Leela Corman: Unterzakhn

Leela Cormanin sarjakuvaromaani Unterzakhn sisältää siirtolaiselämää 1900-luvun alun New Yorkissa, kasvoille lyöviä elämän karuja tosiasioita, tanssia, laittomia abortteja, huonomaineisia naisia sekä juutalaiset kaksostytöt, joita elämä vie eri suuntiin.

Kehittyvän suurkaupungin kadut ihmisineen vilisevät kuvituksen taustalla, repliikkejä elävöittävät jiddishin sanat. Unterzakhn on rikasta ajankuvaa, elämisen iloa ja tuskaa, eleganssia ja naisten historiaa.

Lukiessani pidin kyllä monesta asiasta mutta ajattelin että jotain tästä vielä puuttuu että tosissani nauttisin. Loppukin tuntui vähän töksähtävältä. Mutta kun kirja on odotellut bloggaamista pari viikkoa, sepä onkin syventynyt mielessäni, sitä loppua myöten. Tarinan kulkua piti palautella muistiin kirjaa selailemalla, mutta tunnelma oli paremmin tallessa. Kyllä, tämä on kuin onkin hieno kirja. Kannattaa tutustua, jos mainitsemieni aiheiden yhdistelmä houkuttaa!

Ulkoasu: Näyttävä kansi ja tyylikäs sisältö. Kannen kuvitus: Leela Corman, kannen suunn. Leela Corman & Brian Barth.

Kustantaja Schocken Books 2012, 204 s.

Lahjoita lukutaito!

Kirjabloggarit ovat kolmatta kertaa mukana Suomen Pakolaisavun lukutaitokampanjassa, joka käynnistyi taas tänään kansainvälisenä lukutaidon päivänä ja jatkuu syyskuun loppuun. 98 % maailman lukutaidottomista elää kehitysmaissa, usein köyhinä ja sotaa paenneina. Koulutus on avain parempaan toimeentuloon, terveyteen, täysipainoiseen yhteiskuntaan osallistumiseen ja kestävään rauhaan - ja se alkaa lukutaidosta.

Kampanjan teemana on lukutaidon arvo. Millä hinnalla olisit valmis myymään lukutaitosi? Millaista arkesi olisi sen jälkeen? Tätä suomalaisille usein itsestäänselvyydeltä tuntuvaa taitoa tarvitaan jatkuvasti. Koulussa, työssä, kaupassa käydessä, maailman tapahtumia seuratessa, tietoa etsiessä, yhteydenpidossa ystäviin, lääkepurkin ohjetta tutkiessa, tienviittoja seuratessa ja vaikka missä. Ei sen arvoa voi mitata rahassa, mutta sen lahjoittamiselle voi kertoa hinnan: yhden pakolaisen lukutaitokoulutus maksaa 52 euroa.

Tavoitteena on saada kokoon 23000 € mikä mahdollistaisi lukutaidon 450:lle pakolaiselle. Samalla herätellään suomalaisia ajattelemaan sitä, miten arvokas asia lukutaito todella on, ja kannustetaan käyttämään omaansa enemmän! Kampanjasta voi lukea lisää Suomen Pakolaisavun sivuilta. Tervetuloa mukaan osallistumaan tapahtumaan Facebookissa, levittämään sanaa ja lahjoittamaan lukutaitoa mesenaatti.me-palvelun kautta.

Kuva: Mikko Takkunen

Tuomo Jäntti: Talven hallava hevonen

Vuonna 2019 päiväkodin johtaja soittaa Ronille takellellen. On tapahtunut jotakin kummallista: Ronin viisivuotias tytär Silja on saanut nuken kohoamaan ilmaan osoittamalla sitä sormellaan. Myöhemmin outoja asioita tapahtuu lisää. Ronin ja Siljan seuraamisen jälkeen kerronta tekee hypyn taaksepäin, vuoteen 2001, jona Ronin äidin Sannan brasilialainen miesystävä Jaco katoaa jäljettömiin, vain kännykkä löytyy metsäpolun vierestä. Siitä jatketaan yhä kauemmas eri vuosien ja näkökulmien kautta, kohti erästä pakkasyötä jonka kuluessa tyttövauva syntyi, hevonen paleltui ja kulkumies paloi riihen mukana.

