Satu Rämö on asettunut asumaan Islantiin, maahan, jossa erämaassa purkautuva tulivuori on arkinen uutinen ja ongelmat vain järjestelykysymyksiä. Siellä asuu reippaalla itsetunnolla varustettuja ihmisiä, jotka onnekkaasti selviävät mitä erilaisimmista vaikeuksista ja ovat sitä mieltä että kotimaasta löytyy monta maailman parasta juttua. He myös tietävät tarkasti mistä ovat tulleet, sillä saaren n. vuonna 874 tapahtuneesta asuttamisesta lähtien jokainen islantilainen on kirjattu asutuksen kirjaan. Nykyään se löytyy netistä, ja oman sukuluettelonsa aina ensimmäiseen islantilaiseen asti saa näkyviin tuosta vaan. Wau!
Sukuluetteloa on kyllä syytäkin tutkia, ettei tule vahingossa treffailleeksi ketään liian läheltä liippaavaa. Pienessä maassa kaikki tuntuvat muutenkin tosiaan tuntevan toisensa. Entisen presidentin puhelinnumeron saa yliopiston opettajalta, ja kun vain pirauttaa, saa kutsun aamukahville haastattelua tekemään. Rosvot ja poliisit ovat juhlimassa yhteisen ystävänsä häitä, ja kodin läheisessä pusikossa saattaa könytä kompastunut Björkin äiti.
Rämö kuvaa mukaansatempaavasti islantilaista kansanluonnetta ja arkea maassa. Hän on koulutukseltaan ekonomi, ja osaa avata ymmärrettävästi myös sitä miten taannoiseen pankkikriisiin päädyttiin. Ennen sitä meno oli huimaa: rahaa oli ja se sai näkyä, ja jos ei ollut niin pankista sai lisää.
Ihan kaikessa ei siis ehkä kannata ottaa islantilaisista mallia, mutta epäilemättä sitä maailman parhauttakin sieltä todella löytyy. Esimerkiksi miesten ja naisten tasa-arvo vanhempina ja työelämässä tuntuu tosiaan toimivan. Maassa on myös niin turvallista, että poliisin käsiaseitakin joutaa säilyttää lukkojen takana.
Lukuisia muitakin kiinnostavia seikkoja Rämön uudessa kotimaassa on tullut vastaan, ja kirjaan kannattaakin ehdottomasti tarttua jos haluaa kurkistaa islantilaiseen elämään!
Ulkoasu: Hauskannäköinen kansi houkuttelee tutustumaan tarkemmin! Kansi: Satu Kontinen, kannen kuva: Guðný Hilmarsdóttir.
Kustantaja WSOY 2015, 205 s.
torstai 28. toukokuuta 2015
maanantai 25. toukokuuta 2015
12 kirjaa riippukeinuun
Lumiomenan Katjan laatiman vastaavan listan kautta löysin tieni Katveita-blogiin, jossa kirjabloggaajia haastettiin tekemään omia riippukeinulukemistojaan. Tokihan tämä haaste täytyy ottaa vastaan! Enpä muuten ole tainnut ikinä lukea riippukeinussa. Mutta jos sellainen tänä ihan juuri alkamaisillaan olevana kesänä sattuisi osumaan kohdalle, niin nämä kirjat pystyisin hyvin kuvittelemaan pideltävikseni:
Linn Ullmann: Aarteemme kallis
Sumuisessa puutarhassa vietetään juhlia, joiden osallistujista riittää moneen suuntaan rönsyävää kerrottavaa. Ullmann kuvaa todella taitavasti monin tavoin ongelmaisia ihmissuhteita. Postauksessani harmittelin kirjan hiipuvan mielestä turhan nopeasti, mutta onneksi olin sittenkin väärässä. Tunnelma on kyllä jäänyt talteen.
Jane Mendelsohn: Minä olin Amelia Earhart
"Hän halusi elää, mutta hänen mieleensä tuli että saattaisi olla aivan yhtä kaunista kuolla kuin lentää." Mendelsohn on kuvitellut, mitä lentäjätähti Amelia Earhartille ja hänen navigoijalleen Fred Noonanille tapahtui sen jälkeen, kun he katosivat jäljettömiin Tyynenmeren yllä. Kaunis pieni kirja!
Shirley Jackson: We Have Always Lived in the Castle
Arsenikkimyrkytys, eristäytyneet sisarukset ja itse kehiteltyä noituutta. Tämänkaltainen omalaatuinen karmivuus sopii kesäpäiväänkin!
