Hal Duncan: Vellum

Vellumin lukeminen oli (muun muassa) sillä tavalla harvinainen tapaus, että tuntui tarpeelliselta lukea muiden bloggaajien ajatuksia kirjasta juuri ennen kirjan avaamista. Kaikesta kiehtovuudestaan huolimatta kirja myös arvelutti koska muistelin useammankin sanoneen sitä hankalaksi tai hyvin hankalaksi. Halusin siis hieman kerrata marjiksen, Artsin, Tessan ja Meten kommentteja aiheesta saadakseni paremman käsityksen siitä, mitä oikeastaan olisi odotettavissa.

Luulenpa, että se kyllä kannatti! Jos olisin sukeltanut kirjaan ihan sokkona, odottaen tarinaa jossa on järkevä juoni, turhautunut ärtymys olisi hyvinkin saattanut iskeä ennen pitkää kerronnan lähtiessä hyppelemään sinne tänne, katkelmiin joiden yhteys toisiinsa vaikuttaa vähintäänkin kyseenalaiselta. Nyt sen sijaan päätin alussa että luen palan kerrallaan, vaivaamatta päätäni liikaa sillä osaanko yhdistää kaiken, ja katson mitä jää käteen. Ja se toimi! Vaikka en osaa edes arvioida kuinka suuri osa Hal Duncanin sanottavasta jäi ymmärtämättä, voin sanoa (kenties jollain hieman kieroutuneella tavalla) pitäneeni kirjasta ja jopa nauttineeni sen lukemisesta. Siitäkin kai oli pikkuisen apua, että hyllyssäni on mytologiaa käsittelevä teos, josta välillä kurkkasin taustatietoa esiin tulevista hahmoista.

En oikeastaan osaa edes kunnolla selittää, mistä kirjassa on kyse. On olentoja, joita parempien nimitysten puutteessa voi kutsua enkeleiksi ja demoneiksi. Ne valmistautuvat viimeiseen taisteluun ja etsivät käsiinsä kaltaisiaan, jotka eivät ole vielä valinneet puoltaan. Kuten Thomas Messengerin ja tämän siskon Phreedomin, joka veljensä pelastaakseen seuraa tätä Vellumiin, mikä rinnastuu sumerilaisen mytologian hahmon, Inannan, tekemään Manalan matkaan. Toisaalla Reynard Carter viimein löytää sukunsa etsimän Kaikkeuden kirjan, joka legendan mukaan on enkelin kirjoittama ja sisältää kaiken tiedon. Vellumin karttakirja se ainakin vaikuttaa olevan. Välillä käydään tutkimusretkellä Kaukasuksella, välillä ensimmäisessä maailmansodassa, välillä ihan muissa ajoissa ja todellisuuksissa... Samojen henkilöiden jostain Vellumin poimuista pulpahtelevat toisinnot tulevat vastaan siellä sun täällä, ja kyllä tästä kaikesta jonkinlainen kokonaisuus muodostuu, vaikkei aina (tai useinkaan) niin kaikkea lukemaansa tajuaisikaan.

Mikäs se Vellum sitten mahtaa olla? Sitä ei kukaan kirjan henkilöistäkään tyhjentävästi selitä.

"Vellum. Ihan kuin nimi tekisi siitä yhtään ymmärrettävämmän, yhtään järjellisemmän. Maailma toisen maailman alla - tai sen jälkeen tai tuolla puolen, sisällä, ulkona - noista käsitteistä ei ole perkele mitään hyötyä tässä. Missä Vellum on? Maallisen kosmoksen ulkopuolella, kuten antiikin kansat uskoivat, paljon kauempana kuin he osasivat edes kuvitella galaksien ja tähtirykelmien realiteettien surkastuttamien taivaallisten mittapuidensa perusteella? Vai hautautuneena törkyhiukkaseen kynnen alla? Mistä jumalat tulevat? Minne ihmiset menevät kuoltuaan?"

Jonkinlainen kaikkien todellisuuksien ja aikojen yhteensulautuma, kenties. Todellisuuden revenneeksi ihoksi sitä sanotaan yhdessä kohdassa, ihmiskunnan kollektiiviseksi alitajunnaksi toisessa.