Moni tuntuu pitäneen erityisesti kirjan alusta mutta harmitelleen loppuosaa. Oma kokemukseni oli oikeastaan päinvastainen. Pidin kyllä alustakin, mutta Ronin ja Siljan osuutta tuntui vaivaavan jonkinlainen sekavuutta aiheuttava hosuminen. Ikään kuin kirjailija olisi mielessään selvittänyt itselleen Ronin ajatuksenjuoksun mutta jättänyt sen avaamatta lukijalle, siirtyen tekstissä suoraan tekoihin ja johtopäätöksiin. Välillä en meinannut pysyä kärryillä siinä, miksi Roni päätyi mitäkin tekemään. Tosissani aloin nauttia lukemisesta sitten kun siirryttiin ajassa taaksepäin, aiempiin sukupolviin, ja kolmen suvun menneisyys alkoi hiljalleen keriytyä auki. Mitä oikeasti tapahtui, millaisen taakan kanssa kukin elää, kuka vei kenenkin naisen. Muutamasta vähän harmittavasti katkeavasta tarinanpäästä huolimatta käänteinen kronologia on hyvin toimiva ja kirjaan hienosti sopiva ratkaisu.

Henkilöitä on sen verran paljon, että henkilökaavio olisi ollut ihan hyvä lisä. Välillä piti pysähtyä hetkeksi miettimään, että minkäs sukupolven edustaja tässä nyt onkaan äänessä ja mikä onkaan hänen suhteensa muihin. Näkökulmien runsautta pidän silti hyvänä asiana, ja tärkeänä tapahtumien kulun pikkuhiljaa tapahtuvan avautumisen kannalta. Kertojanäänissä olisi kyllä saanut olla enemmän eroa.

Sukujen vaiheisiin kietoutuu maagista realismia, vähän kauhuun vivahtaen. Aika sekoittuu ja aina välillä jossain häivähtää suuri hevonen, rytistellen metsässä tai korskahtaen aidan takana, lähdettyään liikkeelle siitä kylmästä yöstä vuosia sitten. Tuomo Jäntti ei ainakaan aliarvioi lukijaansa, sillä turhan helpolla ei avaudu mistä Talven hallavassa hevosessa oikein on kyse. Vaikka vähän suurempi selko asioista olisikin kelvannut, en valita. Luettuani loppuun palasin taas alkuun, yhdistelemään asioita uusin silmin. Kirja jää kutkuttavasti mieleen pyörimään, ja uskon lukevani sen vielä joskus uudelleen. Ei, en voi sanoa ymmärtäväni miksi Silja sai nuken leijumaan. Mutta pääsin riittävän lähelle. Ehkä se vastauskin on piilossa jossain rivien välissä, ja jos vielä lukisin ja etsisin...

Siis: vaikka joissakin kohdin parantamisen varaa jäikin, enimmäkseen tämä esikoisromaani kiehtoi, ihastutti ja oli nautinnollinen luettava. Tuomo Jäntin nimi on mielessä ja odotan saavani lukea häntä jatkossakin.

Ensimmäinen lause: Elokuussa päiväkodin johtaja soitti.

Ulkoasu: Nähdessäni tämän kustantamon katalogissa päätin jo kannen ja nimen perusteella, että haluan kirjan lukea, joten ulkoasuakin voinee sanoa onnistuneeksi. Kannen tekijän nimi taitaa olla kirjaston tarran alla jemmassa eikä kustantamon sivuiltakaan löytynyt.

Kustantaja Gummerus 2015, 272 s.

Kummalinnun munia 1

Osuuskummalta sai tilata viime vuodeksi Kummalinnun munia -palvelun, jossa sähköpostiin ilmestyi kahdesti viikossa raapale eli satasanainen tarina. Omasta puolestani jouduin toteamaan ettei mun oikein tule luettua näin lyhyttäkään kirjallisuutta sähköpostista, mutta enpä vaivannut asialla päätäni koska tiesin tämän painetun version saapuvan lopulta postilaatikkooni.

Vaikutuin suuriakin tarinoita lyhyeen mittaan mahduttavista raapaleista jo lukiessani Shimo Suntilan kokoelmaa Sata kummaa kertomusta, ja aloittelinkin tätä antologiaa pian sen jälkeen. Samaisen Suntilan lisäksi tarinoita ovat kirjoittaneet Maria Carole, Maija Haavisto, Magdalena Hai, Janos Honkonen, Jussi Katajala, Mixu Lauronen, Anne Leinonen, Erkka Leppänen, J. S. Meresmaa, Anni Nupponen, Tarja Sipiläinen, Christine Thorel ja Kari Välimäki. Siinäpä aika monta kotimaisen spefin taitajaa! Joiltain mukana on vain raapale tai pari, toisilta pitkäkin lista.

