perjantai 31. heinäkuuta 2015

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen (Klassikkohaaste)

Yksi hyvän kirjan merkki on se, että ajatukset palaavat väkisin tarinan maailmaan vielä kun kannet on suljettu. Jos sellaisen kirjan lukee loppuun illalla, saattaa joutua pyörimään sängyssä hetken jos toisenkin ennen unen tuloa. Ehkä parhaat kirjat tunnistaa siitä, että ne alkavat viedä yöunia jo ennen loppumistaan?

Juuri niin teki tarina Sinuhesta, joka syntymänsä yönä lähetettiin kaislaveneessä matkaan pitkin virtaa, kasvoi köyhien lääkärin poikana ja seurasi isäänsä samaan ammattiin, joka matkusteli monissa maissa, eli faraon hovissa, himoitsi, rakasti, paransi mutta aiheutti myös kuolemaa. Kyllä täytyy taas ihastellen hämmästellä, kuinka hienoja klassikoita suomalaisesta kirjallisuudesta löytyykään!

Sinuhe egyptiläinen on mahtavan runsas. Siinä on elävä historiallinen miljöö eri kansojen tapoineen, todella tapahtuneita asioita ja eläneitä henkilöitä, seikkailua, politiikkaa, sotaa, rakkautta, köyhiä ja kuninkaita, tragediaa ja muutaman tuhannen vuoden takaista elämäniloa. Ja kerrontaa, joka lähtee hyvin vetämään jo ensimmäisellä sivulla eikä tilanne siitä muutu ennen kuin tiiliskivi on lopussa. Kielessä ihastuttivat varsinkin hyvin ajankuvaan sopivat sanonnat. Huumoriakin on - muutaman kerran taisin nauraa vedet silmissä, ja esimerkiksi Sinuhen ja orjansa Kaptahin keskustelut mm. asianmukaisesta isännältä varastamisesta hymyilyttivät moneen kertaan. Kirjan loppua kohti kulkiessa kyynelet sitten taas tulivat ihan muusta.

Yksi iso aukko kirjallisessa sivistyksessä on siis taas paikattu - nauttien.


Ensimmäinen lause: Minä, Sinuhe, Senmutin ja hänen vaimonsa Kipan poika, kirjoitan tämän.

Ulkoasu: Se perinteinen keltainen kansihan on klassikko jo itsessään, mutta tykkään kyllä tämänkin version vähäeleisestä tyylikkyydestä. Graafinen suunn.: Martti Ruokonen.

Kustantaja WSOY 2010, 63. painos (1. painos 1945), 779 s.

torstai 16. heinäkuuta 2015

Seinäjoen pääkirjastoon tutustumassa, osa 2 - Remontoitu Aallon kirjasto

Lukuisat kirjabloggaajat ovat tänään julkaisseet kirjastokuvia ottaakseen kantaa kaikille yhtäläisten kirjastopalvelujen säilymisen puolesta. Tempauksesta voit lukea lisää La petite lectrice -blogista, josta löydät myös linkkilistan osallistujablogeihin. Oman kuvanottoaikatauluni onnistuin möhlimään enkä ehtinyt mukaan aikeistani huolimatta, mutta paikkailen tilannetta sillä että tänään sain viimein otettua asiaksi käydä näpsimässä hieman kuvia Seinäjoen pääkirjaston vanhemmasta osasta. :)

Alvar Aallon suunnittelema kirjastorakennus otettiin käyttöön alun perin 50 vuotta sitten, keväällä 1965. Komea kirjasto alkoi kuitenkin jäädä pieneksi jo 1970-luvulla, ja useimmat ovatkin tunteneet sen vain sellaisena versiona, jossa jokaiseen liikenevään paikkaan oli sovitettu lisähylly. Kolmisen vuotta sitten koitti juhlapäivä, kun uusi kirjastorakennus Apila avattiin aivan vanhan viereen. Olen kirjoittanut siihen tutustumisestani kuvien kera täällä. Aallon kirjastolle päästiin tekemään ansaittua restaurointia, jonka jäljiltä se avattiin uudelleen yleisölle toukokuun lopulla. Tilat on palautettu alkuperäiseen asuunsa nykypäivän tekniikkaa rakenteisiin piilotellen. Kaikki pinnat on käyty läpi ja korjattu harkiten, niin että rakennuksen ikä saa myös näkyä. Ja tältähän siellä nyt näyttää:


Onpas täällä avaraa ja valoisaa, oli ensimmäinen ajatukseni kirjastosaliin astuessani. Niitä ylimääräisiä hyllyjä kun tosiaan oli aiemmin reilusti.