Steven Hall: Haiteksti
Tämä vasta omaperäinen onkin. Jännäri, jossa vaara uhkaa odottamattomalta taholta. Luulitko että sanojen ja tiedon virrat ovat steriilejä?
Kate Morton: Paluu Rivertoniin
Salaisuuksia kartanossa! Tarina, johon on ihanaa uppoutua kunnolla. (Linkitetyssä postauksessa olen myös määritellyt oman käsitykseni lukuromaani-sanasta, joka jokin aika sitten oli blogien puheenaiheena. :)
Renate Dorrestein: Kivisydän
Vaikka aiheena onkin yhden perheen hirvittävä tragedia, siitä on kerrottu sellaisella rakkaudella ja keveällä tyylillä että rohkenen silti suositella tätäkin riippukeinuun.
Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja
Selkeämmin hyvän mielen luettavaa taas on Linnanneidon lokikirja, joka on sukua tyttökirjoille, vähän hassu ja sopivasti romanttinen. Vaikka en bloggausta kirjoittaessani olekaan ihan hyppinyt innosta, niin nyt pidemmän ajan kuluttua tähän tekisi kuitenkin mieli palata.
Murray Bail: Eukalyptus
Monessa sadussa kauniin tyttären käden saa se kokelas, joka pystyy suorittamaan isän määräämän vaativan tehtävän. Murray Bail on istuttanut samaisen juonikuvion lähemmäs nykypäivää, australialaiselle tilalle, satojen erilaisten eukalyptuspuiden keskelle.
Susan Vreeland: Sininen neito
Kirja seuraa tuntemattomaksi jääneen Vermeerin maalauksen matkaa ajassa taaksepäin, omistaja omistajalta, aina taiteilijan ateljeehen asti.
Iain Pears: Stone's Fall
Todella hyvin kirjoitettu tarina erään finanssineron kuolemaan liittyvistä arvoituksista. Lontoota, Pariisia ja Venetsiaa 1860-luvulta 1900-luvun alkuun. Pears kertoo vetävästi sellaisestakin mikä ei ennakkoon ehkä olisi niin kiinnostanutkaan.
Fred Vargas: Sinisten ympyröiden mies
Suosikkidekkaristini Vargasin Adamsberg-sarja kuuluu niihin kirjoihin, joita tyrkytän aina sopivan tilaisuuden tullen. :) Sisältää ihan omanlaistaan leppoisuutta, mutta myös riittävästi särmää.
Sarah Waters: Silmänkääntäjä
Rivertonin lisäksi vielä toinenkin englantilainen kartano. Tässä tapauksessa juoni saattaa kiepahtaa yhtäkkiä ihan eri suuntaan!
Listalle ei näköjään tällä kertaa päätynyt muuta kuin ulkomaisia romaaneja, mutta näillä nyt mennään! :)
maanantai 18. toukokuuta 2015
Pekka Hiltunen: ISO
Pekka Hiltusen romaanin päähenkilö Anni Kantto on työtön yksineläjä. 37 vuotta, 138 kiloa, iso nainen joka on saanut kokonsa vuoksi osakseen aivan riittävästi kaikkea ikävää. Mutta ei Annin ongelma ole hänen painonsa. Hänen ongelmansa ovat kaikki ne muut ihmiset, joita se häiritsee. Törkeyksiä huutelevat pojat, yhden yön tuttavuus joka tulee aamulla katumapäälle kun näkee petikumppaninsa selväpäisenä, ministeri joka aloittaa sodan läskiä vastaan, nekin jotka mielestään ajattelevat Annin parasta yrittäessään kannustaa häntä laihtumaan. Koska heidänkin ajatuksissaan Annissa siis on jokin vika. Mutta jotain on kypsymässä hänen sisällään - rohkeutta olla sellainen kuin on, halua saada muutkin näkemään että hän saa olla juuri sellainen. Yhä uudestaan Anni harjoittelee mielessään puheita, joita haaveilee vielä jonain päivänä pitävänsä:
"Minä olen Anni Kantto. Olen toisineläjä, ihminen jollaista ette ole aiemmin kohdanneet.
Minä olen lihava ihminen, joka ei aio pudottaa painoaan väkisin. Voin pudottaa painoani jos itse tahdon, mutta hyväksyn tämän painon tai enemmänkin.
