Hei hei!

Aloitin kirjabloggaamisen keväällä 2009 ja sen jälkeisten yhdeksän ja puolen vuoden aikana olen löytänyt joukon mahtavia tyyppejä jotka eivät ikinä kyllästy juttelemaan kirjoista, nähnyt kuinka kirjablogien merkitys alan keskustelussa ja kirjojen näkyvyydessä on kasvanut ja saanut hirmuisen kasan hyviä kirjavinkkejä. "Ihan vaan lukuharrastuksesta" on tullut jotain enemmän ja kirjallisuus kaikkine puolineen tuntuu entistä tärkeämmältä.

Mutta vaikka kirjakeskustelulla mukavasti meneekin, niin kuten voi todeta vaikka vuosittaisia postausmääriä vilkaisemalla, oma tahtini on ollut jo jonkin aikaa hiipumaan päin. Elämään tulee kaikenlaista uutta ja sitten voi joutua jostain vanhasta luopumaan. Bloggaaminen on nyt se juttu johon ei enää aika tai innostus riitä. Onhan tämä päätös ehtinyt käydä mielessä jo useampaan kertaan mutta aiemmin olen vielä laittanut vastaan. Kun muistankin lukemani niin paljon paremmin sen jälkeen kun "joudun" ajattelemaan kirjoja kunnolla bloggausta kirjoittaessani, ja vanhoihin juttuihin on niin kiva palata, niin maltanko olla jatkamatta edes ihan vaan itseäni varten? Ja kun ne kymppisynttäritkin olis niin lähellä, jos edes sinne asti? Osaanko olla olematta kirjabloggaaja kun olen sellainen näinkin pitkään ehtinyt olla?

Kuten olen tavaroita karsiessanikin todennut, välillä ajatus luopumisesta vaan vaatii oman kypsyttelyaikansa. Ja niinpä vain tuli sekin päivä kun tämän postauksen kirjoittaminen ei tunnu kamalalta eikä ikävältä vaan just oikealta. :) Lukeminenhan ei lopu eikä blogistanian tai muun kirjamaailman kuulumisten seuraaminen, ja hyvistä kirjoista huutelukin jatkuu vähintään Facebookissa kavereille. Blogi hiljenee mutta jää olemaan. Kiitokset lukijoille ja bloggaajakollegoille näistä vuosista ja paljon hyviä lukuhetkiä kaikille! ♥

Pikana: Leski, Vieras kartanossa & Rikoksia

Lukeminen on kulkenut paremmin kuin bloggaaminen, joten otetaanpa hieman jonon purkua lyhyillä kommenteilla:

Fiona Barton: Leski

Jean Taylorin aviomiestä Gleniä epäiltiin hirveästä rikoksesta mutta hänen syyllisyyttään ei onnistuttu todistamaan. Nyt Glen on kuollut, poissa kontrolloimasta Jeania ja kieltämästä häntä puhumasta toimittajille. Ja toimittajat tosiaan haluavat kilvan hänen juttusilleen. Mitä Jean tiesi? Epäilikö hän miestään? Mitä sellainen mahdollinen epäilys tekee avioliitolle?

Jeanin lisäksi näkökulmansa saavat esiin toimittaja, poliisi ja siepatun pikkulapsen äiti. Kuvio toimii ja teksti kulkee, asiat alkavat selkiintyä ja pariskunnan julkisivun taustat paljastua. Lehdistön vimmaista jutunmetsästystä oli kiinnostavaa seurata. Vaikkei kukaan henkilöistä erityisemmin sytyttänyt, Jeanin elämän monet hukatut vuodet jäivät mietityttämään. Ja oppihan tästä myös taas jotain sellaisista netin ja ihmismielen pimeyksistä joista ei välttämättä haluaisi tietääkään.

Ensimmäinen lause: Pihapolulta kuuluu rahinaa, kun nainen lähestyy.

Englanninkielinen alkuteos: The Widow (2016)

Suomentanut Pirkko Biström

Kustantaja Bazar 2017, 317 s.

