Stephen King: Liseyn tarina

Lisey ehti olla naimisissa Yhdysvaltojen tunnetuimpiin kirjailijoihin kuuluneen Scott Landonin kanssa 25 vuotta. Nyt Scottin kuolemasta on kulunut kaksi vuotta, ja Lisey alkaa viimein siivota miehensä työhuonetta. Hän joutuu vähitellen kohtaamaan muistonsa siitä osasta Scottin elämää jonka on mielessään piilottanut purppuranvärisen verhon taakse - Lumokuusta, Scottin toisesta todellisuudesta. Paikasta, josta hän sai inspiraationsa mutta joka oli myös vaarallinen. Liseystä alkaa tuntua kuin Scott olisi aavistanut kuolemansa jä jättänyt Liseylle vihjeitä jotka johdattavat hänet palaamaan muistoihinsa ja Lumokuuhun sekä kuulemaan lopulta sen mikä Scottilta jäi kertomatta.

Nuorempana luin Kingiä melko paljonkin mutta nyt monen vuoden ajalta on kokemusta vain Kuoleman käytävästä ja novellikokoelmasta Maantievirus matkalla pohjoiseen. Ensinmainitun olen kyllä lukenut useampaankin kertaan, se on yksi suosikkikirjoistani. Useimmat uudemmat tuotokset on kuitenkin tullut sivuutettua ja niin olisi varmasti käynyt tällekin ellen olisi saanut tätä lahjaksi. Onneksi sain!

Tarina tuntuu lähtevän liikkeelle vähän hitaasti, sekavastikin, mutta loppuun päästyäni totesin pitäneeni siitä paljon. Samoin kävi Kingin kirjoitustyylin kanssa; ensin ärsytti, pian jo ihastutti. Teksti on rikasta ja runsasta. Kääntäjäkin on saanut kaivella sanavaraston laaria isolla lapiolla ja keksiä vähän uuttakin.

En oikein tiennyt takakannen perusteella, olisiko odotettavissa kauhua vai jotain aivan muuta. Lähinnä kirja oli yliluonnollisuudella höystetty rakkaustarina, vain ripaus kauhua mausteenaan. Mutta tuo odotuksettomuus jäi mieleen jotenkin virkistävänä; tuntui kuin olisin lukenut kirjaa vähän normaalia avoimemmin mielin. Ei varmasti olisi pahitteeksi lukea useamminkin jonkun muun valitsemaa kirjaa josta ei tiedä juuri mitään, se saattaisi avata aivan uusia maailmoja.

Liseyn tarinalle vielä bonuspisteitä siitä, että kansipapereiden alta löytyy ihan jotain muuta kuin se ainainen nuivan yksivärinen pahvi! :)

Ensimmäinen lause: Kuuluisien kirjailijoiden puolisot ovat julkisuuden silmissä lähes näkymättömiä, ja Lisey Landon jos kuka tiesi sen.

Englanninkielinen alkuteos: Lisey's Story (2006)

Kustantaja Tammi 2008, suom. Ilkka Rekiaro, 541 s.

William Brodrick: Sovituksen hinta

Entinen ss-upseeri Eduard Schwermann on elänyt 50 vuotta rauhassa salanimen turvin, mutta nyt häntä etsitään sotarikoksista epäiltynä. Hän saapuu suffolkilaiseen Larkwoodin luostariin vaatimaan turvapaikkaa, asettaen luostarin väen hankalaan tilanteeseen.

Toisaalla vanha nainen, Agnes, näkee uutisissa Schwermannin kasvot jotka ovat menneisyydestä tutut. Sairaus hivuttaa Agnesia hitaasti kohti kuolemaa ja hän tietää, että hänen on aika kertoa pojantyttärelleen Lucylle siitä osasta menneisyyttään josta hän ennen on vaiennut. Toisen maailmasodan aikana hän kuului ryhmään, joka salakuljetti juutalaislapsia turvaan miehitetystä Pariisista. Ryhmä kuitenkin paljastui, ja sen paljastaja oli Eduard Schwermann.

