Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta

Joukko seurakuntalaisia on perinteisesti matkustanut pääsiäisretriittiin vanhaan eläintentäyttäjän taloon, surkealle ja syrjäiselle Loneyn rantakaistaleelle petollisen vuoroveden äärelle. Kirjan kertoja on tapahtuma-aikaan teini-ikäinen Tonto, jonka mykän ja ikäistään lapsenomaisemman isoveljen Hannyn toivotaan parantuvan pyhäkön lähteen vettä juomalla. Edellisestä käynnistä Loneyssa on muutamia vuosia, sillä jotain tapahtui edellisellä kerralla ankaralle isä Wilfredille, kun tämä oli kävelyllä rannalla. Nyt joukkoa johtaa isä Bernard, nuorempi ja rennompi pappi, joka ei miellytä ainakaan veljesten tiukan linjan uskonnollista ja vanhoihin tapoihin takertuvaa äitiä. Muutenkin tämä vierailu tuntuu menevän monin tavoin pahaenteisesti pieleen.

Kyllä tämän mielestäni kauhukirjallisuudeksi voi laskea, vaikka se tulkinnanvaraista onkin enkä tunne mitään erityistä tarvetta tunkea kirjaa tiettyyn lokeroon. Kauhun piiriin kuitenkin mahtuu muutakin kuin suoranaista pelottelua. Tunnelma ainakin on osin goottilaisen kauhistuttava, ja jotain selittämätöntä ja synkkää tässä tapahtuu. Ehkä vähän liiankin selittämätöntä, vaikka itse koenkin päässeeni asiaan kiinni riittävästi ollakseni tyytyväinen.

Hurley on luonut onnistuneen miljöön joka on tarinassa vahvasti läsnä. Tonto mainitsee talon näyttävän siltä että se on hylätty monta kertaa, ja sama tuntu on maisemassakin. Myös veljesten välinen suhde on hienosti kuvattu. Kukaan ei ymmärrä Hannya yhtä hyvin kuin Tonto. Hanny kantaa takkinsa taskussa joukkoa tavaroita joiden avulla hän kommunikoi veljensä kanssa: pieni muovinen dinosaurus tarkoittaa anteeksipyyntöä, nauloja sisältävän purkin ravisteleminen että hänen päätään särkee.


Hylätty ranta valittiin Iso-Britanniassa ilmestymisvuotensa parhaaksi esikoisromaaniksi. Jotain erinomaista tässä kyllä onkin, jotain mitä en saa laitettua sanoiksi ja mikä tuntuu paremmin hiipivän mieleen vasta nyt jälkeenpäin. Laitetaanpa Hurleynkin nimi mieleen.


Jaakko Kankaanpään käännös on hyvä, mutten malta olla ihan pikkuisen mutisematta kirjan viimeistelystä. Olisi helpompaa keskittyä tarinaan jos ei takertuisi tuijottamaan sitä, vaihtuuko koiran nimi tälläkin sivulla Monrosta Munroksi ja takaisin. Sen sijaan kehun kyllä katseen kiinnittävää kantta, jota on liikkeellä sekä mustana että valkoisena versiona.

Tämä oli muuten ensimmäinen puhelimen ruudulta lukemani kirja. Vaihdoin Androidiin vähän aikaa sitten ja sain viimein luettavaa myös laitteeseen joka on mukana niinäkin joutilaina hetkinä kun paperista kirjaa ei ole käden ulottuvilla. Mukavastihan se lukeminen sujui sieltäkin - kyllä kirja on kirja vaikka sen laittaisi mihin!

Ensimmäinen lause: Syksy oli tosiaan saanut hurjan lopun.

Englanninkielinen alkuteos: The Loney (2014)

Suomentanut Jaakko Kankaanpää

Kustantaja WSOY 2016, 269 s.

Ulla-Lena Lundberg: Jää

"Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä. Sellainen rauha lepää veden ja maan yllä. Ihmiset antavat katseen liukua yli satamalahden, lepuuttavat silmiään ja katsovat pois. Kaikki on niin kuin aina. Jokaisen rinnassa on jonkin muun kaipaus, ja kaikki mitä kaivataan tulee veneellä." (s. 7)

Sotien jälkeen syrjäinen ulkosaariston seurakunta saa uuden papin. Luodot ovat niin kaukana etteivät ne yleensä mahdu edes karttoihin eikä sinne ole vakituiseksi kirkkoherraksi kukaan hakenut miesmuistiin, mutta kun Petter Kummel toimeliaan vaimonsa Monan ja vuoden ikäisen Sanna-tyttären kanssa rantautuu kirkkosaareen, hän tuntee tulleensa oikeaan paikkaan.