Vanhalle puolelle on sijoitettu taide-, historia- ja kansatiedekirjat sekä maakuntakokoelma.


Lukumontun kautta pääsee pohjakerrokseen, josta löytyy tilat mm. soittamiselle, mikrofilmien tutkimiselle ja teatteritaiteen ryhmille. Alempaa kerrosta, joka ei ole niin vahvasti suojeltu, on voitu hieman muokatakin.


Lukusali on taas lukusali. Aiemmin tila oli - kuinka ollakaan - täynnä hyllyjä. Tässä oli ainakin musiikkia ja oikealla seinällä palautetut kirjat. Pieni huone, jonka ovi on auki lukusalin perällä, sisälsi taidekirjat. Aallon valaisimetkin on otettu esiin varastosta jossa ne ovat viettäneet 30 vuotta ja palautettu käyttöön sisälmyksiltään nykypäivään päivitettyinä.


Vanhassa lasten- ja nuortenosastossa (jonka pikkuhuoneista en näköjään tullut ottaneeksi kuvia) on koulujen käyttöön tarkoitettuja ryhmäaineistoja sekä pieni kokoelma muita lastenkirjoja.



Kirjaston puoliskot on yhdistetty toisiinsa maanalaisella käytävällä. Apilan nuortenosaston puolelta katsellessa pilkistää fantasiahyllyn jälkeen portaikko ja uusi avara tila (jossa oli ihmisiä sen verran ettei parempia kuvia tällä kertaa) siinä missä aiemmin oli seinä:


Hmm...uusi tila? Eeeikun hetkinen, onkos tämä se missä aiemmin oli tietokoneita...? Uusi ja vanha on sulautettu niin sujuvasti toisiinsa, ettei olekaan ihan yksinkertaista sanoa, missä kohdassa raja menee. Ja se on ihan oikein, sillä kokonaisuus on upea! Tänne täytyy kyllä palata vielä pikapuoliin nautiskelemaan ja kuvailemaan molemmin puolin kaikessa rauhassa (nyt oli lapset mukana). Ja tietysti lainaamaan!

Lähteinä käytetty lehtiartikkeleita: Anne Kohtala: Aalto-kirjasto valmistautuu uuteen loistoon (Minun kaupunkini 4/14) ja Pirkko Lehtimäki: Aallon kirjasto paljastaa oikean luonteensa kevään avajaisissa (Ilkka 19.2.15).

torstai 9. heinäkuuta 2015

Elke Schmitter: Rouva Sartoris

Margarethen ensirakkaus päättyi ikävästi, ja sitten hän meni naimisiin tasaisen turvallisen Ernstin kanssa, koska jokuhan sen piti olla. Kahdenkymmenen avioliittovuoden jälkeen hän voisi luetella pitkä listan tyhjänpäiväisiä lauseita, jotka on sanottu yhä uudelleen. Vieläkö elämällä olisi tarjolla jotain uutta?

Menneitä vuosia kertaavan kerronnan väliin on sijoitettu nykyhetken välähdyksiä. Niistä selviää, että jotain tosiaan on tapahtunut. Miksi Margarethe ajoi autiota, pimeää katua ylittäneen miehen kuoliaaksi? Kuka se oli?

Rouva Sartoris on jäänyt hyllyyni lukuisista karsintakierroksista huolimatta, koska en yhtään muista mitä siitä pidin aikoinaan ensilukemalla. Täytyi siis lukea kirja uudelleen ja selvittää, vieläkö se on ansainnut paikkansa. Lopputulos: luulenpa, että en jää kaipaamaan. Schmitter kuvaa kyllä taitavasti ihan tavallisen rouvan ahdistusta pienessä elämässään ja kaipuuta johonkin muuhun, ja hyvä jännitekin tarinassa on. Mutta lopulta meni vähän ohi, että mitenkäs asiasta x nyt oikeastaan hypättiinkään ihan muuhun. Siis toisaalta joo, miksikäs ei, mutta...äsh. Tämä on niitä joista jää sellainen olo että olisi pitänyt ymmärtää paremmin. Kirjaa on kyllä ainakin Saksassa kehuttu, ilmeisesti paljonkin, joten vika oli epäilemättä lukijassa. ;)

Ensimmäinen lause: Katu oli tyhjä.

Saksankielinen alkuteos: Frau Sartoris (2000)

Ulkoasu: Pidän kannen hienovaraisesta vihjailevuudesta.