Useampikin henkilö alkaa selvitellä, mitä sodan aikana oikein tapahtui. Missä on Schwermannin rikostoveri joka pakeni Ranskasta hänen kanssaan? Kuka todellisuudessa on syyllinen ja toteutuuko oikeus? Kuka oikeastaan pelasti ja kuka pelastui? Juonen haarojen yhdistyessä totuus alkaa pala palalta muotoutua.

Henkilöitä oli melko paljon, ja välillä piti miettiä että kuka oikein tiesikään siitä ja siitä asiasta ja keille muille hän siitä oli jo kertonut. Kokonaiskuva pysyi kuitenkin selkeänä ja kirja vei hyvin mukanaan, pakottaen välillä jättämään yöunet turhan lyhyiksi. :)

Tarina on vaikuttava, mutta suhtaudun sen loppuun ristiriitaisesti. Se on täydellinen, sanoo naiivi minä. Se on aivan liian täydellinen ollakseen uskottava, sanoo kriittisempi minä. Ehkä Brodrick kirjoitti siitä liian täydellisen koska romaani on hänelle hyvin henkilökohtainen? Hänen äitinsä joutui vankilaan ollessaan salakuljettamassa juutalaista lasta pois Hollannista ja kuoli myöhemmin samaan, Agnesin sairastamaan tautiin. Brodrick itse on ollut niin munkki kuin asianajajakin, samoin kuin eräs romaanin keskeisistä henkilöistä.

Tavalliselta, kiltiltä papparaiselta näyttävän Scwermannin oikeudenkäynnin yhteydessä mieleeni tuli välillä eräs toinen kirja jota haluan suositella: Slavenka Drakulićin Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään. Drakulić seuraa Srebrenican joukkomurhaajien oikeudenkäyntejä ja yrittää selvittää, ovatko he hirviöitä vai aivan tavallisia ihmisiä joista tilaisuus tai pakko teki sotarikollisia. Erittäin mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää!

Ensimmäinen lause: "Olen elänyt yötä päivää hautojen lomassa ja satuttanut itseni kiviin", Agnes vastasi hiljaisella äänellä, penkoen muistinsa lokeroita.


Englanninkielinen alkuteos: The Sixth Lamentation (2003)


Kustantaja Bazar 2007, suom. Tarmo Haarala, 429 s.

Niels Fredrik Dahl: Matkalla ystävän luo

Vilgot on ollut yksinäinen pienestä pitäen. 11-vuotiaana, eräänä tammikuun iltana, hän oli matkalla ystävänsä luo sillä ei halunnut olla kotona koska siellä oli sellaista kuin oli. Silloin hänelle tapahtui jotain mikä teki hänet entistä yksinäisemmäksi ja onnettomammaksi.

Nyt, 30 vuotta myöhemmin, hän on päätynyt omistamaan hylätyn sirkusnorsun jota hänellä on varaa ruokkia ainoastaan leipätehtaan hylkytavaralla, mutta jonka avulla hän viimein saa saatettua tragedian päätökseen.

Kerronta liikkuu edestakaisin Vilgotin lapsuuden ja aikuisuuden välillä, poimien kohtauksen sieltä ja toisen täältä. Ne ovat mielenkiintoisia ja hyvin kirjoitettuja, mutta jokainen niistä on myös surullinen. Ei nyyhkytyksiä aiheuttavalla, vaan hiljaisella ja vähäeleisellä tavalla. Kuten takakannessa, Aftenpostenin sitaatissa osuvasti sanotaan: "...Dahl panee lukijan sydämen ruuvipuristimeen ja kiristää hitaasti." Näin hän todella tekee, ja se alkoi välillä olla jo vähän ahdistavaa. Tätä tunnetta lukuunottamatta pidin kirjasta.

