perjantai 11. syyskuuta 2009

L. M. Montgomery: Anna ystävämme


Kun nimi Montgomery alkoi joskus alkukesällä putkahdella esiin useassa blogissa nostalgisen ihastelun kera, olin jokseenkin pihalla. :) Kun oikein pinnistelin muistiani, totesin että kai joskus olen kuullut Anna-kirjoista, mutta siinä se. Ilmeisesti Montgomeryn kirjoja olisi "kuulunut" lukea silloin kun kävin läpi kirjaston koko hevoskirjavalikoimaa, Neiti Etsiviä, Enid Blytoneita, Tarzaneita ja Susikoira Roita. Varsinaisista tyttökirjoista en sen sijaan juuri perustanut; Lotta-kirjat olivat ihan ok paremman puutteessa mutta Tiinoista en oikein pitänyt, ne olivat jo vähän turhan lällyjä.

Bongatessani sitten kaverin hyllyssä pari Annaa päätin kurkistaa Montgomeryn maailmaan, ja nyt luettuani ymmärrän kyllä miksi niin monet ovat siinä maailmassa viihtyneet. Ympäristö on ihana ja kirjassa tapahtuu koko ajan jotain, vaikkei se aina mitään suurta olekaan. Fiksu mutta välillä säheltävä Anna on myös kiinnostava päähenkilö, ja pidinkin kirjasta enemmän kuin osasin odottaa. Mutta olisinko pitänyt nuorempana, siitä en ole varma - olisin saattanut kaivata vähän vauhdikkaampaa seikkailua.

Ensimmäinen lause: Pitkä, solakka kuusitoistavuotias tyttö, jolla oli vakavat harmaat silmät ja tukka, jota hänen ystävänsä sanoivat kastanjanruskeaksi, oli istahtanut erään maalaistalon leveälle punaiselle hiekkakiviportaalle Prinssi Edvardin saarella kauniina elokuun iltapäivänä.

Englanninkielinen alkuteos: Anna of Avonlea

Kustantaja WSOY 1961, suom. Hilja Vesala, 261 s.

2 kommenttia:

  1. Hauskaa, että kirjoitit tästä aiheesta! Huomasin nimittäin eilen kotona vielä yhden lukemista odottavan Annan ja mietin, että olisikohan Annoja minusta kivaa lukea aikuisena, jos en olisi lukenut niitä lapsena. Saattaisi siis ilmeisesti ollakin kivaa!

    Minä taas en ole lukenut kuin muistaakseni yhden Neiti Etsivän. Pitäisiköhän mun kokeilla, miltä Neiti Etsivä tuntuu aikuisena? :) Lotta-kirjaa olen kyllä ajatellutkin kokeilla, ne ja Viisikot ja Ursulat olivat suosikkejani lapsena. Luin Tiinojakin, mutta en kauheasti pitänyt niistä.

    VastaaPoista
  2. Ei tämä tosiaan ollut ollenkaan hullumpi kokemus! Ellei odottamassa olisi puolta miljoonaa muuta kiinnostavaa kirjaa, saattaisin lukaista useammankin Montgomeryn, mutta nyt varmaan jätän tutustumisen tähän. (Sinistä linnaa tosin voisin harkita!)

    Omia ykkössuosikkejani olivat Merja Jalon hevoskirjat mutta en tiedä uskaltaisinko kokeilla niitä uudelleen. Ehkä parasta antaa heppahullun muistojen kultautua rauhassa! :)

    VastaaPoista