Luotolaiset ihastuvat sympaattiseen pappiinsa (joka laulaakin paljon paremmin kuin edeltäjänsä, ja sitä täällä arvostetaan, joten mitä siitä vaikka saarnat toisinaan roikkuvatkin niin ohuen punaisen langan varassa että on kiinnostavaa seurata miten hän selviytyy loppuun asti), ja Petter ihastuu hymyilevään seurakuntaansa (vaikka oppiikin pinnanalaiset jännitteet - itäluotolainen ei erityisen innokkaasti ryntäisi kiskomaan hukkuvaa länsiluotolaista avannosta).


Vaikka syrjässä ollaankin, täällä on asiat hyvin. Luotojen luonnosta saa nauttia lukiessakin. Talvella jää moninkertaistaa pitäjän pinta-alan ja avaa potkukelkkareitit naapurisaariin, keväällä ollaan hetki ihan eristyksissä ennen kuin jäät yhtäkkiä lähtevät hillittömällä rytinällä. Elämäniloisen nuoren papin luontevasti kuvattu usko lämmittää ateistiakin.


Jos Petter Kummel perheineen vain saisi asuttaa Luotojen pappilaa kaukaiseen eläkeikään asti, se olisi niin oikein kuin voi olla, mutta elämällä on omat mutkansa eivätkä ne aina ole reiluja.

Ei mennyt Finlandia-palkinto hukkaan kun se tälle myönnettiin. Vaikka alussa ihastuinkin siihen kuinka kerronta pulppuaa Monan touhutessa, lopulta Jää vie mukanaan erityisesti hiljaisella voimallaan. Jos on tuntikausia kirjan sulkemisen jälkeen edelleen syvällä sen maailmassa ja ajattelee että miksi sen elämän nyt niin piti mennä, niin onhan se selkeä huipputeoksen merkki. Tunnekuohu ei ainakaan vähentynyt siitä, kun luin tämän haastattelun ja mietin kuinka paljon kirjassa onkaan Ulla-Lena Lundbergin oman lapsuudenperheen todellista historiaa. Todella hieno kirja.

Ensimmäinen lause: Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä.

Ruotsinkielinen alkuteos: Is (2012)

Suomentanut Leena Vallisaari

Kustantaja Teos & Schildts & Söderströms 2012, 366 s. 

John Irving: Ystäväni Owen Meany

Romaanin kertojana on John Wheelwright, pikkukaupungin arvostetuimman suvun jälkeläinen. Välillä saattaa kuitenkin päästä unohtumaan että tämä on hänenkin tarinansa, sillä niin vahvasti kaikki kiertyy Johnin parhaan ystävän Owen Meanyn ympärille. Owen Meany, hyvin pienikokoinen poika, jolla on niin eriskummallinen ääni että kaikki hänen repliikkinsäkin kirjoitetaan ISOILLA KIRJAIMILLA, ja joka uskoo olevansa Jumalan työkalu ja olemassa tiettyä tarkoitusta varten, onkin sellainen persoona ettei hän voi muualla ollakaan kuin tarinan keskiössä.

Kirjasta kirjoittamisessa on taas sama ongelma kuin edellisen (ja ensimmäisen) Irvingini kanssa. Teksti on niin elämäntäyteistä ja runsasta, ettei tiedä mistä päästä siihen tarttuisi kiinni. Kirjan voisi kai tiivistää näin: se kertoo lapsuus- ja nuoruusvuosista, ystävyydestä ja siitä mitä Owen Meanylle oikein tapahtui. Mutta kuinka laimealta tuo tuntuukaan, kun oikeasti tekisi mieli kirjoittaa pitkä vuodatus ja kertoa kaikesta: vyötiäisestä ja serkuista ja baseball-ottelusta ja punaisesta leningistä ja joulukuvaelmasta ja tulevien joulujen hengestä ja ja ja... Sitten taas sekin tuntuisi kuitenkin turhalta, koska miten minun selostukseni muka voisi ikinä tavoittaa osaakaan siitä taiasta, josta pääsee osalliseksi kun itse lukee noista seikoista Irvingin kertomana?

