Kirjaostoksia neljältä kuukaudelta

Mikäli mahdollisesti odotit näkeväsi jo tutuksi käyneen mallin mukaisen hullun hamstrauspinon, joudut pettymään! :D Touko-elokuussa tekemäni kirjaostokset ovat nimittäin tässä:

Seitsemän kirjaa! Hah! Ei edes kahta per kuukausi! Miten tässä näin on päässyt käymään? En oikein tiedä. En ole mitenkään tietoisesti vähentänyt ostelua tai laittanut itseäni kuriin, vaan väheneminen on tapahtunut ihan luonnostaan. Pitkään aikaan ei edes erityisemmin huvittanut käydä kirjakaupassa, ja aletkin menivät vähän ohi. Ilmeisesti olen parivuotisen "mä haluan tuon ja tuon ja tuon" -haalimiskauden jälkeen saavuttanut jonkinlaisen (ainakin tilapäisen) kyllästymispisteen. En nyt tarkoita mitään tympääntynyttä kirjoihin kyllästymistä, vaan enemmänkin mielessäni on kemian termi kylläinen liuos - siis liuos, jossa on liuotettavaa ainetta jo niin paljon että enempää ei mene. :) Tällä hetkellä tuntuu siltä, että mulla on jo niin paljon lukemattomia kirjoja, etten erityisemmin kaipaa lisää muuten kuin kohtuullisen tarkasti valikoiden. Tämä tuskin kestää loputtomiin, joten täytyy nauttia seesteisestä tilanteesta toistaiseksi! :D

Tällaisia siis on kotiin asti päätynyt:

Toukokuun ainut ostos oli Aino-Maria Savolaisen & Katja Jalkasen Linnasta humisevalle harjulle - 50 parasta kirjaa. Kirjabloggaajien Kaikkien aikojen paras kirja -äänestyksen tuloksiin perustuva kirja oli toki pakollinen hankinta! Luettukin jo.

Kesäkuussa luin Neil Gaimanin Sandman-sarjakuvia, ja kymmenen alkuperäisen albumin perään piti saada vielä jatko-osat Endless Nights ja The Dream Hunters. Nämäkin jo luin, ja bloggasin sarjasta täällä.

Heinäkuun saldona on kolme paksunpuoleista kirjaa, joten luettavia sivuja on ainakin kertynyt varastoon! Kate Atkinsonin Elämä elämältä päätyi ostoslistalle, koska idea on kiinnostava ja kirjan erikoinen rakenne houkuttaa tutkimaan, miten ihmeessä kirjailija oikein on saanut homman toimimaan niin hyvin että on kaikki saamansa kehut ansainnut. Pari muuta taas ovat peräisin nettialesta, jota viimein sentään kävin vilkaisemassa. Stephen Kingin 22.11.63, koska Kingin kirjat eivät syitä kaipaile, ja Stefan Spjutin Staalo, koska pohjoiset metsät ja peikkomystiikka vetävät puoleensa.

Ja sitten vielä elokuinen Annukka Salaman Harakanloukku, faunoiditrilogian päätösosa, jota ehdin jo pariin kertaan käydä kaupassa kyttäilemässä ennen kuin sen lopulta sain käsiini. Luettu mutta ei vielä blogattu.

Tänä vuonna olen hankkinut 40 kirjaa - olen siis jopa lukenut enemmän kuin ostanut! Ooh! :D Katsotaanpa tosiaan, kauanko tätä kestää.

P.S. Wikipedian määritelmä kylläisyydestä toteaa hieman pahaenteisesti, että kylläinen liuos "on kuitenkin kylläinen vain yhden aineen suhteen".

En tosiaankaan kehtaa tunnustaa, paljonko juuri tuhlasin Etsyssä kirjallisiin asusteisiin.

Joe Hill: Sarvet

Ig Perrish herää megakrapulassa ja toteaa että hänen päähänsä on kasvanut sarvet. Pian hän huomaa myös, että ne saavat ihmiset kertomaan hänelle synkimmistä ja likaisimmista ajatuksistaan ja toiveistaan. Alkujärkytyksestä selvittyään Ig päätyy käyttämään tilannetta hyödykseen. Hänen tyttöystävänsä Merrin raiskattiin ja tapettiin vuotta aiemmin. Ig vapautettiin todisteiden tuhouduttua mutta lähes kaikki pitävät häntä syyllisenä joka onnistui luikahtamaan vastuusta perheensä rahojen turvin. Nyt on aika etsiä todellinen surmaaja.