Monen mielestä minussa on liikaa. Itse ajattelen, että olen iso. Jotkut meistä ovat isoja. Me olemme tavallaan uusi ihmisryhmä, uudenlaista elävän kudoksen arkkitehtuuria. Ihmiskunta lihoo, aina on ollut lihavia ihmisiä, mutta nyt meitä on enemmän kuin koskaan.
Se on monella tapaa ihan ok asia.
Sen toteaminen ääneen on radikaalia, koska ajatus on joidenkin mielestä hullu." (s. 16)
Anni on terve. Hän latoo pöytään faktoja, jotka kyseenalaistavat lihavuuden sairauksiin yhdistävien tutkimusten toteutustavat, ja osoittaa jo omalla esimerkilläänkin että lihava voi voida aivan hyvin. Sille hän ei voi mitään että lihavuus on joidenkin mielestä rumaa, mutta pitäisikö hänen muuttua toisenlaiseksi muiden mukavuudenhalun tähden?
Annilla riittää ajatuksia herättelevää sanottavaa, ja ISO on tärkeä kirja. Suvaitsevaisuus on yksi nykyaikaisen länsimaisen yhteiskunnan merkki, joten olisikohan aika suvaita myös lihavia? Kaikkia heitä, joille nykyään niin monin tavoin ja joka puolelta toitotetaan viestiä: laihdu, laihdu, laihdu, olet vääränlainen.
Painosta on tullut kummallinen tabu, luku jota ihan normaalimitoissa olevatkaan eivät usein halua ääneen sanoa. Sitä tabua haluan rikkoa omalta pikku osaltani ja kertoa että olen 163 cm pitkä ja painan 74 kg. Kuten Anni toteaa, tärkeämpiä lukuja ovat elämän aikana nostetut maljat, puhki kävellyt kengät ja muilta kuullut salaisuudet, jotka pitää omanaan.
Vaikka kaipasin kerrontaan hieman lisää lentoa, niin hienoa tätä oli lukea ja iloita Annin kanssa onnistumisen hetkistä. Kirjan päätyttyä jäin miettimään miten hänelle kävi eräässä jutussa, ja päähän pälkähti pikainen ajatus: Kokeile googlata, kyllä siitä varmaan löytyy video! Vaikka tämä harha kestikin vain silmänräpäyksen ennen kuin totesin hölmöyteni, kertoo se silti kirjallisuuden voimasta. Siitä kuinka pieneksi hetkeksi saattaa oikeasti unohtaa ettei se ihminen, jonka seurassa vietin joitakin tunteja, ollutkaan todellinen.
Ensimmäinen lause: Ajattelen tätä joka ilta.
Ulkoasu: Kansikin on kiva, ei ihan tavanomainen, mutta kirjailijan nimi kyllä erottuu aika huonosti! Kansi: Marjaana Virta.
Kustantaja WSOY 2013, 300 s.
"Minä olen Anni Kantto. Olen toisineläjä, ihminen jollaista ette ole aiemmin kohdanneet.
Minä olen lihava ihminen, joka ei aio pudottaa painoaan väkisin. Voin pudottaa painoani jos itse tahdon, mutta hyväksyn tämän painon tai enemmänkin.
Monen mielestä minussa on liikaa. Itse ajattelen, että olen iso. Jotkut meistä ovat isoja. Me olemme tavallaan uusi ihmisryhmä, uudenlaista elävän kudoksen arkkitehtuuria. Ihmiskunta lihoo, aina on ollut lihavia ihmisiä, mutta nyt meitä on enemmän kuin koskaan.
Se on monella tapaa ihan ok asia.
Sen toteaminen ääneen on radikaalia, koska ajatus on joidenkin mielestä hullu." (s. 16)
Anni on terve. Hän latoo pöytään faktoja, jotka kyseenalaistavat lihavuuden sairauksiin yhdistävien tutkimusten toteutustavat, ja osoittaa jo omalla esimerkilläänkin että lihava voi voida aivan hyvin. Sille hän ei voi mitään että lihavuus on joidenkin mielestä rumaa, mutta pitäisikö hänen muuttua toisenlaiseksi muiden mukavuudenhalun tähden?
Annilla riittää ajatuksia herättelevää sanottavaa, ja ISO on tärkeä kirja. Suvaitsevaisuus on yksi nykyaikaisen länsimaisen yhteiskunnan merkki, joten olisikohan aika suvaita myös lihavia? Kaikkia heitä, joille nykyään niin monin tavoin ja joka puolelta toitotetaan viestiä: laihdu, laihdu, laihdu, olet vääränlainen.