Ei niitä ihan tavanomaisimpia kirjoja. En pistäisi suurempaa selkeyttä yhtään pahakseni, mutta kyllä mä lukukokemusta hyväksi sanoisin. Siitä kiitos niin Duncanin kirjoitustaidoille kuin Nina Saikkosen onnistuneelle käännöksellekin! Jatko-osa Muste on odottamassa vuoroaan, ja aion kyllä lukea senkin. Ehkä parasta tehdä se melko pian, niin kauan kuin Vellumin sisältö edes yrittää olla jonkinlaisessa alkeellisessa järjestyksessä päässäni.

Ensimmäinen lause: -Palava kartta.

Englanninkielinen alkuteos: Vellum - The Book of All Hours: I (2005)

Ulkoasu: Komeahan tämä on päällepäinkin! Ei tietoa suunnittelijasta.

Suomentanut Nina Saikkonen

Kustantaja Like 2010, 3. painos, 601 s.

Lincoln Child: Uusi Atlantis

Harhailin kirjastossa kuluttamassa vähän ylimääräistä aikaa ennen kuin piti olla muualla, ja mietin mitä sellaista lainaisin mitä ei kotoa löydy valmiina. Alkoi sitten tehdä mieli lukea jokin reippaasti rymistelevä jännäri pitkästä aikaa, ja lainattavaksi päätyi Lincoln Childin Uusi Atlantis.

Pohjois-Atlantilla sijaitsevalla öljynporauslautalla tehdään havainto, joka johtaa ennen näkemättömään ja rahaa säästelemättömään tutkimusprojektiin. Pari vuotta myöhemmin paikalle kutsutaan entinen laivaston lääkäri Peter Crane, jonka saama tehtävä onkin erikoisempi kuin se sukeltajantaudin hoito josta hänelle ensin on puhuttu. Pikkuhiljaa hänelle selviää koko projektin suuruus sekä se, mitä oikeastaan on löytynyt.

Sain mitä hainkin, eli vetävän suoraviivaisen jännärin. Olisi tällä kyllä ollut varaa olla vähän koukuttavampikin: lukiessani kirjan loppuosaa eräänä iltana aika loppui vähän kesken, mutta yhtään ei häirinnyt mielenrauhaa vaikka jouduinkin jättämään muutaman kymmenen sivun loppuhuipennuksen seuraavalle päivälle. Henkilöihin kirjassa ei turhan syvällisesti pureuduta, mutta enpä sitä odottanutkaan. Paljastuvat salaisuudet kiehtoivat kyllä, mutta vähän maanläheisempikin meininki olisi kelvannut. Mihinköhän jännitystarinat vielä päätyvätkään, jos aina vain pitää keksiä huikeampia, ennen kuulumattomia juonia?

Ensimmäinen lause: Öljynporauslautalla työskentely kysyi tietynlaista miestä, Kevin Lindengood tuumi.

Englanninkielinen alkuteos: Deep Storm (2007)

Ulkoasu: Onhan tuo kansi aika näyttävä. Ja tykkään väreistä! Tekijätiedot kirjastotarran alla...

Suomentanut Kimmo Paukku

Kustantaja Gummerus 2008, 506 s. 

William Shakespeare: Hamlet

Ruumiita, juonittelua ja hulluusepäilyjä Tanskan hovissa! Hamlet sai mut syyllistymään itselleni hyvin harvinaiseen tekoon, nimittäin lukemiseni piilotteluun. Nakkasin tämän kesken olleen kirjan laukkuun lähtiessäni synnytyslaitokselle (toki muutakin luettavaa oli valmiina etukäteen pakatussa sairaalakassissa) ja varsinaisen h-hetken jälkeen osastolla makoillessani sitten jatkoin lukemista - piilotellen kirjan kansia koska ajattelin että joku vielä pitää mua a) outona tai b) ihme hienostelijana, jos huomaa mun lukevan Shakespearea synnärillä. :D

Tähän epäilykseen kyllä liittyi oletus, että tuo joku ei tiedä, kuinka sujuvatekstinen tämä(kin) Matti Rossin käännös on! Sillä jos tietäisi, ei varmasti ihmettelisi lukemistoani yhtään. Alkaa tuntua siltä että nämä uudet käännökset ovat jopa liian sutjakkaita, koska päädyn näköjään aina paahtamaan tekstiä läpi turhankin nopeasti, unohtaen pysähtyä ajattelemaan mitä oikein olenkaan lukenut. Tällä kertaa tilannekaan ei tietysti ollut keskittymisen kannalta kaikkein suotuisin, mutta aiemmin lukemienikin jälkeen on ollut sellainen olo että olisihan kirjasta voinut vähän enemmänkin käteen jäädä jos olisi lukenut rauhallisemmin. Ehkä pitäisi tosiaan testata jotain vanhempaakin käännöstä. Sen puolesta puhuu myös uusi versio Hamletin kuuluisimmasta repliikistä: "Olla vai ei? Siitä on nyt kyse." Onhan tuo kieltämättä vähän laimea tunnetumpaan muotoonsa verrattuna! Yhä enemmän tuntuu myös siltä, että olisi mukavaa nähdä jokin Shakespearen tuotos näyttämölläkin.