Joe Hill ei turhia viivyttele vaan läväyttää oleellisen käänteen, sarvien ilmaantumisen, kehiin heti kättelyssä. Muistelen vastaavasti käyneen myös Sydämenmuotoinen rasia -romaanissa. Vauhtiin päästään siis heti ja kerronta vetää muutenkin hyvin mukanaan. Takaumajakso Igin nuoruudesta saattaa tuntua pieneltä tahdin taantumiselta, mutta se tarjoaa tärkeää taustatietoa henkilöiden suhteista ja historiasta. Epäiltyjä ilmaantuu lukemisen edetessä - kuka vuosien takaisista ystävistä ja vihamiehistä lopulta onkaan vastuussa Merrinin kohtalosta, ja mikä oikein oli hänen oma motiivinsa erääseen käänteeseen?


Sarvet on kauhun kanssa flirttailevaa (ei tosin juurikaan pelottavaa), hyvää ja pahaa pohtivaa jännitystä, jossa huumorikin välillä onnistuneesti pilkahtelee. Henkilöt ovat hyvin luotuja, ja Igin seurassa viihtyy - ja ahdistuu, kun tilanne tuntuu johtavan umpikujaan koska kaikki joiden puoleen hän yrittää kääntyä, alkavat vain ladella omia salaisuuksiaan joita Ig ei välttämättä haluaisi kuulla. Kelpo viihdettä, mutta jotain potkua jäin hommaan kaipaamaan jotta olisin syttynyt kunnolla. Novellikokoelma Bobby Conroy palaa kuolleista ja muita kertomuksia säilyy edelleen kirkkaasti parhaana Hilliltä lukemanani teoksena.

Ensimmäinen lause: Ignatius Martin Perrish vietti yön tehden humalassa kauheita asioita.

Englanninkielinen alkuteos: Horns (2010)

Ulkoasu: Soveliaan synkeä ja pirullinen. :) Kansi: J. Karjalainen.

Suomentanut Kari Salminen

Kustantaja Tammi 2011, 430 s. 

Linn Ullmann: Aarteemme kallis

Sumuisessa puutarhassa vietettävien syntymäpäiväjuhlien vastentahtoinen sankari on humalassa ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen, pahasta kirjoitusjumituksesta kärsivän menestyskirjailijan trilogian päätösosa on jo vuosia myöhässä, nuori nainen katoaa jäljettömiin kesänä jonka aikana halusi tulla aivan uudeksi, vanhemmilleen vieraaksi muuttunut tyttö leikkaa opettajansa palmikon poikki, pieni poika kuoli kauan sitten eikä kukaan puhunut sisarelle sen jälkeen mitään.

Siinä aineksia, joita Linn Ullmann kietoo ristiin rastiin toisiinsa, liikkuen sulavasti näkökulmasta toiseen ja ajassa eteen, taakse ja takaisin. Aarteemme kallis sisältää todella taitavaa ja vielä kauniskielistäkin solmuun menneiden ihmissuhteiden kuvausta. Asioiden katselu eri henkilöiden näkökulmista näyttää hienosti hahmojen toistensa ohi puhumisen erityisesti Sirin ja Jonin avioliiton kuvauksessa. Mutta ongelmia on muuallakin: Sirin suhteessa äitiinsä Jennyyn on omat vuosikymmenien aikana kertyneet kipupisteensä, eivätkä Siri ja Jon tiedä, mitä ihmettä tekisivät tyttärensä Alman kanssa. (Nuorempi tytär Liv sen sijaan jää pääasiassa sivulliseksi.) Ja sitten on Mille, lapsenvahti joka aiheuttaa perheessä omat hankauksensa ja katoaa jo mainituista puutarhajuhlista, joista tapahtumat rönsyävät eteen ja taakse. Sivujuonteita on vielä muitakin: Sirin suhde varhain muualle muuttaneeseen isäänsä, Millen vanhempien kaipaus ja epätietoisuus, Jonin salaiset suhteet naisiin joista hän ei edes pidä, Millen ruumiin kahden vuoden kuluttua löytävien poikien tarina, Jennyn luona asuva hieman kummallinen Irma, jonka asemasta kellään sivullisella ei oikeastaan ole käsitystä.