Painosta on tullut kummallinen tabu, luku jota ihan normaalimitoissa olevatkaan eivät usein halua ääneen sanoa. Sitä tabua haluan rikkoa omalta pikku osaltani ja kertoa että olen 163 cm pitkä ja painan 74 kg. Kuten Anni toteaa, tärkeämpiä lukuja ovat elämän aikana nostetut maljat, puhki kävellyt kengät ja muilta kuullut salaisuudet, jotka pitää omanaan.
Vaikka kaipasin kerrontaan hieman lisää lentoa, niin hienoa tätä oli lukea ja iloita Annin kanssa onnistumisen hetkistä. Kirjan päätyttyä jäin miettimään miten hänelle kävi eräässä jutussa, ja päähän pälkähti pikainen ajatus: Kokeile googlata, kyllä siitä varmaan löytyy video! Vaikka tämä harha kestikin vain silmänräpäyksen ennen kuin totesin hölmöyteni, kertoo se silti kirjallisuuden voimasta. Siitä kuinka pieneksi hetkeksi saattaa oikeasti unohtaa ettei se ihminen, jonka seurassa vietin joitakin tunteja, ollutkaan todellinen.
Ensimmäinen lause: Ajattelen tätä joka ilta.
Ulkoasu: Kansikin on kiva, ei ihan tavanomainen, mutta kirjailijan nimi kyllä erottuu aika huonosti! Kansi: Marjaana Virta.
Kustantaja WSOY 2013, 300 s.
Jussi Katajala: Korpin silmät kaiken näkevät
Vampyyri, ihmissusi, maahisia, Tukholman metro, Antarktis ja avaruusasema. Jussi Katajalan kauhunovellikokoelma Korpin silmät kaiken näkevät ja muita yöpuolen tarinoita sisältää sekä hyvin perinteisiä aiheita että ihan jotain muutakin. Niin pohjoismaista kuin kauempaakin kotoisin olevaa mytologiaa on käytetty monin paikoin, onnistuneesti.
Kokoelman avaava Kymmenen kuvaa kuolemaan edustaa "peruskummitusjuttua", ja aiheutti ainoana varsinaisia hyi olkoon -väristyksiä. Myöhemmissä tarinoissa kauhu saa toisenlaisia muotoja. Saattaa olla, että muistan kyseisen novellin kun otan kuvia ensi juhannuksen mökkireissulla. Saattaa olla myös, että joudun vilkaisemaan niitä hieman normaalia tarkemmin, ettei vaan...
Ihmissudet ja vampyyrit on ehkä jonkun mielestä jo niin nähty, mutta yhä niistä tuntuu uutta kerrottavaa irtoavan. Pidin sekä Jos lähtee sutta karkuun -novellista, jonka metsäntuoksuisuus on itselleni aina mieluista, että tyylikkään tunnelmallisesta Verenperinnöstä. Muiksi suosikeiksini nousivat Vuoronvaihto ja Korkea kiertorata. Ensin mainittu tuo vainajat metroon, joka kieltämättä sopiikin kauhutarinan kulissiksi erinomaisesti, jälkimmäistä taas voisi sanoa scifiksikin. Molemmat ovat omalla tavallaan hyytävän hienoja.
Sellaisia novellikokoelmia ei juuri tule vastaan joissa jokaisesta tarinasta pitäisi, eikä niin käynyt nytkään. Tällä kertaa kuitenkin ihan jokaisessa oli jokin kiinnostava elementti, jonka löytäminen lukiessa ilahdutti niissäkin (harvoissa) tapauksissa kun kokonaisuus ei ollut niin mieleinen. Koko paketista jäi siis oikein hyvä maku!
Ulkoasu: Näyttävä ja soveliaan synkeä on kansikin. :) Kannen kuva: Jarno Kantelinen.
Kustantaja Osuuskumma 2015, 172 s.
Kokoelman avaava Kymmenen kuvaa kuolemaan edustaa "peruskummitusjuttua", ja aiheutti ainoana varsinaisia hyi olkoon -väristyksiä. Myöhemmissä tarinoissa kauhu saa toisenlaisia muotoja. Saattaa olla, että muistan kyseisen novellin kun otan kuvia ensi juhannuksen mökkireissulla. Saattaa olla myös, että joudun vilkaisemaan niitä hieman normaalia tarkemmin, ettei vaan...
