistavuus on vain syventynyt mielessäni lukemisen jälkeen. Majakanvartijalla oli siis lunastettavanaan turhankin isot odotukset, ja vähän vajaaksi valitettavasti jäi.

Ihastus Wintersonin tyyliin kyllä vahvistui, taas jo ensimmäisissä lauseissa, ja tekstissä on paljon hienoja kohtia. Kokonaisuus, lähinnä tarinan puolesta, on kuitenkin turhan sekava. En oikein tajunnut, miten kaikki asiat liittyivät toisiinsa.

Suurin osa tekstistä on ajattoman tuntuista, ja aluksi luulinkin pitkään olevani jossain vanhoissa ajoissa. Kunnes vastaan tuli sana euro, ja myöhemmin kännykkä, McDonald's... Nuo kohdat hyppäsivät vähän ikävästi silmille, olisin mieluummin pysynyt siinä vanhahtavan ajattomassa olotilassani.

Paljon enemmän on silti hyvää kuin huonoa. Kirjassa on kiva, vähän epätodellinen tunnelma, ja Hopean kertojanääni on raikas, eloisa ja omaperäinen. Winterson on edelleen matkalla suosikkikirjailijoideni kärkijoukkoon.

Pew, kerro minulle tarina.
Minkälainen tarina, lapsukainen?
Tarina, joka päättyy onnellisesti.
Maailmassa ei ole sellaista asiaa.
Onnellista loppua?
Loppua.


Ensimmäinen lause: Äitini kutsui minua Hopeaksi.


Englanninkielinen alkuteos: Lighthousekeeping (2004)


Kustantaja Bazar 2005, suom. Mervi Sainio, 208 s.

lauantai 9. lokakuuta 2010

Johan Theorin: Yömyrsky

Katrine ja Joakim Westin lapsineen ovat ostaneet vanhan öölantilaisen Åluddenin kartanon, josta he aikovat kunnostaa unelmiensa kodin. Mutta jo ennen kuin perhe on edes asettunut kunnolla aloilleen, kartanon rannassa sattuu onnettomuus joka murskaa yhteiset haaveet.

Mutta Åluddenin kuolleet eivät koskaan lähde sieltä kauas. Kun joulu lähestyy, lähestyy myös Öölannin hurja talvimyrsky, samalla kun saarta kiertäneet murtovarkaat selvittelevät välejään, kuolleet kokoontuvat ja salaisuudet selviävät.

Miten upea tunnelma kirjassa onkaan! Theorin myös tiivistää jännitystä taidolla, ja olin pahasti koukussa jo aikaisessa vaiheessa. Dekkari/kummitusjuttu -yhdistelmäkin toimii erittäin hyvin. Ja iso plussa vielä siitä, ettei tähän oltu tungettu sitä jännityskirjojen vakioelementiksi muodostunutta päähenkilöiden rakastumista. Hyvin hyvin positiivinen lukukokemus siis!

Ensimmäinen lause: Minun kirjani alkaa tästä, Katrine, vuodesta jolloin Åluddenin kartano rakennettiin.


Ruotsinkielinen alkuteos: Nattfåk (2008)


Kustantaja Tammi 2009, suom. Outi Menna, 431 s.

perjantai 8. lokakuuta 2010

Nadeem Aslam: Elävältä haudatut

Edellisestä postauksesta onkin ehtinyt jo vähän aikaa vierähtää. Olen kyllä saanut luettua, mutta tämänviikkoisten aikataulujen takia ei ole ollut pahemmin mahdollisuuksia istua omine ajatuksineen alas kirjoittamaan mitään. Tosin olin myös vähän lukossa Elävältä haudatuista kirjoittamisen kanssa - kirjasta on jo sanottu niin paljon ja niin hyvin, etten oikein tiedä mitä lisättävää mulla voisi olla!

Mutta nämä vaikeudet eivät onneksi yhtään vähennä lukukokemuksen hienoutta. Tulen varmasti vielä monta kertaa mielessäni palaamaan afganistanilaisen järven rantaan, Marcusin taloon, huoneisiin joiden seinillä on savella peitettyjä maalauksia ja katossa kiinni naulattuja kirjoja, sinne kerääntyvien, sodan riepottelemien ihmisten pariin.

He ovat surreet, kärsineet, menettäneet, kokeneet julmuuksia. Ja niistä kokemuksista Nadeem Aslam punoo romaanin jonka teksti on kuin loputon ketju yhä toistuvia kauniita helmiä; ainuttakaan sanaa ei voi, halua eikä uskalla jättää lukematta, koska voi menettää jotain korvaamatonta.

Henkilöistä kiehtovin ja mieleenpainuvin on Casa: hämmentynyt, jo pikkupoikana terroristiksi aivopesty nuori mies. Hänen päänsä sisällä oli huolestuttavaa olla. Siellä vilisi ajatuksia, jotka toisaalta ovat peräisin tietynlaisesta logiikasta, mutta ovat silti täysin järjettömiä.

Eri näkökulmia riittää muslimiterroristista länsimaalaiseen ja ne antavat tilanteesta laajan kuvan. Ainuttakaan Afganistanin sotien osapuolta Aslam ei juuri mairittele.

Tämä kirja todella kannattaa lukea, ajatuksen kanssa. Muistaakseni joku, tai useampikin, sanoi kaivanneensa tämän lukemisen jälkeen lisää tietoa Afganistanin tapahtumista. Siihen suosittelen Saira Shahin kirjaa Tarinankertojan tytär!

Jopa tämän maan ilmalla on tarina kerrottavanaan sodasta. Täällä on mahdollista poimia pala leipää lautaselta, ja sen vaiheita seuraamalla kerätä kymmeniä tarinoita sodasta. Miten sota vaikutti käteen, joka otti leivän uunista, ja käteen, joka vaivasi taikinan. Miten sota vaikutti peltoon, jolla vehnä oli kasvanut.


Ensimmäinen lause: Hänen mielensä on kuin talo, jossa kummittelee.


Englanninkielinen alkuteos: Wasted Vigil (2008)


Kustantaja LIKE 2010, suom. Vuokko Aitosalo, 389 s.