Kokonaisuus ei kuitenkaan tunnu vähääkään liian runsaalta, vaan on erittäin toimiva paketti. Hienoa kerrontaa! Vähän utuista, pinnan alla väreilevän synkkää, mutta ei vailla toivoa. Ullmannin katse on tarkka. Huomaan tosin, että ainakin omalla kohdallani tämä on niitä kirjoja, jotka tuntuvat lukemisen aikana vahvoilta mutta hiipuvat mielestä turhan nopeasti jälkeenpäin. Tai yksityiskohdat ainakin, tunnelma sentään jää vaikkei sitä enää osaisi sanoiksi pukeakaan.

Ensimmäinen lause: Jenny Brodal ei ollut juonut pisaraakaan yli kahteenkymmeneen vuoteen.

Norjankielinen alkuteos: Det dyrebare (2011)

Ulkoasu: Jotenkin jännä ja sopivasti silmäänpistävä, tykkään! Kannen kuva: Mamma Andersson: Kompisar från förr.

Suomentanut Tarja Teva

Kustantaja WSOY 2012, 360 s.

Anne Leinonen: Valkeita lankoja

Tarinoita toisista todellisuuksista, alaotsikon mukaisesti. Monen novellin voimakkaana ympäristönä toimii pohjoinen luonto. Suo, jolla noitanaiset elävät karkotettuina, metsä, jossa piilee jotain mikä kadottaa suunnistajatytön mystisesti. Mutta paljon kauempanakin käydään: Avaruudessa, planeetalla jota asuttava kärsivällinen kansa mukautuu kulloisenkin vierailevan rodun toiveisiin oppiakseen heistä, ja saa lopulta vieraakseen ihmisen. Tulevaisuudessa, maailmassa josta kaikki naiset ovat vuosikymmeniä sitten kadonneet.

Lupaavaa, lupaavaa, ajattelin muutamia ensimmäisiä novelleja lukiessani, mutta en vielä ihastunut kunnolla. Kunnes viides, Umpipuun lapsi, pahaenteisine metsineen ja sisarkateuksineen sitten sytytti, ja hienoja kokemuksia olikin sen jälkeen vielä monta tarjolla. Valkeita lankoja tarjoilee eläviä henkilöitä ja heidän vahvoja kokemuksiaan, ihmisyyttä monesta näkökulmasta sekä sitä loputtoman kiehtovaa todellisuuden vinksahtamista, josta suuresti nautin. Ihanaa, että joidenkin ihmisten päät toimivat siten että he voivat kirjoittaa tällaisia tarinoita meidän muiden luettaviksi!

Ulkoasu: Ihan tuommoinen perusfiksu. Päällys: Sami Saramäki.

Kustantaja WSOY 2006 (novelleja julkaistu aiemmin mm. Portti-lehdessä), 304 s.

Maratonilla luettua II

Vielä loput kaksi maratonilla lukemaani kirjaa:

Sarri Nironen: Tähdenpeitto

Lukion viimeistä vuotta viettävät Riina ja Joona elävät eri puolilla Helsinkiä, tuntematta toisiaan mutta kuin samaan tahtiin hengittäen. Elämä on täynnä nuoruuden viiltävyyttä iloineen ja suruineen. Nuoruuden, "joka on kohta ohi, jonka aikana täytyy kokea niin paljon kuin suinkin, jonka aikana täytyy juosta eikä koskaan pysähtyä".

Henkilöt eivät oikeastaan ole mitenkään erikoisia, mutta se sopii tähän hyvin. Molempia tekisi mieli halata. Lukiessa toivoo että he löytäisivät toisensa mutta ei uskalla olla ollenkaan varma siitä että niin käy.

Tähdenpeitto on kaunis kirja. Aluksi kieli tuntui liiankin tyylitellyltä mutta se meni ohi. Maratonin paras lukukokemus, jonka kohdalla harmittaa etten muista kirjasta enää ollenkaan niin paljoa kuin haluaisin, ja mietityttää, pitäisikö tähän vielä palata paremmin keskittyen.

Ensimmäinen lause: Riinan silmät rävähtävät auki.