Suomentanut Tiina Hakala

Kustantaja Otava 2002, 142 s.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Karel G. van Loon: Rakkauden hedelmä

Arminille ja Ellenille selviää lapsettomuusklinikalla, että Armin on hedelmätön. Ensin tulee hölmistynyt epäusko. Eihän asia niin voi olla! Arminillahan on kolmetoistavuotias poika! Lapsen äiti on kuollut kymmenen vuotta aiemmin eikä ole enää vastaamassa kysymyksiin.

Armin katsoo Bota, jonka on kasvattanut omanaan, eikä enää tiedä mitä ajatella. Kysymykset eivät jätä häntä rauhaan. Miksi, missä, miten, ja ennen kaikkea: kuka?

Luettuani Rakkauden hedelmän joskus runsaat kymmenen vuotta sitten kirja päätyi suosikkilistalleni. Sittemmin olen halunnut palata tähän ja tarkastaa, vieläkö mahdan olla samaa mieltä. Vanhojen suosikkien uudelleenluku on toki välillä riskialtista puuhaa, mutta nyt ei kuitenkaan ollut sillä tavalla nostalgisen rakas kirja kyseessä, että mahdollinen pettymys tipauttaisi turhan korkealta.

Ja niinhän siinä kävi että kirja oli nykyisen minun mielestäni ihan vaan sellainen normaalin hyvä. Aihe on kyllä kiinnostava ja mukavaa tätä nytkin oli lukea vaikkei kirja enää tosissaan sytyttänytkään. Kerronnassa vaihtelevat Arminin muistot Bon elämän varrelta ja yhteisistä vuosista pojan äidin Monikan kanssa, nykyhetken tuskailu ja salapoliisityö lapsen alkuperän selvittämiseksi sekä yleisemmät ajatukset ja faktatiedot isyydestä. Muistin lopussa selviävän asian ja saatoin lukea joitakin kohtia sen tiedon valossa, mutta huomasin silti välillä tempautuvani tekstin mukaan ja epäileväni yhdessä Arminin kanssa. Henkilöt olivat kyllä kiinnostavampia kuin muistinkaan. Heidän suhtautumisensa moniinkin asioihin tuntui olevan aika hollantilaisen vapaamielistä. :)

Ensimmäinen lause: Ajamme vaiti sairaalaan.

Hollanninkielinen alkuteos: De Passievrucht (1999)

Ulkoasu: Tykkään epätavallisista kuvakulmista, joten kyllähän tuo kelpaa oikein hyvin. Sekin miellyttää, ettei kirjassa käytetty fonttikaan ole kaikkein tavanomaisin. Graafinen muotoilu: M-L Muukka.

Suomentanut Titia Schuurman

Kustantaja Gummerus 2002, 268 s.

tiistai 7. heinäkuuta 2015

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta

Shimo Suntila vietti vuoden kirjoittaen joka päivä raapaleen eli tasan sadan sanan tarinan, ja niistä tarinoista sata on kerätty tähän kirjaan. Teos on pieni, mutta tarjoaa komean valikoiman sijoiltaan niksahtaneita todellisuuksia monenlaisista spekulatiivisen fiktion maisemista. Luin tätä hiljalleen muutama tarina kerrallaan. Matkan varrella virnistelin, oivalsin, liikutuin ja löysin huimaavia häivähdyksiä ajan ja avaruuden laajuuksista.

Kuten kirjaan päätyneiden tarinoiden valintaprosessissakin kävi selväksi, jokaisella on omat suosikkinsa raapaleiden moninaisessa joukossa. Eivät itseänikään kaikki puhutelleet, mutta kokonaisuutena kirja oli oikein positiivinen kokemus. Oma top kolmoseni: Hengityksen pysäyttävä Aamu, Duunimatka jonka idean hoksatessani taisin naurahtaa ääneen ja haikea, kaunis Kiertoratakirje.

Suntilan tarinoista siis pidin, mutta raapale on kyllä yleensä ottaenkin hieno ja kiinnostava kirjallisuudenlaji. Sata sanaa lukaisee nopeasti, mutta asiansa osaava kirjoittaja voi saada niihin mahdutettua hyvinkin hätkähdyttävän kertomuksen. Otinkin tämän perään lukuun ensimmäisen Kummalinnun munia -antologian, enkä pistäisi ollenkaan pahakseni jos saisin lukea raapaleita muiltakin kuin spefikirjailijoilta!

Ulkoasu: Kansi sopii tähän hyvin! Runsas kummallisuuksien valikoima joka ei ota itseään liian vakavasti. Kansi: Arren Zherbin.

Kustantaja Kuoriaiskirjat 2013, 108 s.