Lahjavinkkejä kirjojen ystäville

Brittiläisestä The Literary Gift Company -nettikaupasta löytyy monenlaista kivaa. Miten olisi vaikkapa jonkun pois heittämästä vanhasta kirjasta tehty käsilaukku,

Banned books -rannekoru

tai Jane Austen -palapeli?

Tarjolla myös mm. kirjankansijulisteita, astiapyyhkeitä esim. Oscar Wilden tekstillä sekä pehmeäkantisen kirjan tuoksuista(!!) hajuvettä. Valikoimiin kuuluu myös tämä, itse muualta hankkimani Louisa M. Alcott -kassi.

Koska joululahjojeni saajiin ei kuulu lukutoukkia, voi olla että joudun tilaamaan jotain ihan itselleni... :) En tiennytkään että sisälläni asuu pieni käsilaukkufriikki, ennen kuin katselin noita kuvia. Nyt iski kauhea himo! Nämä korviksetkin olisivat oikein kivat:

Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu

Kertoja, kolmikymppinen tokiolaismies, tutustuu naiseen jolla on ihmeellisen kauniit korvat. Nainen ennustaa kertojan joutuvan pian aikamoiseen seikkailuun, johon liittyy lammas. Ja näin käykin.

Luin tätä välillä työpaikalla tauoilla, mutta Murakamin tyyli ei selvästikään tykännyt lievästi hälyisestä lukuympäristöstä (Joidenkin kirjojen kanssa siis töissä lukeminen onnistuu oikein hyvin.). Kun luin rauhassa kotona, teksti tuntui selkeämmältä ja kiinnostavammalta, kerronta humoristisemmalta, ja osasin ylipäätään arvostaa kirjaa paljon enemmän.

Pidin varsinkin kirjan "mitä tahansa voi tapahtua" -henkisyydestä. Murakami ei takerru realismiin tai uskottavuuteen. Kertojan apaattinen otekin sopi tähän yhteyteen hyvin: kun tapahtui jotain kummallista, hän ei alkanut sitä turhaan ihmettelemään vaan otti asian sellaisena kuin se vastaan tuli.

Suuri lammasseikkailu oli ensimmäinen Murakamilta lukemani kirja. Ihan samalla tavoin en hurmioitunut kuin monet muut häneen tutustuttuaan, mutta pidin kyllä, paljonkin, ja tahdon lukea lisää. Harmi että mieheltä on suomennettu tämän lisäksi vain kaksi kirjaa, Sputnik - rakastettuni sekä Kafka rannalla, ja suomennokset yleensäkin on tehty englanninkielisten käännösten kautta.

Ensimmäinen lause: Se oli lyhyt yhden kappaleen juttu aamulehdessä.


Japaninkielinen alkuteos: Hitsuji o meguru bõken (1982)


Kustantaja Tammi 2009, 2. painos (1. painos 1993), suom. Leena Tamminen Alfred Birnbaumin englanninnoksesta A Wild Sheep Case, 351 s.

Charlaine Harris: Living Dead in Dallas, Club Dead, Dead to the World

Ihan hyvä että hyllyssäni oli vain nämä kolme Dead Until Darkin jatko-osaa valmiina, muuten olisin varmaan lukenut loputkin putkeen ja unohtanut syödä ja nukkua pahan koukutuksen vuoksi! :)

Sarjoihin kuuluvien kirjojen juonia on välillä hankalaa selittää ilman että spoilaa samalla aiempia osia, joten mainitsen vain että Sookie mm. pelastaa pulassa olevia vampyyreja, kärsii parisuhdeongelmista ja tutustuu uusiin yliluonnollisiin olentoihin. Ja koska tämä sarja, kirjoina tai tv-versiona, putkahtelee nykyään esiin sellaista tahtia että asiasta kiinnostumattomia alkaa kenties kyllästyttää, jätän tämän tekstin lyhyeksi - mainitsinhan jo olevani koukussa, joten ei mielipiteistäni sen enempää! :)

(Blogger taitaa nyt heitellä kuvia ja tekstiä ihan mihin sattuu mutta menkööt, en ehdi nyt tapella...)