Ulkoasu: Kaunis tämä on ulkoisestikin! Graafinen suunn.: Anna Makkonen.

Kustantaja WSOY 2012, 129 s.

Joel Haahtela: Traumbach

Nuori reportteri haahuilee perinteisen haahtelamaisesti pitkin itäsaksalaista kaupunkia, josta hänen pitäisi löytää haastateltavakseen eräs Traumbach-niminen mies.

Tämä oli neljäs lukemani Haahtelan kirja, mutta harmikseni en ole päässyt kunnon hurmioon kertaakaan ensimmäisenä lukemani Perhoskerääjän jälkeen. Alusta pidin, mutta tällä kertaa haahuilu tuntui menevän vähän liian pitkälle, enkä lopulta jaksanut enää olla kiinnostunut koko Traumbachin löytymisestä ja henkilöllisyydestä vaan luin vain jäljellä olleet sivut pois vaivoista odottaen että ne loppuvat. Kertojan lempeyskin meni liikaa lällyn puolelle, eikä inhokkiteemani, nuoren miehen vanhemmasta naisesta haaveilun, esiin pilkahtaminen ainakaan auttanut asiaa. Enkä erityisemmin pitänyt lopustakaan.

Olipas nyt surkeaa! :D Tämä vuodatus ei tarkoita sitä, että pitäisin kirjaa umpihuonona, vaan heijastelee enemmänkin vain omaa harmitustani siitä etten tykännytkään. Maratonin loppumetreillä lukeminenkaan ei varmaan ollut kirjalle eduksi, mutta tuskin olisin tästä merkittävästi enempää pitänyt muulloinkaan. Tämä ei nyt vaan ollut mulle, mutta ehkä jokin toinen Haahtela taas on - en nimittäin ajatellut luovuttaa vielä! :)

Ensimmäinen lause: Nuori mies saapuu kaupunkiin 17. kesäkuuta kello kolmen maissa iltapäivällä.

Ulkoasu: Muuten aika kiva mutta taustaväri saisi olla vähän raikkaampi! Graafinen suunn.: Päivi Puustinen.

Kustantaja Otava 2012, 112 s.

Maratonilla luettua

Pääsin kesäkuussa vihdoin ja viimein kokeilemaan lukumaratonia, kun bloggaajat vetäisivät tämän kesän ensimmäisen kimppamaratonin. Sen verran olen bloggaustahdissa jäljessä että nyt vasta pääsen käsittelemään silloin lukemaani. Lyhyesti näitä jo silloin kommentoinkin mutta tässä vielä edes vähän pitempisanaiset esittelyt. Ensimmäiset kolme viidestä:

Johanna Adorján: Rakkaudessa erottamattomat

Johanna Adorjánin holokaustista selvinneet isovanhemmat tekivät kaksoisitsemurhan, koska isoisä oli sairas eikä isoäiti halunnut jäädä yksin. Kirjassa Adorján kuvittelee heidän viimeistä päiväänsä, tutustuu heidän historiaansa vanhojen ystävien kanssa keskustellen ja oppii samalla jotain itsestäänkin.

Vera ja István ovat karismaattinen, kiehtova pariskunta joka on elänyt vuosikymmenet ilmeisen onnellisesti yhdessä, teititellen toisiaan loppuun asti. On asioita, joista he eivät muille puhu, kuten Istvánin aika keskitysleirillä. Heistä lukemiseen liittyi omat surunsa, mutta enemmän se tuntui tuovan hyvää mieltä. Oli myös kiinnostavaa seurata, kuinka kuva heistä hiljalleen muuttui ja rikastui kirjoittajan tutkimusten ja pohdintojen edetessä. Oliko aina hyvin voimakkaana persoonana näyttäytynyt isoäiti sittenkin heikompi kuin juuri kukaan osasi kuvitella, eikö hän tuntenut olevansa mitään ilman miestään?

Rakkaudessa erottamattomat on hyvin eteenpäin vetävää, nopealukuista tekstiä. Hyvä mutta ei mikään ikimuistoinen lukukokemus.

Ensimmäinen lause: Lokakuun 13. päivänä 1991 minun isovanhempani tekivät itsemurhan.

