John Berendt: Venetsia - pudonneiden enkelten kaupunki

Venetsian upean vanhan oopperatalon Fenicen restaurointi oli juuri kesken, kun tuli tuhosi sen tammikuussa 1996. Jäljelle jäi vain tyhjä ulkokuori. Toimittaja John Berendt saapui sattumalta kolme päivää myöhemmin jälleen yhdelle vierailulle ihailemaansa kaupunkiin ja päätti jäädä joksikin aikaa.

Kirjassa seurataan Fenicen jälleenrakennussuunnitelmien etenemistä ja syyllisten etsintää useiden vuosien ajan, mutta näiden aiheiden lomaan mahtuu paljon muutakin. Berendt tutustuu palatseihin ja niiden omistajiin, juhlii kaupunkilaisten kanssa ja penkoo monenlaisia tapauksia lasinpuhaltajasuvun välirikosta restaurointeja rahoittavan avustusjärjestön sisäiseen valtataisteluun. Lukiessa tulevat tutuiksi niin Venetsian turhauttava byrokratia kuin kaupungin entiset ja nykyiset kuuluisuudetkin.

Vaikka hetkellisesti vähän tympäännyinkin liian moniin hienoihin ihmisiin (vähän täytyy katsoa kieroon kaikkia jotka käyttävät kotioloissa kravattia), oli kirja lopulta kiinnostavampi kuin odotinkaan. Tämän voisi vaikka lukea joskus uudestaankin. Vaikka moni matkailija onkin sanonut ettei se Venetsia nyt niin ihmeellinen ole ja siellä haiseekin pahalta, niin kummasti se silti jaksaa kiehtoa, ja Berendtin kerronnan mukana sen erikoislaatuisuuteen on mukava sukeltaa. Kokonaisuus on rikas, ja pidin kovasti myös siitä että ääneen pääsevät eri näkökulmien edustajat ja kiistojen vastakkaiset osapuolet. Kun jonkun puheiden perusteella ensin ajattelee että kylläpäs tuo X on hävytön tyyppi, Berendt menee ja kysyy X:ltä, miksi tämä on toiminut niin kuin on toiminut - ja syy saattaakin olla aivan ymmärrettävä ja hyväksyttävä. Asiat harvoin ovat ihan mustavalkoisia, mikä olisi hyvä aina muistaa!

Englanninkielinen alkuteos: The City of Falling Angels (2005)

Ulkoasu: Tykkään erityisesti kannen tunnelmallisesta värityksestä! Typografia: Marjaana Virta, kuva: Paul Hampton/Photonica.

Suomentanut Liisa Paakkanen

Kustantaja WSOY 2006, 426 s.

Anna-Lena Laurén: Vuorilla ei ole herroja

Ihastuin Yleisradion Moskovan-kirjeenvaihtaja Anna-Lena Laurénin sujuvan jutustelevaan tekstiin "Hulluja nuo venäläiset" -kirjassa, ja sama jatkui teoksessa Vuorilla ei ole herroja, joka alaotsikkonsa mukaisesti kertoo Kaukasiasta ja sen kansoista. Omissa luvuissaan tulevat käsitellyiksi Venäjän federaatioon kuuluvat Tšetšenia, Dagestan, Ingušia, Pohjois-Ossetia ja Kabardi-Balkaria sekä Georgian valtio ja sen alueella sijaitsevat Abhasia ja Etelä-Ossetia.

Laurénin asiantunteva mutta sopivan keveä kerronta vetää hyvin mukanaan, yhdistellen suuria poliittisia kuvioita niiden tavallisten ihmisten kohtaamisiin, jotka kyseisen politiikan keskellä elävät. Eri tasavallat kansoineen, historioineen ja ristiriitoineen menivät jo lukiessa päässäni sekaisin eikä parin viikon odottelu ennen blogiin kirjoittamista ole tilannetta ainakaan parantanut, mutta ei se kovin oleelliselta tunnukaan. Sillä kokonaiskuvan kyllä muistan: ylpeät, sitkeät, perhettä ja perinteitä kunnioittavat kaukasialaiset joita ei voi pelottelulla alistaa, joista suunnilleen jokainen taitaa pitää juuri omaa kieltään maailman monivivahteisimpana, ja jotka ovat Magnus Londenin Maan ääriin -kirjan siperialaisten tavoin jääneet monin tavoin niin neuvostoaikaisen kuin sen jälkeisenkin Kremlin politiikan jalkoihin, joko pelinappuloina tai sivuun unohdettuina.