Taisin lopulta kuluttaa tämän lukemiseen aikaa kaksi ja puoli kuukautta, lukien välillä monta muuta kirjaa. Sekä tuo kerronnan runsaus että kirjakerhopainoksen tiiviisti präntätyt sivut saivat kaipaamaan taukoja, ja välillä sivunumerotkaan eivät muka meinanneet edetä mihinkään vaikka kuinka luin ja luin. Vaikka toisinaan saattoikin vähän turhauttaa että kirja yhä vain roikkui keskeneräisenä, lopulta tuo pitkä lukuaika tuntui juuri oikealta. Elin tarinan parissa niin pitkään, että se ehti upota sisuksiini jotenkin erityisellä tavalla.

Vaikka Owen onkin keskipiste niin mukaan mahtuu monta muutakin kiinnostavaa henkilöä. Pidin erityisesti Johnnyn arvonsa tuntevasta isoäidistä. Kirjassa on myös elävää ajankuvaa 50- ja 60-lukujen Yhdysvalloista. Kerrontaan lomittuu uskonnollisuutta sekä mm. Vietnamin sotaan liittyvää politiikkaa, mutta vaikka kyseiset asiat eivät erityisemmin kiinnostaisikaan niin se ei ole ongelma, sillä Irving käsittelee niitäkin omalla tavallaan. Peukku ylös myös Kristiina Rikmanin herkulliselle huippukäännökselle!

Ensimmäinen lause: Kohtaloni on muistaa tuo surkeaääninen poika - ei äänen vuoksi, eikä siksi että hän oli pienin tuntemani ihminen, eikä edes siksi että hän aiheutti äitini kuoleman, vaan siksi että minun on kiittäminen häntä uskostani Jumalaan: minä olen kristitty Owen Meanyn ansiosta.

Englanninkielinen alkuteos: A Prayer for Owen Meany (1989)

Ulkoasu: Ehhhh ja öhhhh...onkohan tuo kansi voinut näyttää hyvältä edes silloin kun se on joskus 80-90 -lukujen taitteessa suunniteltu...? Päällys: Herbie Kastemaa.

Suomentanut Kristiina Rikman

Kustantaja Suuri Suomalainen Kirjakerho 1990 (1. julk. Tammi 1989), 528 s.

Jeanette Winterson: Ei appelsiini ole ainoa hedelmä

Kuten ihmiset yleensä asuin kauan äitini ja isäni kanssa. Isä katseli mielellään painia, äiti paini itse, ja mitä tahansa vastaan. Hän halusi olla kehässä ja sillä siisti.
   Hän ripusti isoimmat lakanat ulos tuulisimpina päivinä. Hän halusi että mormonit koputtivat oveen. Ja vaalien lähestyessä hän pani työväenpuoluetta äänestävässä tehdaskaupungissa ikkunaan konservatiiviehdokkaan valokuvan.
   Hän ei ollut kuullut sekoittuneista tunteista. Oli vain ystäviä ja vihollisia.


Vihollisia olivat:
Paholainen (monissa muodoissaan)
Naapuri
Seksi (monissa muodoissaan)
Etanat


Ystäviä olivat:
Jumala
Meidän koira
Madge-täti
Charlotte Brontën romaanit
Etanasyötit


ja minä, aluksi, olihan minut tuotu taloon jotta lähtisin hippasille hänen kanssaan muuta maailmaa vastaan.

Jeanette adoptoidaan 60-luvulla pohjoisenglantilaisessa teollisuuskaupungissa asuvaan uskonnolliseen perheeseen. Hänestä on tarkoitus tulla lapsisaarnaaja ja lähetystyöntekijä, ja sitä kohti tie näyttää vievänkin, kunnes hänen suhteeseensa seurakuntaan tulee särö. Jeanette rakastuu tyttöön. Hän on langennut Saatanan pauloihin, himojensa vietäväksi, hän on täynnä riivaajia, sanoo pastori Finch.