Ensimmäinen lause: Heinäkuun 15. päivänä 2001 amerikkalainen valokuvaaja Joel Sternfeld ottaa kuvan uupuneesta norsusta, joka estää länteen päin menevän liikenteen Oslon ulosajotiellä.

Norjankielinen alkuteos: På vei til en venn (2002)

Kustantaja Bazar 2007, suom. Sanna Manninen, 256 s.

Fedor Dostojevski: Rikos ja rangaistus

Sivistyksessäni on klassikoiden kohdalla valtaisa aukko, joten kun ne viime aikoina ovat alkaneet kiinnostaa, on aika ryhtyä pikku hiljaa sitä aukkoa paikkaamaan ja Dostojevski sai kunnian aloittaa. :)

Kirja siis kertoo nuoresta Raskolnikovista joka päätyy murhaamaan vanhan naisen, minkä jälkeen seurataan hänen ajatuksiaan ja tekojaan, kasvuaan oman rikoksensa ymmärtämiseen, kuten myös monia muita ihmismielen kiemuroita toisten henkilöiden kautta.

Vaikka vanhahtava tyyli, pieni fontti/riviväli ja tuskaisen pitkät kappaleet tekivätkin lukemisesta välillä raskasta (vanha käännös siis kyseessä), olin kuitenkin positiivisesti yllättynyt tekstin kiinnostavuudesta ja sujuvuudesta. Takakannessa mainitaan Rikoksen ja rangaistuksen olevan yksi maailmankirjallisuuden syvällisimmistä teoksista. Kenties niin, mutta myönnettäköön että vähintään puolet siitä syvällisyydestä taisi mennä ohi. Ei kaikki sentään! :)

Kaiken kaikkiaan melko kaksijakoinen kokemus: toisaalta kiinnostava tarina, toisaalta sen viimein loputtua päästin pienen helpotuksen huokauksen. Tulevaisuudessa voin lukea lisääkin Dostojevskia, mutta en lähiaikoina.

Ensimmäinen lause: Harvinaisen helteisenä päivänä heinäkuun alussa, iltapuolella, lähti eräs nuori mies S:n syrjäkadun varrelta vuokraamastaan pienestä huoneesta ja alkoi astella hitaasti, kuin epäröiden, K:n sillalle päin.

Venäjänkielinen alkuteos: Prestuplenije i nakazanije (1866)

Kustantaja Karisto 2008, 12. painos, suom. M. Vuori (kielentark. v. 1985-86 Lea Pyykkö), 516 s.

Hannu Launonen & Béla Jávorszky (toim.): Yhteisessä sateessa

Runoja kuudelta unkarilaiselta runoilijalta. Kävin muutama vuosi sitten Budapestissa ja tunsin oloni siellä jotenkin kotoisaksi, ja sen jälkeen moni Unkariin liittyvä asia on herättänyt erityistä mielenkiintoa. Siksi tähän kirjaankin tuli tartuttua, mutta näiden runojen parissa valitettavasti ei ollut kovin kotoisa olo.

Siitä tosin ei välttämättä pidä syyttää runoilijoita vaan lukijaa. Kuten Juurakon kirjan kohdalla mainitsin, olen laiska lukemaan runoja enkä jaksa kovin paljon pohtia niiden merkityksiä. Siksi kolmen ensimmäisen kirjoittajan (Ágnes Gergely, Gizella Hervay, Aladár Lászlóffy) runot avautuivat vain satunnaisesti, neljännen (György Petri) jo paremmin. Eniten pidin Katalin Mezeyn runoista, ja erityisesti Imre Oraveczin teksteissä esiintynyt Unkarin historia muistutti, etten oikeastaan tiedä aiheesta juuri mitään.

Museossa


Istuskelimme museossa. Minä
veistetyllä jakkaralla,
sinä taas lautalattialla,
pää polvillani.


Se oli kaunista, mutta pelkäsin: joku
astuisi saliin ja heittäisi meidät ulos.
Mutta ihmiset tuijottivat meitä
niin kuin muitakin patsaita ja jatkoivat matkaansa.