Ihmissudet ja vampyyrit on ehkä jonkun mielestä jo niin nähty, mutta yhä niistä tuntuu uutta kerrottavaa irtoavan. Pidin sekä Jos lähtee sutta karkuun -novellista, jonka metsäntuoksuisuus on itselleni aina mieluista, että tyylikkään tunnelmallisesta Verenperinnöstä. Muiksi suosikeiksini nousivat Vuoronvaihto ja Korkea kiertorata. Ensin mainittu tuo vainajat metroon, joka kieltämättä sopiikin kauhutarinan kulissiksi erinomaisesti, jälkimmäistä taas voisi sanoa scifiksikin. Molemmat ovat omalla tavallaan hyytävän hienoja.
Sellaisia novellikokoelmia ei juuri tule vastaan joissa jokaisesta tarinasta pitäisi, eikä niin käynyt nytkään. Tällä kertaa kuitenkin ihan jokaisessa oli jokin kiinnostava elementti, jonka löytäminen lukiessa ilahdutti niissäkin (harvoissa) tapauksissa kun kokonaisuus ei ollut niin mieleinen. Koko paketista jäi siis oikein hyvä maku!
Ulkoasu: Näyttävä ja soveliaan synkeä on kansikin. :) Kannen kuva: Jarno Kantelinen.
Kustantaja Osuuskumma 2015, 172 s.
torstai 23. huhtikuuta 2015
Gillian Flynn: Kiltti tyttö
On Nick ja Amy Dunnen viides hääpäivä. Nickin tullessa kotiin ulko-ovi on pahaenteisesti ammollaan ja olohuoneessa kamppailun jälkiä. Amy on kadonnut. Epäilyttävien seikkojen tullessa esiin Nick joutuu epäillyksi vaimonsa murhasta ja ryöpytetyksi mediassa. Kun asioita seurataan Nickin näkökulmasta, hän vaikuttaa tosiaan olevan epätietoinen Amyn kohtalosta. Mutta miksi hän valehtelee poliisille? Ja miksi Amyn päiväkirjamerkinnät ovat ristiriidassa Nickin kertoman kanssa? Pitkään aikaan lukijakaan ei tiedä, ketä oikein pitäisi uskoa.
Vaikka en erityisemmin pitänyt henkilöistä, niin kyllä kunnollinen, yksityiskohtia myöten mietitty monimutkainen juonittelu aina kelpaa! Odotin jotain superkoukuttavaa, mutta kirja olikin yllättävän hidastempoinen. Ei niin huikea kokemus kuin suuren suosion perusteella olisi voinut kuvitella, mutta tykkäsin kyllä kuitenkin. Parasta antia oli juuri se juonittelu julkisuuspeleineen. Sekin oli kiinnostavaa, miten Nickin lapsuuden kokemusten kautta selitettiin miksi hän reagoi asioihin niin kuin reagoi, ja miten pariskunnan avioliitto oli edennyt päätyäkseen siihen pisteeseen, jossa oltiin katoamispäivänä. Loppu aiheuttaa ristiriitaisia ajatuksia. Toisaalta olisin toivonut jotain muuta, toisaalta ajattelen ihaillen että olipa kirjailijalta aika ovela veto.
Käännökseen oli kyllä jäänyt vähän parantamisen varaa. Varsinkin alussa teksti tuntui yleensä ottaen lievästi tönköltä. Lisäksi välillä hyppi silmille kohtia, joista jäi sellainen tuntuma etteivät ne ole vahingossa tulleita virheitä vaan yksinkertaisesti kömpelöä suomea. Kuten:
Päämajalla nähneeni nelikymppiset purkautuivat autosta. (s. 111)
Millaista mahtaa olla nainen, jonka joululahja on ostettava käteisellä? (s. 276)
Olet parempi kuin sadusta. (s. 387)
Sen ei ole tarkoitus saada minua tuntemaan itseäni turvalliseksi. (s. 413)
Kylläpä siihen kieleenkin silti taas tottui, eikä tekstissä pidemmän päälle häirinnyt muu kuin nuo satunnaiset särähdykset.
Ensimmäinen lause: Kun ajattelen vaimoani, ajattelen aina hänen päätään.
Englanninkielinen alkuteos: Gone Girl (2012)
Ulkoasu: Kansi on hyvä! Kadonneen naisen hiukset liehuvat salaperäisesti. :) Kannen kuva: Bernard Ott/Gallery Stock.
Suomentanut Terhi Kuusisto
Kustantaja WSOY 2013, 459 s.