Välillä ihmisiä on pakkosiirretty kauas kotiseuduiltaan, ja nykyäänkin monet elävät pakolaisina, voimatta palata kotiinsa joka sijaitsee ehkä vain parin kilometrin päässä rajan toisella puolella. Historiaan on mahtunut monenlaisia kansojen välisiä kahnauksia ja väkivallan pelko on monin paikoin jatkuvasti läsnä. Jotkut vanhat äidit pitävät jo ties kuinka monetta vuotta hiljaista mielenosoitustaan saadakseen jonkun selvittämään siepatun poikansa kohtalon, mutta ketään sellaista ei kiinnosta, joka asialle voisi jotain tehdä. Korruptiokin on valloillaan. Kaukasianmatkoihin liittyy siis paljon huolta ja surua, mutta siellä näkee paljon hyvääkin joka saa yhtymään Laurénin ajatuksiin:

"Olen silti Georgian suhteen optimisti. Olen optimisti, koska Georgia todistaa, että Kaukasiassakin on mahdollista luoda yhteiskunta, jossa ihmiset ajattelevat vapaasti ja jossa viranomaiset eivät työnnä julkisia varoja omiin taskuihinsa. Olen optimisti, koska Georgiassa, sen ikivanhassa kulttuurissa ja syvässä arvokkuudessa on jotain kunnioitusta herättävää.
Törmään tähän samaan arvokkuuteen kaikissa Kaukasian kansoissa. Sellaista arvokkuutta voi syntyä ainoastaan ihmisissä, joilla on vahvat siteet omiin läheisiin ja rakkaisiin, omaan kansaan ja historiaan, omaan kulttuuriin ja identiteettiin. Sellaista arvokkuutta ei saa yliopisto-opinnoista eikä maailmalla matkustelusta, vaan se tulee jostain paljon syvemmältä: vahvasta ja suurta turvallisuutta tuottavasta tunteesta, että kuuluu yhteisöön, perheeseen ja sukuun, että elämässä on lukemattomia asioita, jotka ovat paljon, paljon tärkeämpiä kuin minä itse."

Suosittelen, jos haluat ymmärtää uutisotsikoita taas vähän paremmin!

Ruotsinkielinen alkuteos: I bergen finns inga herrar (2009)

Ulkoasu: Hieman vuoristolaista arvokkuutta kannessakin. Päällys: Helena Kajander.

Suomentanut Laura Jänisniemi

Kustantaja Teos & Söderströms 2010, 2. painos (1. painos 2009), 217 s.

Magnus Londen: Maan ääriin

Suunnilleen vuoden verran Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen neljä nuorta miestä lähtee matkalle halki Siperian, kohti itää, Kuriileja ja paikkaa nimeltä Kraj Sveta, maan ääri. Magnus Londen rakastuu Siperiaan niin, että palaa sinne muutamaa vuotta myöhemmin avopuolisonsa kanssa.

Näillä matkoilla tulevat tutuiksi muun muassa Siperian käsittämättömät mittasuhteet,

   "Jos kaikki Jakutian joet asetettaisiin peräkkäin, voisi niitä pitkin seilata jokilaivalla 37 kertaa päiväntasaajan ympäri."

kenties vielä käsittämättömämpi byrokratia ja "asiakaspalvelu",

   "Yritys saada ihmiset tekemään se, mitä heidän kaiken järjen mukaan pitäisikin tehdä - mutta eivät tee - muodostuu suoranaiseksi viihteeksi, jonkinlaiseksi jännitysmomentiksi."

sekä ihmiset, joista monet asuvat hyvinkin karujen olosuhteiden keskellä,

   "Keski-Jakutiassa sijaitsevalla Verhojanskin kylällä on hallussaan lämpötilanvaihdosten maailmanennätys. Kesällä ja talvella mitattujen lämpötilojen ero on 105 astetta, talven alin on -68 astetta ja kesän ylin +37 astetta."

kaukana, kaukana pääkaupungista,

   "-Kaikissa maailman maissa pidetään hyvää huolta raja-alueista. Se ei kuitenkaan koske Moskovan suhtautumista Kuriileihin. Siellä on yksinkertaisesti unohdettu meidät ja se, että me todella asumme täällä. Me emme saa ruokaa emmekä polttoainetta, sanoo Semikov tuohtuneena."

mutta ovat äärimmäisen vieraanvaraisia.

   " - - puolalaiset marssivat eräälle ovelle, koputtavat ja ilmoittavat oven avaavalle henkilölle, että Suomesta ja Puolasta saapuva seurue aikoo nukkua tässä talossa. Oven aukaissut venäläinen tuijottaa ällistyneenä röyhkeitä puolalaisia. Minuutin päästä me kaikki istumme pöydän ympärillä juttelemassa kuin meitä yhdistäisi vuosia kestänyt ystävyys."