Ensimmäinen repliikki: Barnardo: Kuka siellä?

Englanninkielinen alkuteos: Hamlet (n. 1600)

Ulkoasu: Kannen maalauksessa esiintyy Vilhelm I Oranialainen, mutta voisi se hyvin olla Hamletkin! :) Maalaus: Sir Anthonis Mor van Dashorst, Graafinen suunn.: Martti Ruokonen.

Suomentanut Matti Rossi

Kustantaja WSOY 2013, 244 s.  

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär

Rebecca Schwart syntyy New Yorkin satamassa natsi-Saksasta paenneeseen perheeseen. Aiemmin opettajana työskennellyt isä päätyy pikkukaupungin haudankaivajaksi, ja kylmä mökki, katkeruus uutta kotimaata ja sen ihmisiä kohtaan ja tulevaisuudennäkymien puuttuminen nujertavat vanhemmat vuosien mittaan. Rebeccan lapsuus päättyy tragediaan, eikä onnea löydy avioliitostakaan.

Tämä ensimmäinen Oatesini oli kyllä oikein hyvä muttei ihan napakymppi kuitenkaan. Kerronta on taidokasta ja tarkkanäköistä, siirtolaisten kohtaamat vaikeudet tulevat hyvin esiin ja monin paikoin teksti saa lukijan elämään koskettavasti mukana Rebeccan koettelemuksissa. Varsinkin lapsuusvuosina, joiden aikana tyttö haluaisi niin kovasti miellyttää pelottavaa isäänsä (joka kyllä vielä jossain synkän mielensä pohjalla tunnistaa tytärtä kohtaan tuntemansa rakkauden pilkahduksen mutta sen ilmaiseminen on jo ajat sitten käynyt mahdottomaksi) ja myöhemmin Rebeccan joutuessa suojelemaan omaa poikaansa. Loppua kohti mielenkiintoni alkoi kuitenkin vähän hiipua ja Rebecca tuntua etäisemmältä. Vähän vähäisempikin sivumäärä olisi riittänyt tarinan kertomiseen. Loppuosasta vielä asiaa spoilausvaroituksen kera:

Olisin kaivannut loppuun vielä jotain käännettä, joka olisi ikään kuin sulkenut ympyrän, edes sitä että Rebecca olisi viimein kertonut koko tarinansa jollekin. Miehelleen, tai vielä mieluummin pojalleen, jolla sentään olisi oikeus tietää mistä on peräisin. Tai olisi vaikka tunnustanut veljelleen, että oli juuri se joksi tämä häntä luulikin. Nyt kirjan loppuosa jäi turhankin rauhalliseksi lasketteluksi kohti päätöstä josta ei jäänyt käteen muuta kuin kiusallisen ripustautuva kirjeenvaihto vastahakoisen serkun kanssa. Taisihan siinä Rebeccan sisäisiä kamppailuja ynnä muuta olla, mutta en sitten varmaan lopulta ollut riittävän kiinnostunut hänestä henkilönä, jotta se olisi riittänyt sisällöksi. Toki esimerkiksi Tignorin ilmaantuminen jostain nurkan takaa olisi ollut sen verran ennalta-arvattava käänne että ehkäpä Oates on sellaisen yläpuolella ja minä en vain osaa riittävästi arvostaa hänen ratkaisuaan. :)


Ensimmäinen lause: "Eläinmaailmassa heikoista hankkiudutaan nopeasti eroon."

Englanninkielinen alkuteos: The Gravedigger's Daughter (2007)

Ulkoasu: Kaunis, ja sopii kyllä tähän! Kannen kuva: Ralph Del Pozzo.

Suomentanut Kaijamari Sivill

Kustantaja Otava 2010 (1. painos 2009), 678 s.