Ensimmäiset lauseet: Andy Bellefleur was as drunk as a skunk.

Bill was hunched over the computer when I let myself in his house.

I found the note taped to my door when I got home from work.

Kustantaja Gollancz 2009/2009/2009/, 279/274/321 s.

Arnaldur Indriðason: Räme

Reykjavikin Pohjoisrämeen kaupunginosasta löytyy kellariasuntoonsa tapettu iäkäs mies. Ensin tapaus vaikuttaa sotkuisesti päättyneeltä ryöstöyritykseltä, mutta rikospoliisi Erlendur Sveinssonin mielestä siinä on jotain poikkeuksellista. Jäljet johtavat vuosikymmenten takaisiin tapahtumiin ja pienen, eristyneen kansan geeniperimään.

Tunnelma ennätyssateisessa Reykjavikin lokakuussa on synkkä, eivätkä tutkinnan aikaiset tapahtumatkaan pahemmin anna aihetta hymyyn. Kuten Erlendur itse toteaa, "On tämä kyllä yhtä helvetin rämeessä rämpimistä." Toisaalta synkkyyteen yhdistyy jonkinlainen tuttavallisuuden tunne, joka syntyy ihmisten puhuttelemisesta pelkillä etunimillä ja teitittelyn puutteesta. Minut tämä yhdistelmä ainakin onnistui vakuuttamaan, ja aion lukea kirjailijan tuotantoa lisää.

Pohjoismaisten dekkarien ystävien kannattaa siis kurkata Islantiinkin. Olin jostain syystä siinä käsityksessä että Arnaldurin kirjat ovat täysin itsenäisiä teoksia, mutta mies on kuin onkin kirjoittanut Erlendurista kokonaisen sarjan. Onneksi satuin ihan vahingossa tarttumaan sarjan ensimmäiseen suomennokseen, joka muuten on yleensäkin ensimmäinen suomennettu islantilainen dekkari.

Ensimmäinen lause: Sanat oli kirjoitettu lyijykynällä paperille, joka oli pantu ruumiin päälle.


Islanninkielinen alkuteos: Mýrin (2000)


Kustantaja Blue Moon 2005, 2. painos (1. painos 2003), suom. Seija Holopainen, 269 s.

Anita Amirrezvani: Kukkien verellä kirjottu

1600-luvun Persiassa pikkukylässä kasvanut tyttö joutuu isänsä kuoltua muuttamaan äitinsä kanssa kaupunkiin, sukulaisperheeseen jossa heidän asemansa on alhainen. Sedältään tyttö oppii mattojen suunnittelun ja solmimisen hienoudet ja löytää sitä kautta tien itsenäiseen elämään.

Olen niin tottunut siihen että tälle suunnalle maailmaa sijoittuvat naisista kertovat tarinat ovat täynnä järkyttävää kurjuutta, että tämä pääsi yllättämään sillä kuinka hyvin asiat järjestyivätkään. Lukiessani jopa ajattelin, että pakkohan tässä on vielä tapahtua jotain aivan kauheaa. Kukkien verellä kirjotussa tapahtui kyllä ikäviäkin asioita, mutta ei kirjassa liikuta lähelläkään esim. Tuhat loistavaa aurinkoa -järkyttävyystasoa. Tämä on enemmän sellainen "mukava luettava", hyvä lukuromaani. Takakannessakin asioita mielestäni dramatisoidaan vähän liikaa.

Pidin eniten sen seuraamisesta, miten tyttö kasvoi aikuiseksi tapahtumien aikana. Hän oppi naiseuden salaisuuksia, hillitsemään harkitsematonta luonnettaan joka saattoi hänet vaikeuksiin, ottamaan vastuuta itsestään ja muista. Myös kulttuuriin liittyvät seikat ja tekstissä toisinaan esiintyvät vanhat islamilaiset tarinat olivat kiinnostavia.

Kirja myös herätti himon saada persialainen matto!!

Ensimmäinen lause: Ensin ei ollut ja sitten oli.

Englanninkielinen alkuteos: The Blood of Flowers (2007)


Kustantaja WSOY 2008, suom. Hanna Tarkka, 356 s.