Vaikka en erityisemmin pitänyt henkilöistä, niin kyllä kunnollinen, yksityiskohtia myöten mietitty monimutkainen juonittelu aina kelpaa! Odotin jotain superkoukuttavaa, mutta kirja olikin yllättävän hidastempoinen. Ei niin huikea kokemus kuin suuren suosion perusteella olisi voinut kuvitella, mutta tykkäsin kyllä kuitenkin. Parasta antia oli juuri se juonittelu julkisuuspeleineen. Sekin oli kiinnostavaa, miten Nickin lapsuuden kokemusten kautta selitettiin miksi hän reagoi asioihin niin kuin reagoi, ja miten pariskunnan avioliitto oli edennyt päätyäkseen siihen pisteeseen, jossa oltiin katoamispäivänä. Loppu aiheuttaa ristiriitaisia ajatuksia. Toisaalta olisin toivonut jotain muuta, toisaalta ajattelen ihaillen että olipa kirjailijalta aika ovela veto.
Käännökseen oli kyllä jäänyt vähän parantamisen varaa. Varsinkin alussa teksti tuntui yleensä ottaen lievästi tönköltä. Lisäksi välillä hyppi silmille kohtia, joista jäi sellainen tuntuma etteivät ne ole vahingossa tulleita virheitä vaan yksinkertaisesti kömpelöä suomea. Kuten:
Päämajalla nähneeni nelikymppiset purkautuivat autosta. (s. 111)
Millaista mahtaa olla nainen, jonka joululahja on ostettava käteisellä? (s. 276)
Olet parempi kuin sadusta. (s. 387)
Sen ei ole tarkoitus saada minua tuntemaan itseäni turvalliseksi. (s. 413)
Kylläpä siihen kieleenkin silti taas tottui, eikä tekstissä pidemmän päälle häirinnyt muu kuin nuo satunnaiset särähdykset.
Ensimmäinen lause: Kun ajattelen vaimoani, ajattelen aina hänen päätään.
Englanninkielinen alkuteos: Gone Girl (2012)
Ulkoasu: Kansi on hyvä! Kadonneen naisen hiukset liehuvat salaperäisesti. :) Kannen kuva: Bernard Ott/Gallery Stock.
Suomentanut Terhi Kuusisto
Kustantaja WSOY 2013, 459 s.
tiistai 21. huhtikuuta 2015
Per Petterson: Hevosvarkaat
Per Pettersoniin tutustuminen on ollut ajatuksissa jo pidempään ja nyt se on tehty. Hyvä niin, sillä Hevosvarkaat on sellainen kirja että alussa jo uskaltaa aavistaa toteavansa lopuksi: "Voi, olipa hieno!"
67-vuotias Trond on vetäytynyt koiransa Lyyran kanssa asumaan Norjan syrjäseudulle, lähelle Ruotsin rajaa. Muuta seuraa hän ei juuri kaipaakaan, mitä nyt sen verran juttelee kylällä että ihmiset tietävät hänen tulleen jäädäkseen. Lars, joka asuu lähistöllä myös kaksin koiransa kanssa, osuu kuitenkin hänen tielleen. Trond tajuaa tavanneensa Larsin ennenkin, eikä voi pysäyttää mieleensä nousevia muistoja vuosikymmenten takaisesta kesästä. Sen kesän Trond vietti isänsä kanssa samalla seudulla. Se oli jonkin loppu ja toisen alku, käännekohta 15-vuotiaan pojan matkalla kohti aikuisuutta.
Kirja seuraa vuorotellen tuota traagisiakin tapahtumia sisältänyttä kesää sekä Trondin nykyhetkeä, 1900-luvun viimeisiä kuukausia. Isän ja pojan suhde, aina läsnä oleva joki, pikku hiljaa paljastuva menneisyys, kaikki on kuvattu samalla upealla vahvalla kerronnalla, joka samaan aikaan sekä rauhoittaa että saa ihan vähän pidättelemään hengitystä. Tätä lisää, kiitos - hyllyssä onkin jo Kirottu ajan katoava virta, mutta täytyy poimia talteen myös En suostu.
Ensimmäinen lause: Varhainen marraskuu.
Norjankielinen alkuteos: Ut og stjæle hester (2003)
Ulkoasu: Komea on kansikin! Kannen kuva: Joseph Shan Pao Lo.
Suomentanut Katriina Huttunen
Kustantaja Otava 2009, 214 s.