Sarah Waters: Vieras kartanossa

1940-luku, Hundreds Hallin kartano Englannin maaseudulla. Ennen komeassa talossa asunut perhe työllisti koko joukon palvelusväkeä, nyt sotavuodet ovat vieneet rahat ja entinen elämäntapa on haihtunut luokkayhteiskunnan muutoksiin. Kun tohtori Faraday päätyy sattumalta kutsutuksi taloon potilaskäynnille, hän kohtaa rapistuneet seinät ja niiden suojissa sinnittelevän kartanon emännän aikuisine lapsineen. Tohtorin elämä lähtee kiertymään perheen ja talon asioihin yhä tiiviimmin, kun paikassa tapahtuu selittämättömiä asioita. Mielikuvituksen tuotetta vai jotain aivan muuta voimaa? Watersin kerronta jättää tilaa lukijan omille tulkinnoille.

Vieras kartanossa on palkittu bloggaajien toimesta vuoden 2011 Globalialla eli parhaan käännöskirjan palkinnolla, ja nautittavaa luettavaa tämä kyllä olikin. Kunnon uppoutuminen tarinaan pitkästä aikaa!

Ensimmäinen lause: Näin Hundreds Hallin ensimmäisen kerran kymmenvuotiaana.

Englanninkielinen alkuteos: The Little Stranger (2009)

Suomentanut Helene Bützow

Kustantaja Tammi 2012, 2. painos (1. painos 2011), 592 s.

Ferdinand von Schirach: Rikoksia

Saksalainen asianajaja Ferdinand von Schirach kirjoittaa urallaan vastaan tulleista tapauksista ja ihmiskohtaloista, taidolla ja ymmärtäen. Kaikenlaista voi elämässä tapahtua: joku joutuu keksimään ratkaisuja epätoivoiseen tilanteeseen, toinen päätyy tappajaksi rakkaudesta. Järkyttävää julmuuttakin näissä tarinoissa täytyy kohdata, mutta kokoelman viimeinen kertomus palauttaa uskon siihen että hyvääkin voi tapahtua missä ja koska tahansa. Suosittelen!

Saksankielinen alkuteos: Verbrechen (2009)

Suomentanut Raija Nylander

Kustantaja Atena 2012, 210 s.

Andrew Michael Hurley: Paholaisen päivä

Endlands. Pikkupaikkakunnan kylä laaksossa Luoteis-Englannin nummilla ja John Pentecostin kotiseutu, jolle hän vuosittain palaa auttamaan lammastilan töissä ja viettämään paikallista perinnettä, Paholaisen päivää. "Kaikki laaksosta kertovat tarinat alkavat Paholaisesta", sanotaan, sillä kauan sitten tapahtui jotain mitä ei voi unohtaa: laakso jäi pahoin lumen saartamaksi ja silloin Paholainen pujahti lampaaksi naamioituneena kylään tekemään tuhojaan. Paholaisen päivän rituaaleja pidetään yllä, ettei niin kävisi enää ikinä.

Tämä kerta on Johnille erilainen kuin aiemmat. Hän tuo kylään ensimmäistä kertaa vaimonsa Katherinen, ja järjestettävänä on myös hänen isoisänsä, Ukkona tunnetun paikallisen voimahahmon hautajaiset. John alkaa vakavissaan suunnitella muuttoa takaisin, mutta Kat ei ole ajatellut ihan tällaista kasvuympäristöä heidän tulollaan olevalle esikoiselleen. Varsinkaan sitten kun häntä alkavat pelottaa erinäiset kummalliset asiat. Voiko kyläläisten tapoja pitää vain leikillisenä perinteenä vai liikkuuko laaksossa todella jotain minkä ulottuvilta hänen pitäisi päästä pois?