Saksankielinen alkuteos: Eine exklusive Liebe (2009)

Ulkoasu: En nyt osaa päättää vaikuttavatko tyhjät tuolit tässä yhteydessä kliseisiltä vai juuri sopivilta!

Suomentanut Hanna Kjellberg


Kustantaja Otava 2010, 204 s.

William Shakespeare: Loppiaisaatto

Illyrian herttua Orsino vikittelee kaunista kreivitär Oliviaa, joka ihastuu puhemieheksi lähetettyyn mieheksi naamioituneeseen Violaan, joka on rakastunut Orsinoon... Tähän kun vielä sekoitetaan muita naimakauppojen yrityksiä, tärkeilevän hovimestarin huiputus ja kauniiden kaksosten aiheuttamia sekaannuksia, saa aineksista varmasti näyttämöllä aikaan varsin makoisia lopputuloksia.

Maratonin yhteydessä mainitsin homman menneen lähinnä vain lievästi hihityttäväksi läpiluennaksi. No totta sekin, mutta jälkeenpäin olen hoksannut osaavani arvostaa Shakespearen luomaa hupaisaa juonivyyhteä enemmän kuin ensin ajattelinkaan. Luulen, että tämä toimisi paremmin nimenomaan nähtynä! Pentti Saaritsan käännöshän on kyllä nautinnollinen, siitä kuitenkin piste lukemisen puolelle.

Ensimmäinen repliikki (alku): Orsino: Jos musiikki on lemmen ruokaa, niin soikoon se ylen määrin kunnes haluni saa liian runsaan annoksen ja kuolee.

Englanninkielinen alkuteos: Twelfth Night (1600)

Ulkoasu: Tykkään tämän WSOY:n Shakespeare-sarjan yleisestä ilmeestä ja taitosta! Päällyksen kuva: yksityiskohta Jan Miense Molenaerin maalauksesta Teorbia soittava nuori mies ja citterniä soittava nuori nainen. Graafinen suunn.: Martti Ruokonen.

Suomentanut Pentti Saaritsa

Kustantaja WSOY 2012, 167 s.

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi

Tony Webster saa yllättävän perinnön, joka johtaa hänet vuosien jälkeen ajattelemaan nuoruudenystäväänsä sekä entistä tyttöystäväänsä. Unohdetut muistot palaavat mieleen, näyttäytyvät uudessa valossa ja suhteutuvat niiden syntymisen jälkeen elettyyn elämään.

Hienoa tekstiä, mutta aihe tai henkilöt eivät lopulta jaksaneet suuremmin kiinnostaa. Melko mitäänsanomaton Tony yrittää selvittää asioita ärsyttävän vaikean Veronican kanssa. Ihan sama, mitä sitten, teki välillä mieli hieman turhautuneena todeta. Osasyynsä oli kyllä varmasti ennakko-odotuksillanikin, sillä odotin jotain salaperäisempää ja dramaattisempaa, ja siitä taas ei voi kirjaa sinänsä syyttää. Tekstin tyylistä siis pidin, kyllä Barnes kirjoittaa osaa (Ja kääntäjä Kersti Juva tietysti myös)! Muistamisen käsittelystäkin olisin luultavasti saanut enemmän irti jos olisin päässyt yli henkilöihin tympääntymisestäni.

Ensimmäinen lause: Muistoja, vailla sen kummempaa järjestystä:

Englanninkielinen alkuteos: The Sense of an Ending (2011)

Ulkoasu: Muistelen muutaman moittineen kantta laimeaksi, mutta minä tykkään noista voikukanhaituvista! Ne myös sopivat kirjaan oikein hyvin. Päällys: Susanne Dean, kuva: Paul Tomlins/flowerphotos.com.

Suomentanut Kersti Juva

Kustantaja WSOY 2012, 157 s.