67-vuotias Trond on vetäytynyt koiransa Lyyran kanssa asumaan Norjan syrjäseudulle, lähelle Ruotsin rajaa. Muuta seuraa hän ei juuri kaipaakaan, mitä nyt sen verran juttelee kylällä että ihmiset tietävät hänen tulleen jäädäkseen. Lars, joka asuu lähistöllä myös kaksin koiransa kanssa, osuu kuitenkin hänen tielleen. Trond tajuaa tavanneensa Larsin ennenkin, eikä voi pysäyttää mieleensä nousevia muistoja vuosikymmenten takaisesta kesästä. Sen kesän Trond vietti isänsä kanssa samalla seudulla. Se oli jonkin loppu ja toisen alku, käännekohta 15-vuotiaan pojan matkalla kohti aikuisuutta.
Kirja seuraa vuorotellen tuota traagisiakin tapahtumia sisältänyttä kesää sekä Trondin nykyhetkeä, 1900-luvun viimeisiä kuukausia. Isän ja pojan suhde, aina läsnä oleva joki, pikku hiljaa paljastuva menneisyys, kaikki on kuvattu samalla upealla vahvalla kerronnalla, joka samaan aikaan sekä rauhoittaa että saa ihan vähän pidättelemään hengitystä. Tätä lisää, kiitos - hyllyssä onkin jo Kirottu ajan katoava virta, mutta täytyy poimia talteen myös En suostu.
Ensimmäinen lause: Varhainen marraskuu.
Norjankielinen alkuteos: Ut og stjæle hester (2003)
Ulkoasu: Komea on kansikin! Kannen kuva: Joseph Shan Pao Lo.
Suomentanut Katriina Huttunen
Kustantaja Otava 2009, 214 s.
Stephen King: Kuvun alla
Tässä taannoin bloggausta odottavia kirjoja oli kertynyt turhan monta, ja ajattelin tasata tilannetta tarttumalla kunnon tiiliskiveen jonka lukemisen lomassa sitten ehtisin hoidella jonoa pois. Mutta eihän tuollainen suunnitelma toimi alkuunkaan jos erehtyy ottamaan luettavaksi Kingiä - Kuvun alla kun on sen verran koukuttava ja sujuvasti etenevä tarina ettei siitä malta irrottautua. Joten ihan se sama pino oli odottamassa vielä kun pääsin loppuun, sivulle 1113.
Chester's Millin pikkukaupungin ympärille siis ilmestyy eräänä lauantaipäivänä selittämätön kupu, jota ei voi rikkoa ja joka eristää kaupungin muusta maailmasta. Entinen sotilas Dale "Barbie" Barbara, joka on työskennellyt Chester's Millissä jonkin aikaa pikaruokakokkina, on juuri lähdössä pois kaupungista mutta jää kuvun sisäpuolelle. Barbie on joutunut kahnauksiin kaupungin voimahahmon Big Jim Rennien pojan ja tämän kavereiden kanssa. Toisin kuin apteekista löytyvä kaimansa, tämä Rennie aiheuttaa närästystä olemalla ehta kokovartalomulkku, pahis jota on ihanaa vihata. Kaupunginvaltuustossa istuva Rennie manipuloi häikäilemättä heikkoluonteisempia oman etunsa mukaisesti, juonittelee kulissien takana ja on kova selittämään tekemisiään parhain päin niin kaupunkilaisille, itselleen kuin Jumalallekin. Kupukriisissä hän näkee tilaisuuden saada naamansa Timen kanteen. On vain raivattava pois tieltä muutama tyyppi, esimerkiksi Dale Barbara.
Pitkän aikaa pidin kirjasta hyvinkin paljon. Ilkka Rekiaron erinomaisesti suomentama teksti kulki tuttuun tapaan vastustamattomasti eteenpäin, esitellen suuren määrän henkilöitä joiden tekemiset lomittuivat taidolla laaditussa monipolvisessa juonessa. Odotin kiinnostuneena, millaiseen lopputulokseen kaikki kieroilu oikein johtaisi ja saisiko Rennie ansionsa mukaan. Ihailin sitä, kuinka Kingin luoma pikkupaikkakunnan tunnelma heijastui toistuvasti esiin pompahtavista laulun sanoista, joissa puhutaan pienestä kaupungista jossa kaikki kannattavat samaa jalkapallojoukkuetta.