Andrew Michael Hurley on kyllä erinomainen miljöön kuvaaja ja pahaenteisen tunnelman luoja, kuten kävi selväksi jo esikoisteoksessa Hylätty ranta. Varsinaista pelottelukauhua näissä ei ole, vaan sellaista hiljaisempaa versiota joka kypsyy lukijan mielessä. Paholaisen päivässä tuo tunnelma soi hienosti yhteen Endlandsin tulevaisuuden mahdollisuuksien pohdiskelemisen kanssa. Johnilla on halukin jatkaa suvun elämäntapaa, mutta velvollisuudesta muistuttaa myös edellisten sukupolvien perintö. Jokaisen talon kellariin on järjestetty edeltäjien kenkäparit muistuttamaan tehdystä työstä, alkaen niistä kolmesta miehestä jotka aikoinaan lunastivat laakson tilojensa ja perheidensä omistukseen.

Ymmärrän jos joku kokee Hurleyn kerronnan jäävän "vajaaksi" ja jättävän liikaa sanomatta, mutta mulle nämä tuntuvat kyllä uppoavan aika mukavasti. Hylätystä rannastakin pidin jälkeenpäin asiaa sulateltuani vielä enemmän kuin blogijuttua kirjoittaessani. Sitten vaan taas uutta, kiitos!

Ensimmäinen lause: Eräänä päivänä lokakuun lopulla runsaat sata vuotta sitten Endlandsin tilalliset menivät ajamaan lampaansa alas nummelta niin kuin heillä syksyllä oli tapana.

Englanninkielinen alkuteos: Devil's Day (2017)

Suomentanut Jaakko Kankaanpää

Kustantaja WSOY 2018, 220 s.

Morten A. Strøksnes: Merikirja

Merikirja, Eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana hyppäsi lukulistalle jo kustantajan katalogista, kiinnitettyään huomion kutkuttavalla alaotsikollaan ja Sanna Manderin käsialaa olevalla tyylikkäällä kannellaan. Kerronnallista tietokirjallisuutta on tuntunut viime vuosina putkahtelevan esiin aiempaa enemmän, ja se sopii oikein hyvin koska kyseisellä tyylilajilla saa aikaan kaikenlaisia kiinnostavia kokonaisuuksia.

Niin tälläkin kertaa, kun seurattavana on kirjailija Morten A. Strøksnesin ja hänen ystävänsä, kalastaja-kuvataitelija Hugo Aasjordin yritys pyydystää jäähai Lofoottien viereisellä Länsivuonolla. On Strøksnesin juttuihin tosin osa lukijoista pitkästynytkin kesken kaiken, mutta itselleni ne toimivat kyllä. Haijahti on runko, jota kirjailija koristelee aiheesta toiseen siirtyilevällä kerronnalla merestä, sen todellisista ja myyttisistä asukkaista, ekologiasta, Hugon kalastajasuvun tarinoista ja seudun historiasta ja ties mistä muusta mitä en nyt juuri edes muista. Tuleepa siinä sivussa esiin miesten välinen ystävyyskin.

Ja tietenkin jäähai, joka ui jossain syvyyksissä, ehkä jo kuusimetrisenä ja useamman sata vuotta vanhana. Koko ikänsä merellä ja sen äärellä asunut Hugo on nähnyt useimmat siellä elävistä eläimistä (siis niistä jotka nyt ylipäätään pinnan tuntumassa käyvät), mutta jäähaita ei vielä koskaan. Tarinoita hän sen sijaan on kuullut niin paljon, että ne ajavat miehet hainpyyntiin. "Kaikista turhista asioista, joita olisimme voineet keksiä, tämä tuntuu turhalta juuri oikealla tavalla", kirjassa todetaan. Vaikka onkin eettisesti kyseenalaista pyrkiä saamaan hengiltä satoja vuosia omissa oloissaan elänyt eläin jonka pyydystämiselle ei ole mitään järkevää syytä, en voi väittää etten yhtään ymmärtäisi miksi sellaisen yrittäminen saattaa houkutella. Olisihan sen silti voinut jättää tekemättäkin. Ainakaan sen kummemmin hai kuin Länsivuonon sääolotkaan eivät sentään antaudu suosiolla.