Maria Turtschaninoff: Helsingin alla

Kahdeksasluokkalainen Alva viihtyy ilman ystäviä, tarkkailee ympäristöään muistaen yksityiskohdat valokuvantarkasti ja haluaa aina tietää pakoreitit epämääräisen pelkonsa vuoksi. Hänen kolmesta ensimmäisestä elinvuodestaan ei tiedetä mitään. Sitten hän tapaa Niden, joka lupaa viedä Alvan sinne minne tämä todella kuuluu: Alistadiin Helsingin alle. Sinne päätyy myös Alvaan ihastunut rinnakkaisluokkalainen Joel, joka näkee Alvan ja Niden kummallisen katoamisen maan alle.

Jostain olin kehittänyt sellaisen käsityksen että tämä olisi enemmän uuskummaan vivahtava, ja runsas kansaperinteen hahmojen esiintyminen tuli yllätyksenä. Mutta ei huonona ollenkaan! Turtschaninoff käyttää kyseisiä hahmoja mukavan raikkaasti. Vetehisen ratsu varsinkin oli mielenkiintoinen tuttavuus. Kirjan luettuani vierastan kyllä vähän käännöksen Alistadi-nimitystä, joka on turhan slangimainen sopiakseen paikan henkeen. Alkutekstissä käytössä on kai (?) kirjan nimenäkin toimiva Underfors, jota toki on aika mahdotonta suoraan kääntää.

Dialogi tuntui aluksi vähän tönköltä, mutta taisi siitä ennen pitkää sujuvoitua koska en ainakaan muista sen enää häirinneen. Esimerkkinä kuitenkin repliikki sivulta 120: Nide tivaa syytä Alvan kauhistuneeseen ilmeeseen, mihin tämä vastaa: "Muuan muistikuva... Minä säikähdin." Kuka, teini-ikäinen varsinkaan, muka käyttää puhekielessä ilmaisua "muuan muistikuva"? Joelin juttelu kaverinsa kanssa sitten taas oli vähän turhankin rempseää. Mutta tosiaan, homma kyllä muuttui luontevammaksi kirjan edetessä.

Tarina rullaa mukavasti eteenpäin ilman suvantokohtia, ja matkan varrella tulee vastaan monenlaisia kiinnostavia yksityiskohtia. Tapahtumapaikatkin osoittautuvat huomattavasti monipuolisemmiksi kuin urbaanin ensivaikutelman perusteella voisi ajatella. Lukiessani pidin tästä aika paljonkin, mutta nyt kun aikaa on kulunut runsas viikko, huomaan kyllä että kirjan lumo on jo ehtinyt jossain määrin haalistua mielestäni. Ei siis ikimuistoinen kokemus, mutta kyllä tämä hyvä kirja on!

Ensimmäinen lause: Niin monta sataa vuotta sitten, ettei kukaan enää pysy laskuissa mukana, eli rauhallinen kansa kultaisella aavikolla, missä taatelit kasvavat.

Ruotsinkielinen alkuteos: Underfors (2010)

Ulkoasu: Hieno! Näyttävä kansi, komeat sisäkannet, kivat fontit ja paperilaatukin tuntuu erityisen mukavalta sormien alla. Kansi: Ea Söderberg, kannen kuvat: Rodeo.fi/Juha Tuomi & Istockphoto, ulkoasun suunn.: Saara Niinikoski.

Suomentanut Marja Kyrö

Kustantaja Tammi 2012, 492 s.

Mervi Heikkilä & Jussi Matilainen: Kummajaisten kylä

Korpikylässä tapahtuu monenlaisia kummallisia juttuja, joissa kylän viitos-kuutosluokkalaisilla riittää tutkittavaa ja mietittävää. Vanhat tarinat kertovat kummituskoirasta, erään talon ullakolla näyttää roikkuvan hirtettyjä ruumiita, ja hieman erikoislaatuisen Hukkas-Jalon yölliset vierailut metsikön muinaishaudalla nyt ainakin ovat epäilyttäviä! Joillekin mysteereille löytyy luonnollinen selitys, toisille ei.

Kummajaisten kylä koostuu joukosta lyhyitä kertomuksia, joissa kussakin käsitellään yksi kummastuttava tapaus. Sujuva teksti on helppolukuista mutta ei liian yksinkertaista, ja sopii siksi mainiosti luettavaksi niin isommille lapsille kuin varhaisnuorillekin, ja mikä ettei vähän vanhemmillekin! :) Jännitystäkin on tarjolla juuri sopivasti, ja siinä sivussa monenlaisia nuorten päähenkilöiden arkielämää koskettavia asioita, kuten ihastumisia, koulunkäyntiä, uusperheongelmia ja ystävyyttä pikkuisen riidellenkin.

