Karo Hämäläinen: Yksin

Yksin on fiktiivinen omaelämäkerta. Romaani Paavo Nurmesta, miehestä josta tuli patsas. Karo Hämäläinen on kirjoittanut juoksijalegendan tarinan vaikuttavaksi itseensä sulkeutuneen miehen lyhytsanaiseksi monologiksi.


Nurmen tie vie köyhästä lapsuudesta säntillisen harjoittelun kautta suureksi menestyjäksi ensin juoksuradoilla ja sitten kerrostalojen rakennuttajana. Mutta yksin, aina, vaikka hetken naimisissa onkin. Nurmi nakuttaa kentällä kierrosaikoja jotka on laskenut tarkasti päässään, mutta sosiaaliset taidot häneltä puuttuvat. Lopussa elämä tuntuu hukkaan heitetyltä, eikä hän voi välttyä ajatukselta että olisi voinut olla toisinkin. Tarinan surullisuus väreilee kaiken aikaa pinnan alla ja välillä päälläkin.

Nurmi ei todellakaan ole helppo ihminen ympäristölleen, ja ankara hän on itselleenkin. Hopeassa ei ole mitään juhlimista, ja voittokin on oikeastaan vain tappion välttämistä. Tarpeettomuudet, jotka eivät auta tavoitteiden saavuttamista, on karsittu pois niin elämästä, juoksuaskeleesta kuin tekstistäkin. Omaa legendaarisuuttaan Nurmi rakentaa aivan tietoisesti.


Hämäläisen tekstiä oli nautinnollista lukea, seuraten hänen päähenkilölleen antamaansa omalaatuisen tarkkanäköistä ajatuksenjuoksua. Tämän vuoden huippukohtia omassa lukemistossani. Ja tokihan oli myös komeaa lukea ajoista, joina suomalaiset kamppailivat keskenään arvokisojen kestävyysjuoksun kultamitaleista!

Ensimmäinen lause: Aloittaminen ei ole vaikeinta.

Kustantaja WSOY 2015, 251 s.

Marjo Niemi: Juostu maa

Joskus, kun törmää vaikkapa alekorissa kirjaan josta ei ole koskaan ennen kuullutkaan mutta joka kutkuttelee kiinnostusta ja vaikuttaa siltä että saattaisi ehkä olla hyväkin, ja ajattelee että voisihan tämän viedä kotiin kun ei juuri mitään maksakaan, saattaa tehdä Löydön. Niin kuin nyt. Pieni helmi!

Juostu maa sisältää vain 127 pienikokoista sivua, mutta en minä silti sitä pystynyt kerralla ahmaisemaan vaan välillä piti sulatella ja lukea muuta. Tämä pieni kirja sai minut sekä itkemään että nauramaan - jälkimmäistäkin välillä melkein vedet silmissä.

Tämä vaikutus taisi johtua pääasiassa siitä, että henkilöt tuntuvat niin valtavan aidoilta. Syksy, 10-vuotias tyttö joka pakenee vanhempiensa riitoja ja juoksee halki teollisuuskylän, ja hänen isänsä veli Kalevi, entinen juoksija joka alkaa valmentaa Syksyä. Molemmat ulkopuolisia omassa elämässään, kumpikin haluaa pärjätä itse. Taidan olla vähän rakastunut Kaleviin, kunnolliseen, yksinäiseen mieheen joka ei koskaan sanoisi ääneen kuinka kova paikka oli kun kissa piti haudata.

Syksy ja Kalevi toimivat kertojina vuorotellen, molemmat lyhyillä lauseilla, tajunnanvirtaisesti - mutta ei se tajunnanvirtakaan ole sellaista "hienoa" mallia josta en yleensä pidä, vaan sekin tuntuu aidolta, ihan kuin oikeiden ihmisten ajatuksilta.

Tämä oli mulle kirjavuoden yllättäjä, joka pyörii mielessä lukemisen jälkeenkin. Pienkustantamot-minihaastekin tuli tällä suoritettua. Vaikkei Teos ollutkaan kustantajana ennestään tuntematon, niin olen tyytyväinen että tulin haasteen puitteissa muuten löytäneeksi jotain piileskellyttä hyvää! :)

Ensimmäinen lause: Vaahteran pinta on pehmeä poskea vasten.


Ulkoasu: Tuntuu että sanon joka kansikuvasta että "sopii kirjan tunnelmaan". :) No niin sopii tämäkin, mutta ei ehkä varsinaisesti houkuttele tarttumaan. Muuten kyllä pidän kirjan ilmeestä! Graafinen muotoilu: M-L Muukka, kuva: Fennopress/Johner/Blåvarg.

Kustantaja Teos 2004, 127 s.