Ja sitä kyllä paheksun, että vaikka merten muoviongelmakin otetaan kirjassa esiin, silti jäähain lähistölle houkutteleva syötti heitetään veteen puhkotussa jätesäkissä. Ainahan voi toivoa että on tarkoitettu jotain muuta kuin sitä mustaa muovista ja käännöksessä on tullut väärinymmärrys. Epätodennäköiseltä sekin kuitenkin vaikuttaa koska Katriina Huttusen suomennos on erinomainen ja hoitelee kaikenlaista erikoissanastoa.

En ole itse mikään merenkulkija. Lähimpänä jonkinlaista vesistöä asun nyt kun joki kulkee puolen kilometrin päässä, mutta sehän ei toki tarkoita etteikö meri kaikkine salaisuuksineen jaksaisi kiehtoa. Tuohon kiehtovuuteen Merikirja tarjoaa monta näkökulmaa, ja minä viihdyin kyllä niiden parissa.

"Meri pärjää mainiosti ilman meitä. Me emme pärjää ilman sitä."

Ensimmäinen lause: Siitä kun ensimmäinen primitiivinen elämänmuoto syntyi meressä, kesti kolme ja puoli miljardia vuotta, ennen kuin Hugo Aasjord soitti minulle Osloon myöhään eräänä lauantai-iltana heinäkuussa, kesken vilkkaiden päivälliskutsujen.

Norjankielinen alkuteos: Havboka, eller Kunsten å fange en kjempehai fra en gummibåt på et stort hav gjennom fire årstider (2015)

Suomentanut Katriina Huttunen

Kustantaja Gummerus 2018, 297 s.

Stephen King: Viimeinen vartio (äänikirja)

Trilogian päätösosa, jota edeltävät Mersumies sekä Etsivä löytää.

Bill Hodges ja Holly Gibney ajautuvat tutkimaan tapausta joka tuntuu jälleen kerran johtavan City Centerin verilöylyn aikaansaaneeseen Brady Hartsfieldiin. City Centeriin - tai Bradyyn - liittyvät henkilöt tekevät itsemurhia, ja heidän asunnoistaan löytyy kummallisia Z-kirjaimia ja konkurssiin menneen firman pelikonsoleita. Hodgesin vaisto alkaa ennen pitkää ilmoitella että Bradylla on sormensa tässäkin pelissä, mutta miten se voisi olla mahdollista sillä hän on viettänyt jo vuosia sairaalassa ilmeisen toimintakyvyttömänä pahan aivovamman jäljiltä?

Koska kyse on Kingistä, en haluaisi joutua sanomaan näin, mutta tämä oli nyt kyllä vähän kökkö. Sarjan ensimmäinen osa on oikein hyvä eikä toinenkaan hullumpi, mutta nyt koko Brady ja hänen nousevat yliluonnolliset voimansa alkoivat kyllä jo tympäistä, vaikka hän olikin jälleen kerran kehitellyt karmivan suunnitelman. Hänen tekemisiäänkin kerrattiin myöhäisemmässä vaiheessa aivan liian pitkään, koska ne olivat kyllä suurimmaksi osaksi pääteltävissä kirjan aiempien tapahtumien perusteella. Enkä oikein meinannut päästä yli Bradyn kätyreikseen värväämien henkilöiden naurettavista koodinimistä Tohtori Z ja Z-Boy, vaan tunnelma tipahti pikkuisen aina kun jompikumpi mainittiin.

Oli tässä nyt toki sentään hyviäkin juttuja ja jännitystä sekä mielenkiintoa riitti loppuun asti kuunteluun, mutta tämän päätöksen jälkeen ei voi sanoa että sarjaa jäisi erityisemmin ikävä. King siis todistettavasti osaa kirjoittaa myös hyvän dekkarin, mutta olisi nyt jatkanut sitä koko trilogian verran kun kerran aloitti!