Neil Gaiman: The Sandman vol. 1-10 + 2

Viime vuoden keväällä rakastuin kolmeen ensimmäiseen Sandman-albumiin, jotka siinä vaiheessa olivat hallussani. Tänä kesänä luin viimein sekä nuo kolme uudestaan muistin virkistykseksi, loput alkuperäisistä kuukausittain ilmestyneistä sarjakuvista kootuista kymmenestä albumista ja vielä pari myöhemmin lisättyä bonusta. Koko lista on siis tämän näköinen:




Vol 1. Preludes & Nocturnes
Vol 2. The Doll's House
Vol 3. Dream Country
Vol 4. Season of Mists
Vol 5. A Game of You
Vol 6. Fables & Reflections
Vol 7. Brief Lives
Vol 8. World's End
Vol 9. The Kindly Ones
Vol 10. The Wake
Endless Nights
The Dream Hunters

Että mistäkö on kyse? Neil Gaiman kertoo Endless Nightsin alkusanoissaan eräästä kerrasta, kun häntä pyydettiin tiivistämään sarjan tarina korkeintaan kahteenkymmeneenviiteen sanaan:

" 'The Lord of Dreams learns that one must change or die, and makes his decision', I said. It's true, as far as it goes, although it leaves out quite a lot. Introductions always do."

Erinomainen tiivistys, mutta jättää tosiaan pois paljon. Siis tarkoitan, että PALJON. Sandman on niin monihyväinen kokonaisuus että täytyy vain ihastellen ihmetellä, millainen mielikuvitus tämän takana oikein on. Tuntuu epätoivoiselta edes yrittää ryhtyä selittämään, mitä kaikkea sarja sisältää, mutta jos nyt jotain mainitsisin: On seitsemän sisarusta, ikuista, jotka ovat olleet odottamassa ensimmäistä ihmistä, ja jatkavat olemassaoloaan niin kauan kuin on yksikin ihminen heitä tarvitsemassa. Destiny, Death, Dream, Destruction, Despair, Desire ja Delirium. He ovat kukin hallitsemansa elämänalueen ruumiillistumia - eivät jumalia, sillä he ovat olemassa riippumatta siitä, uskooko heihin kukaan vai ei. Sarjan keskushahmo on unia hallitseva Dream, salaperäinen, hieman surumielisen synkeäkin hahmo, joka ei lakkaa kiehtomasta lukijaa joka kerta kun ilmestyy näkyviin.

Dreamin ympärille on kiedottu huikea määrä tarinoita, joissa esiintyy välillä nykypäivän ihmisiä, välillä historiallisia henkilöitä kuten William Shakespeare tai keisari Augustus tai myyttisiä hahmoja keijuista demoneihin. Ja ne tarinat ovat täynnä kaikenlaisia kohtaloita, kaunista toivoa ja pohjattomia suruja, uskomattomia tapahtumia. Raakaa väkivaltaakin kyllä toisinaan.


Suosikkihahmojani Dreamin itsensä lisäksi ovat säkenöivä isosisko Death, joka on sisaruksista Dreamille läheisin ja laittaa toisinaan itsepäisen pikkuveljensä järjestykseen, sekä Hob Gadling, mies joka elää vuosisatoja koska ei vieläkään halua kuolla.

Sarjasta voisi selittää vaikka kuinka pitkät pätkät kun vain tietäisi mistä päästä tarttuisi kiinni! Koska en tiedä, tyydyn sanomaan että lue kokeile itse, jos haluat nähdä unien valtakunnan, vierailla helvetissä ja kuunnella tarinoita kentaurin ja 1900-luvun alussa merille karanneen pojan seurassa, tavernassa maailmojen risteyskohdassa kun todellisuusmyrsky raivoaa ulkona sekoittaen aikojen ja paikkojen rajat. Kaiken muun muassa.


Sarjalla on ollut iso joukko piirtäjiä, joiden kynänjäljet erottuvat toisistaan välillä enemmän ja välillä vähemmän, tehden kokonaisuudesta entistä rikkaamman. Hieman ahdistaa jättää heidät tässä epäkunnioittavasti nimiltä mainitsematta, mutta siitä tulisi vähän turhan pitkä luettelo. Ja sitten olisivat vielä värittäjät ja tekstaajat ja...

The Sandman on sellainen teos, että siihen tosiaan kannattaa tutustua. Lainaan Peter Straubia Brief Livesin jälkisanoista: "If this isn't literature, nothing is."

Ulkoasu: Komea kokonaisuus! Selkämyksistä vielä muodostuu hämyinen naamankuva.

Kustantaja DC Comics 2009-2013, vol. 1-10 sisältö alun perin julkaistu vuosina 1988-1996, Endless Nights 2003 ja The Dream Hunters 2009. 1-10 sivunumeroimattomia, EN 152 s. ja TDH 126 s.