Ja sitten tuli juonenkäänne josta en tykännyt yhtään. Eääääähhhhhhh!! Ei tämä nyt näin voi mennä! Mutta meni se nyt vaan. Ja tuntui kuin koko hyvä alkuosa olisi mennyt hukkaan. Sulateltuani asiaa nyt parisen viikkoa pystyn keskittymään muistikuvissani niihin kirjan plussapuoliin, mutta kyllähän tämä mielestäni lässähti reippaasti. Se kyllä saattaa hyvinkin olla ihan makuasia, joten voisinpa silti suositella tarttumaan kirjaan ja kokeilemaan. Sivumäärää ei kannata säikähtää, tämä tempaisee kyllä mukaansa ja etenee vauhdikkaasti.
Ensimmäinen lause: Kun katsoi kuudensadan metrin korkeudesta, missä Claudette Sanders oli parhaillaan lentotunnilla, Chester's Millin pikkukaupunki kiilsi aamuauringossa uudenkarheana kuin olisi vasta valmistettu.
Englanninkielinen alkuteos: Under the Dome (2009)
Ulkoasu: Näyttävä! Kupu ei tosin tarinassa ole pyöreä kuten kuvassa. Kannen kuva: Platinum FMD represented by Ray Brown.
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Kustantaja Tammi 2011, 1113 s.
Chester's Millin pikkukaupungin ympärille siis ilmestyy eräänä lauantaipäivänä selittämätön kupu, jota ei voi rikkoa ja joka eristää kaupungin muusta maailmasta. Entinen sotilas Dale "Barbie" Barbara, joka on työskennellyt Chester's Millissä jonkin aikaa pikaruokakokkina, on juuri lähdössä pois kaupungista mutta jää kuvun sisäpuolelle. Barbie on joutunut kahnauksiin kaupungin voimahahmon Big Jim Rennien pojan ja tämän kavereiden kanssa. Toisin kuin apteekista löytyvä kaimansa, tämä Rennie aiheuttaa närästystä olemalla ehta kokovartalomulkku, pahis jota on ihanaa vihata. Kaupunginvaltuustossa istuva Rennie manipuloi häikäilemättä heikkoluonteisempia oman etunsa mukaisesti, juonittelee kulissien takana ja on kova selittämään tekemisiään parhain päin niin kaupunkilaisille, itselleen kuin Jumalallekin. Kupukriisissä hän näkee tilaisuuden saada naamansa Timen kanteen. On vain raivattava pois tieltä muutama tyyppi, esimerkiksi Dale Barbara.
Pitkän aikaa pidin kirjasta hyvinkin paljon. Ilkka Rekiaron erinomaisesti suomentama teksti kulki tuttuun tapaan vastustamattomasti eteenpäin, esitellen suuren määrän henkilöitä joiden tekemiset lomittuivat taidolla laaditussa monipolvisessa juonessa. Odotin kiinnostuneena, millaiseen lopputulokseen kaikki kieroilu oikein johtaisi ja saisiko Rennie ansionsa mukaan. Ihailin sitä, kuinka Kingin luoma pikkupaikkakunnan tunnelma heijastui toistuvasti esiin pompahtavista laulun sanoista, joissa puhutaan pienestä kaupungista jossa kaikki kannattavat samaa jalkapallojoukkuetta.
Ja sitten tuli juonenkäänne josta en tykännyt yhtään. Eääääähhhhhhh!! Ei tämä nyt näin voi mennä! Mutta meni se nyt vaan. Ja tuntui kuin koko hyvä alkuosa olisi mennyt hukkaan. Sulateltuani asiaa nyt parisen viikkoa pystyn keskittymään muistikuvissani niihin kirjan plussapuoliin, mutta kyllähän tämä mielestäni lässähti reippaasti. Se kyllä saattaa hyvinkin olla ihan makuasia, joten voisinpa silti suositella tarttumaan kirjaan ja kokeilemaan. Sivumäärää ei kannata säikähtää, tämä tempaisee kyllä mukaansa ja etenee vauhdikkaasti.
Ensimmäinen lause: Kun katsoi kuudensadan metrin korkeudesta, missä Claudette Sanders oli parhaillaan lentotunnilla, Chester's Millin pikkukaupunki kiilsi aamuauringossa uudenkarheana kuin olisi vasta valmistettu.
Englanninkielinen alkuteos: Under the Dome (2009)
Ulkoasu: Näyttävä! Kupu ei tosin tarinassa ole pyöreä kuten kuvassa. Kannen kuva: Platinum FMD represented by Ray Brown.
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Kustantaja Tammi 2011, 1113 s.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)