Wintersonin 23-vuotiaana kirjoitettu esikoisromaani perustuu hänen omaan elämäänsä. On hankalaa arvioida paljonko siitä on totta, koska Wintersonin kerrontatyyli saattaa saada aivan tavallisetkin asiat kuulostamaan lievästi absurdeilta. Puhumattakaan niistä asioista jotka ovat jo valmiiksi enemmän tai vähemmän kummallisia. Mutta ei kai totuudella ole niin väliäkään. Muistelen törmänneeni jossain kirjailijan omaan kommenttiin siitä, että tärkeintä on tarina.

Siinä onkin yksi syy Wintersonin tuotantoon ihastumiseeni. Kaikissa kolmessa tähän mennessä lukemassani kirjassa näkyy vahvana rakkaus tarinoihin ja niiden kertomiseen. Tässä päähenkilö Jeanette ujuttaa väliin omia kertomuksiaan, ja Winterson voisi varmasti itsekin todeta saman kuin Intohimon Villanelle: "Minä kerron teille tarinoita. Luottakaa minuun." Majakanvartijan vanha Pew ja Hopea-tyttö taas tuntuvat olevan asian ytimessä tässä keskustelussaan:

"Tarinoita. Sinun on opittava ne. Ne, jotka minä tunnen ja ne, joita minä en tiedä."
"Miten minä opin ne, joita sinä et tiedä?"
"Sinun on kerrottava ne itse."


Kirjoista itsestään Intohimo on ehyin ja kokonaisin tarina ja säilyy ehdottomana suosikkinani. Wintersonin upea, elävä kieli ja persoonallinen kerrontatyyli ovat olemassa jo tässä esikoisessa ja tekevät lukemisesta nautittavaa. Parasta antia olivat alun kuvaukset Jeanetten lapsuudesta, hänen äidistään ja muista seurakunnan jäsenistä. Lopusta olin vähän vähemmän innostunut mutta hyvä oli silti sekin. Oli totta tai ei, katkeruutta ei tekstissä ainakaan ole havaittavissa. Enemmänkin Winterson havainnoi menneisyyttään yhtä aikaa lempeästi ja terävästi.

Ensimmäinen lause: Kuten ihmiset yleensä asuin kauan äitini ja isäni kanssa.

Englanninkielinen alkuteos: Oranges are not the Only Fruit (1987)

Ulkoasu: Hmm, hyvää peruslaatua, muttei itseäni sykähdytä mitenkään erityisesti. Ehkä kaipaisin väritykseen vähän lisää eloa. Kuva: Great Shots, Päällys: Helena Modéer/Moma.

Kustantaja Bazar 2007, suom. Raija Mattila, 230 s.

Åsa Larsson: Aurinkomyrsky (äänikirja)

Tukholmassa asuva juristi Rebecka Martinsson joutuu palaamaan kotiseudulleen Kiirunaan ja kohtaamaan menneisyytensä, kun paikallisen suurseurakunnan supertähti murhataan.

Taisin odottaa vähän enemmän, mutta tämä jäi kohdallani sinne "hyvän perusdekkarin" tasolle - missä ei toki sinänsä ole mitään varsinaista vikaa.

Ympäristö oli tässäkin hienosti kuvattu ja tavoitettu. Jos Matkijalintua lukiessani hikoilin, niin tätä kuunnellessani palelin Kiirunan pakkasissa. Henkilöistä en sen sijaan jaksanut tässä ihan kauheasti kiinnostua, ja se on varmasti iso syy siihen, miksi kokemus jäi vähän turhan laimeaksi.

Olen myös sattumalta lukenut viime aikoina useamman kirjan jossa on ainakin sivuttu kiihkeää uskonnollisuutta, joten olin tätä kuunnellessani jo aika täynnä kyseistä aihetta. Lisäksi Sara Paavolainen ei oikein vakuuttanut lukijana: hänen perusäänensä oli kyllä mukavaa kuunneltavaa, mutta repliikkien äänenmuunnokset monessa tapauksessa melko ärsyttäviä.

Mutta näistä marinoista huolimatta tämä siis oli sitä hyvää perustasoa, ja saatan kyllä kuunnella sarjaa vielä eteenpäinkin - lukijakin kun näyttää vaihtuneen tämän ykkösosan jälkeen. :)


Ruotsinkielinen alkuteos: Solstorm (2003)

Ulkoasu: Ei hullumpi, sopii hyvin kirjan tunnelmaan. Kansi: Timo Numminen.

Kustantaja Otava 2005 (painettu julk. 2005), suom. Katriina Savolainen, lukija Sara Paavolainen, 10 h