Katalin Mezey


Kustantaja WSOY 2006, suom. Hannu Launonen & Béla Jávorszky, 141 s.

Tom Egeland: Ympyrän pää

Arkeologi Bjørn Beltø toimii valvojana kaivauksilla, joita kansainvälinen tutkijaryhmä tekee norjalaisessa luostarissa. Kun kaivannosta paljastuu kultainen lipas, ryhmän johtaja professori Llyleworth poistuu sen kanssa paikalta sellaisella vauhdilla että Bjørnin epäilykset heräävät ja hän päättää hankkia tuon Norjan valtiolle kuuluvan muinaismuiston takaisin. Yhtäkkiä yksi jos toinenkin haluaa saada lippaan haltuunsa, ja Bjørn päätyy selvittämään lippaan sekä kaivausten takana olevan järjestön arvoituksia.

Kirja on idealtaan hyvin samanlainen kuin Da Vinci -koodi, mutta julkaistu pari vuotta aiemmin joten plagioinnista ei Egelandia voi syyttää. Hän onkin myöhemmän painoksen loppuun lisännyt omat kommenttinsa DVK:sta ja vertailua kirjojen välillä. Molemmat ovat saaneet innoituksensa pitkälti Baigentin, Leighin ja Lincolnin Pyhä veri, pyhä Graal -kirjasta, keskittyen vain eri yksityiskohtiin.

Tyyliltään kirjat ovat erilaisia. Egelandin omin sanoin: "...ajattelin useaan otteeseen tekeväni puhdasverisen trillerin - täydellisen Vatikaanin lähettämine agentteineen, fanaattisine murhaajineen, ampumisineen ja henkeäsalpaavine autotakaa-ajoineen. Bjørn Beltø vain pani vastaan. Ympyrän päästä piti ennemmin tulla hiljainen kirja arvoituksesta."

Pidin päähenkilö Bjørnistä kaikessa itsepäisyydessään, mutta hän oli myös hieman epäuskottava: arkeologi joka ei oikeastaan tunnu olevan kovinkaan kiinnostunut monesta menneisyyteen liittyvästä asiasta? Tekstissä oli välillä pientä kömpelyyttä, mutta en oikein tiedä pitäisikö siitä syyttää kirjailijaa vai kääntäjää. Näistä pikku moitteista huolimatta viihdyin kirjan parissa oikein hyvin!

Ensimmäinen lause: Myöhään iltapäivällä Grethen kuolinpäivänä alkoi sataa.

Norjankielinen alkuteos: Sirkelens ende (2001)

Kustantaja Bazar 2005, suom. Veijo Kiuru, 379 s.

Arto Juurakko: Rakkauren kipunoota pohojalaasittain - Parisuhtehen patolokiaa II

Konstailemattoman rehellisiä, huumorin pilkahduksilla höystettyjä rakkausrunoja ja vähän muitakin Etelä-Pohjanmaan murteella, eli sillä ainualla oikialla. ;) Juuri sopivia kaltaiselleni laiskalle runouden lukijalle; voi vain nauttia sujuvien sanojen ja ajatusten virrasta, tarvitsematta miettiä joka rivin merkitystä. Ihana! :)

Maharollisen väärinkäsityksen oikaasu

Talavella kiiruhran autolle
palijo ennen lähtyä,
notta kerkiän vähä lämmittää
ennenku sää tuut.
Ekkai luule,
notta yritän lähtyä hoputtaa?



Kesällä hosun autolle,
notta kerkiääsin
vähä tuulettaa,
nottei het reororantti petä,
ku sää tuhannen yrtin raikkahana tuut kyyttihin.
Älä vaan luule, notta äkääsenä siälä orotan?
Tuut peräs joskus
niin hätähisenä.


Tiäräkki se, notta
sua mää orottaasin
niinku kuntaliitosta,
vaikka vuasitolokulla.


Kustantaja Minerva 2008, 95 s.