Miranda Koskisen kevyesti karmiva mustavalkokuvitus on kirjassa ihan kotonaan. Jos ei ihan nyt täksi pyhäinpäivä-/halloweenviikonlopuksi ole kirjaa käsillä niin kannattaa pitää mielessä muiden pimeiden iltojen kummitusjuttujen tarpeeseen. :)

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Ulkoasu: Kirja on kivan mallinen ja värinenkin! Kuvitus: Miranda Koskinen

Kustantaja Haamu 2014, 139 s.

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Karen, 83 vuotta, poistuu poikansa talosta yöllä kenellekään kertomatta ja lähtee ajamaan vuoden -56 vaaleansinisellä Plymouth Furyllaan kohti lapsuudenkotiaan Korppoon ulkosaaristossa. On aika ottaa selvää, mitä todella tapahtui Fetknoppenin saarella 65 vuotta aiemmin, kun nuori Kersti löydettiin tanssien jälkeen merestä kuristettuna ja yleisen mielipiteen mukaan syyllinen oli Karenin isoveli Sebastian. Huoltoasemalta kyytiin päätyy odottamaton matkakumppani, iranilaisten vanhempien raskaana oleva tytär Azar, jonka elämä on heittänyt huonoon seuraan.

Pidin hyvinkin paljon Leena Parkkisen esikoisromaanista Sinun jälkeesi, Max. Galtbystä länteen on melko lailla erityylinen ja -henkinen tarina, mutta kerronta on samalla tavalla mukavaa seurattavaa. Teksti lähti heti viemään mukanaan ja tunnelma oli sillä tavalla tuttavallisen turvallinen, että saatoin kahden sivun jälkeen todeta varmana asiastani: minä pidän tästäkin. Lukukokemus oli sukua sille, jota koetin saada kuvailtua kirjoittaessani viimeisimmästä kohtaamisestani Pasi Ilmari Jääskeläisen tuotannon kanssa. Parkkisestakin taitaa olla tätä menoa tulossa jonkinlainen luottokirjailija.

Pari tarinan sisäistä pikkuruista epäloogisuutta tässä hyppäsi silmille. Azarin äidin mainittiin ensin muuttaneen takaisin Iraniin tytön ollessa kuusivuotias, mutta myöhemmin kerrottiin tyttären kuitenkin toimineen yhdeksänvuotiaana äitinsä tulkkina suomalaisella lääkärillä. Toisaalla puhuttiin Azarin ja Mehranin kahvinjuonnista, ja muutamaa sivua myöhemmin mainittiin Mehranin kieltäneen itseltään kaiken minkä ajatteli olevan pahaksi ruumiilleen - muun muassa kahvin. Sekin vähän häiritsi, että eräässä kohtauksessa kutsuttiin henkilön pitelemää asetta useampaan kertaan vuoronperään sekä haulikoksi että kivääriksi. Mutta nämä nyt ovat onneksi pikkuvikoja. :)

Yhteistä Galtbyssä ja Maxissa on mm. kerronta, joka liikkuu sujuvasti ajassa edestakaisin poimien sieltä täältä palasia kokonaisuuteen, sekä sisaruus yhtenä teemana. Viihdyin erinomaisesti niin Karenin kuin Azarinkin seurassa ja pidin sekä nykyaikaan että menneisyyteen sijoittuvista osista. 1930- ja -40-luvun elämästä suolatuulen piiskaamalla syrjäisellä saarella kertovissa jaksoissa on toki vielä ihan oma, hienosti luotu tunnelmansa. Saaren asukkaiden yhteisö omine käsityksineen ja ennakkoluuloineen on niin elävä, että lukija tuntee kuuluvansa siihen myös.

Parkkinen ei tarjoile huikean jännittävää murhamysteerin ratkaisua tai muutakaan suurta dramatiikkaa, eivätkä ne tässä ole tarpeenkaan. Hienovaraisempaa draamaa lukija sen sijaan löytää runsaasti, pakattuna hyvin toimivaan ja sopivasti viihdyttäväänkin tarinaan.

Ensimmäinen lause: Karen oli ajanut koko yön.

Ulkoasu: Upeat värit, ja kutsuva kansi muutenkin! Päällys: Jussi Karjalainen.

Kustantaja Teos 2013, 339 s.