Englanninkielinen alkuteos: End of Watch (2016)

Suomentanut Ilkka Rekiaro

Kustantaja Tammi 2017, lukija Toni Kamula, 14 h 31 min 

Susanne Jansson: Uhrisuo (Dekkariviikko)

Nathalie Ström kasvoi Mossmarkenin suon laidalla, mutta tragediaan päättyneen kesän jälkeen hän on pysynyt poissa seudulta vuosikaudet. Nyt hän palaa tekemään suolla mittauksia väitöskirjaansa varten. Samalla suolla, johon rautakaudella upotettiin ihmisuhreja ja jolle monen kerrotaan kadonneen paljon myöhempinäkin aikoina. Ehkä se on peräti suo itse, joka vaatii uhrinsa? Epämääräistä uhkaa paikkaan joka tapauksessa tuntuu liittyvän, ainakin sitten kun Nathalie löytää ystävänsä Johanneksen pitkospuilta tajuttomaksi lyötynä ja taskut täynnä kultakolikoita. Pian poliisin valokuvaaja Maya Lind löytää jotain karmeampaakin; suohon upotetun ruumiin. Eikä tämä ruumis ole peräisin rautakaudelta.

Susanne Janssonin kummitusjutuilla sävytetty esikoisdekkari ei ole ollenkaan hullumpi paketti! Pidin tunnelmasta joka ei kasva kauhuksi vaan väreilee sopivan painostavana, suon kuvauksesta, henkilöistä, vanhojen salaisuuksien selviämisestä ja siitä kuinka tuoreemmat tapahtumat kytkeytyvät siihen mitä ennen oli - siihen mitä ei oikein uskaltaisi edes muistaa. Hyvä kokonaisuus jonka osat sopivat yhteen. Suon tuntu jäi lukiessa niin kiinni, että oli pakko lähteä kävelylle paikallisen nevan pitkospuille. Ihan kauniilla, aurinkoisella säällä kylläkin. Äkillisen myräkän noustessa olisi ehkä saattanut tulla kiire jonnekin muualle.

Ensimmäinen lause: Olisi väärin sanoa, ettei kukaan nähnyt tai kuullut mitään.

Ruotsinkielinen alkuteos: Offermossen (2017)

Suomentanut Tiina Sjelvgren

Kustantaja Bazar 2018, 312 s.

---------------------------------------------

Kirjakaupoissa vietetään tällä viikolla dekkariviikkoa, ja monet kirjabloggaajatkin osallistuvat taas tapahtumaan, tietysti dekkareita lukien ja aiheesta kirjoittaen. Niinan postauksessa lista osallistujablogeista, joista voi käydä viikon mittaan etsimässä dekkarivinkkejä.

Victoria Aveyard: Lasinen miekka & Kuninkaan kahleet

Jatkoa Punainen kuningatar -kirjasta alkavalle Hopea-sarjalle. Toiminnan tahti ei näissä ainakaan tasaannu! Punaisten ja uusveristen kapina uutta kuningasta vastaan kerää kierroksia Mare keulakuvanaan.

Kerronta jatkuu aina suoraan edellisen osan päätepisteestä, ja tuntuukin siltä että nämä olisi hyvä lukea melko lyhyen ajan kuluessa että enimmät oleelliset juonenkäänteet pysyvät mielessä. Neljäs ja viimeinen osa on ilmestymässä englanniksi lähiaikoina ja suomeksi syksymmällä, joten voipa olla että täytyy saattaa tarina päätökseensä alkukielisen kirjan parissa. Toisaalta hyvä ettei viimeinen kirja ollut käden ulottuvilla ihan vielä, sillä pieni turnausväsymys tuntui jo nostavan päätään lopuksi kun luin nämä kaksi osaa putkeen.

Ehkäpä Aveyard toistelee joitakin asioita tarpeettoman moneen kertaan eikä henkilökuvauksen syvyys kaikilta osin tyydytä, mutta oikein toimivaa viihdykettä sarja kyllä tarjoaa. Kiinnostavaa nähdä, miten tämä juttu oikein päättyy!

Ensimmäiset lauseet: Nainen ojentaa minulle yhä vereltä löyhkäävän, mutta puhtaan rätin. / Nousen jaloilleni, kun hän antaa minulle luvan.

Englanninkieliset alkuteokset: Glass Sword 2016 / King's Cage 2017

Suomentanut Jussi Korhonen

Kustantaja Aula & Co 2017, 377 / 425 s.