Mia Couto: Plumeriaveranta

Napataanpas selostus takakannesta kun en oikein lyhyemminkään osaa muotoilla:

"Tarinan kertoja Ermelindo Mucanga on haudattu 'väärään paikkaan' plumeriapuun juurelle, siirtomaavallanaikaisen linnoituksen verannan viereen. Linna toimii nyt vanhainkotina, joka on asukkeineen unohtunut viidakon ja miinakenttien keskelle.

Koiran virkaa täyttävä muurahaiskäpy neuvoo rauhatonta vainajaa palaamaan takaisin eläviin, jotta tämä voisi kuolla uudelleen ja saada oikeaoppiset hautajaiset. Niinpä Ermelindo asettuu poliisikomisario Izidine Naítaan, joka tulee tutkimaan tyrannimaisen vanhainkodin johtajan murhaa.

Kuulustelut muuttuvat vanhainkodin asukkien elämäntarinoiksi, joissa käydään läpi Mosambikin siirtomaavallan ja itsenäisyyden jälkeistä aikaa. Elämän taika on vahvasti läsnä arjessa vauvan varttuessa vanhukseksi päivässä ja käärmeiden ratsastaessa taivaalla."

Paikalliset uskomukset, humoristinen ote, kiinnostavat henkilöt, ripaus maagisuutta sekä entisten siirtomaaisäntien ja syntyperäisten mosambikilaisten väliset näkemyserot yhdistyvät ihan mukavan mehukkaaksi kokonaisuudeksi. Ei huippu mutta tarjoaa virkistävää vaihtelua - afrikkalaista kirjallisuutta kun ei ihan riesaksi asti ole tarjolla!

Ai niin, ei sillä että asialla olisi varsinaisesti mitään merkitystä, mutta pakko mainita koska yllätyin niin nähdessäni kansiliepeen kuvan: Mia Couto onkin mies!

Ensimmäinen lause: Ollaan tässä vainaita.


Portugalinkielinen alkuteos: A Varanda do Frangipani (2004)


Kustantaja LIKE 2006, suom. Sanna Pernu, 170 s.

Joel Haahtela: Elena

Mies näkee naisen sattumalta puistossa, jäätyään pois raitiovaunusta eri pysäkillä kuin yleensä. Jokin naisessa kiinnittää hänen huomionsa ja sen jälkeen tämä täyttää hänen ajatuksensa. Mies alkaa odottaa puistossa joka aamu nähdäkseen naisen taas kulkevan ohi, kuunnellen lähestyviä askeleita jotka kaikuvat katukivetyksellä hetkeä ennen kuin hiekka vaimentaa niiden äänen.

Minä rakennan Elenan pienistä paloista, otan hänen hymynsä, askeleiden kaiun, kirjaimet paperilla, kenkien ääriviivat sateen jälkeen.


Tämä ei sävayttänyt ihan samalla tavoin kuin Perhoskerääjä, vaikka hienoja, kauniita hetkiä ja ajatuksia oli tässäkin. Ja kieli ainakin oli aivan yhtä nautittavaa. Alussa miehen pakkomielle tuntui pikkuisen ahdistavalta, mutta lopun valossa kaikki näyttäytyikin erilaisena.

Mieleen jäi ajattomuuden ja paikattomuuden tuntu: kirja olisi voinut sijoittua mihin tahansa muutaman tunnusmerkin täyttävään kaupunkiin ja mihin tahansa kohtuullisen läheiseen menneisyyteen.

Elena todennäköisesti kärsi vähän siitä, että luin sen heti Siekkisen kirjan perään. Kirjat ovat tyylillisesti turhan samankaltaisia ja hidastempoisuus alkoi tämän kohdalla jo pikkuisen uuvuttaa (vaikka molemmat ovatkin hyvin lyhyitä) - parempi olisi ollut lukea jotain vauhdikkaampaa väliin ja rauhoittua sitten tämän pariin vähän myöhemmin. Vaan tulipa luettua. Ja siinä määrin Haahtelan tyyli edelleenkin miellyttää, että haluan ehdottomasti lukea vieläkin lisää.

Ensimmäinen lause: Kohta hän tulee.


Kustantaja Otava 2003, 126 s.