Samalla lukijakin oppii paljon monista historian käänteistä, kuten siitä miten turkistenmetsästäjät aikoinaan kulkivat yhä kauemmas itään,

   " 'Jos Siperian soopeleita ei olisi ollut, ei olisi myöskään ollut Venäjän valtakuntaa', on joku sanonut. Ja niinhän se on. Tuo näätäeläin todellakin veti venäläisiä itää kohti päätä huimaavaa vauhtia, ja pian Siperia olikin valloitettu aina Tyynellemerelle saakka.
Siksi Venäjä nykyäänkin on niin valtava."

tai kuinka eteni eräs suuruudenhullu neuvostoprojekti, 3000 kilometriä pitkän BAM-rautatien rakentaminen, joka ei moninkaan tavoin sujunut kuin Strömsössä.

   "Mutta kun suurinpiirtein yhdeksänkymmentä miljoonaa kuutiometriä maata kaivettiin ylös ja siirrettiin pois paikaltaan, herkkä arktinen ekosysteemi järkkyi - - . Kesällä lämmin Siperian aurinko sulatti pinnanalaiset, aina aikaisemmin roudassa olleet maakerrokset. - - Maa vajosi keskimäärin yhdeksänkymmentä senttiä, paikoitellen jopa kaksi metriä.
  Lopputuloksena oli keitetyn spagetin tavoin aaltoileva raide."

Hiljaisimmaksi vetivät miljoonia ja taas miljoonia Stalinin aikaisille vankileireille tuomittuja odottaneet kohtalot.

   "Tämä oli Vaninosta ja Vladivostokista lähteneiden orjalaivojen päätesatama. Orjalaivojen, joiden lastina oli tuhansittain vankeja. Milloin kuolleita, milloin eläviä. Neuvostotutkija Robert Conquest kertoo eräällä aluksella sattuneesta mellakasta, jonka vahdit saivat taltutettua suihkuttamalla alakannelle jääkylmää vettä. Aluksen päästessä perille kaikki orjat olivat jäätyneet kuoliaiksi. Kolymassa oli talvi."

Huikeita matkoja ja kokemuksia, paikkoja joiden nimissäkin tuntuu usein olevan jokin tarunhohtoinen kaiku, uusia ystäviä. Siperiaan matkustaminen on kiehtonut mieltäni jo pitkään, eikä tämän kirjan lukeminen ainakaan laskenut matkakuumetta.

Osallistun kirjalla Kansankynttiläin kokoontumisajot - sekä Venäjää valloittamaan -haasteisiin.

Ruotsinkielinen alkuteos: Till Världrens ände - Resor i Sibirien (1997)

Ulkoasu: Ihan sopivan siperialaisen oloinen. :) Kannen kuva: Roope Roine.

Kustantaja LIKE 2005, 2. painos (1. painos 1998), suom. Outi Menna, 246 s.

Guy Delisle: Pjongjang

Kanadalainen Guy Delisle vietti kaksi kuukautta työmatkalla pohjoiskorealaisella animaatiostudiolla, ja kertoo näkemästään ja kokemastaan tässä sarjakuvamuotoisessa matkapäiväkirjassa.

Jos mahdollista, vierailijan silmin maa näyttäytyy vielä absurdimpana kuin uutisten perusteella. Propagandan määrä on käsittämätön. Haluaisin tietää vastauksen samaan kysymykseen jonka Delislekin pariin kertaan esittää: Uskovatko ihmiset siellä aivan todella kaiken mitä heille kerrotaan? Täytyy lisätä lukulistalle Barbara Demickin Suljettu maa, ehkä vastaus löytyy siitä. Tai ainakin lisää ymmärrystä tilanteeseen.

Delislen kerronta on sekä tarkkanäköistä että viihdyttävää, ja selkeä piirrosjälkikin miellyttää.

Teos ansaitsisi kyllä saada osakseen enemmänkin kommentointia, mutta Pohjois-Korea vetää niin epäuskoisen ja hölmistyneen sanattomaksi että joudun toteamaan: ei vaan pysty.

Ranskankielinen alkuteos: Pyongyang (2003)

Ulkoasu: Vaikka kansi toki sopiikin kirjan sisältöön, niin en varmaan sen perusteella olisi kirjasta kiinnostunut. Taitaisin kaivata jotain lisää, mutta en osaa sanoa mitä se voisi olla.

Kustantaja WSOY 2011, 2. painos, suom. Saara Pääkkönen, 176 s.