Kun tarinoita on runsas sata ja kirjoittajia iso joukko, mahtuu aihevalikoimaankin vaatimattomasti lähes kaikkea. Kansanperinteestä avaruuteen, lohikäärmeistä arkitodellisuuden kieroutumiin. Merkkailin lukiessani ylös mielestäni parhaimmistoon kuuluvia tekstejä. Merkintöjä kertyi lopulta parikymmentä, eivätkä siinä tietenkään olleet edes läheskään kaikki joista voin sanoa pitäväni. Jos vielä vähän kärkeä tiivistetään niin nämä haluan erikseen mainita: Magdalena Hain Rasmuksen puhelin lyö lukijasta ilmat pihalle, Emilia taas on haikean kaunis, steampunkahtava tarina sammuneesta rakkaudesta. Yksittäisiä kirjailijoita katsoessa Christine Thorelin tekstit vakuuttivat parhaiten. Niistä voisin poimia esiin vaikka uusiksi ajatellun prinsessa ja lohikäärme -kertomuksen He sopivat hyvin yhteen ja huikean toisenlaisen todellisuuden ajatusleikin Sanastajat. Hihityttävämmältä osastolta parhaiten mieleen jäivät Kari Välimäen Harrastelija ja Mixu Laurosen Avaimet hukassa. Shimo Suntilan Tulevaisuuden toivo saa miettimään, mitä itse toivoisin jos olisin yksi niistä jotka tarinassa löydetään. Jussi Katajalan Kiertoradalla aiheuttaa pahaenteisen kylmiä väreitä, Pyhä sukeltaja taas vie seuraamaan vanhaa rituaalia, joka olisi joskus jossain voinut olla totta.

Nautin tosiaankin tästä monipuolisesta mielikuvituksen lennosta, ja kirjan lukemisen jälkeen olen entistä vakuuttuneempi raapaleiden mahdollisuuksista. Ja olihan tämä myös mukava tapa tutustua taas muutamaan ennenlukemattomaan kirjoittajaan!

Ulkoasu: Kansi ihan semmoinen perushyvä, sivujen vaihtelevat koristekuviot mukavasti elävöittäviä! Taitto: Maria Carole, kansi: Magdalena Hai.

Kustantaja Osuuskumma 2014, toim. Mixu Lauronen & Christine Thorel, 116 s.

Anne Leinonen: Pienen rasian jumala ja muita novelleja

Kokoelma novelleja eri puolilta spekulatiivisen fiktion kenttää. Kolme ensimmäistä tarinaa (Pienen rasian jumala, Talo jota en näe ja Kutsuvat sitä kuolemaksi) eivät mua erityisemmin puhutelleet eivätkä oikein jääneet mieleenkään. Mutta ei se mitään sillä loput kuusi sitten tykittivät senkin edestä.

Nahat-novellin vanha kulkijanainen odottaa sitä lyhyttä aikaa, kun hänen ihonsa taas saa tuntea jotakin. Sen kaipuussa hän laittaa pesijät jynssäämään nahkaansa niin pitkään että veri vuotaa. Mitä tahansa, kun vain tuntisi. Sanojen mahti vie tulevaisuuden siirtokuntaan, planeetalle jossa ääni on vaarallinen voima. Ken vainajia muistelee ja Tuonenkalma, surmansuitset muistuttavat taas kerran, miten mahtava, vahva ja täydellisen sopiva pohja suomalainen mytologia onkaan spefille. Ensin mainittu esittelee kiehtovan todellisuuden kolkan, jossa kuolleet tosiaan unohdetaan. Jälkimmäinen taas tarjoilee jälleen yhden tuoreen ja omaperäisen version ihmissusitarinasta. Tilastollisesti syyllinen hyppää maailmaan, jossa tilastolliset todennäköisyydet saavat päähenkilön elämästä liian suuren otteen. Kokoelman päättävä Oliverin kirja näyttää kirjojen ystävälle painajaismaisen tulevaisuuden, jossa luetaan vain sähköisen "läpyskän" kertomia uutisia ja kirjoista on tullut rikkaiden himoitsemia keräilyharvinaisuuksia.

Suurimmaksi osaksi nautin kirjan lukemisesta paljon tai todella paljon. Ihailin mielikuvituksellisia ideoita, vakuuttavia henkilöitä ja sujuvaa kieltä, ja luen Anne Leinosta ihan varmasti jatkossakin.

Ulkoasu: Kaukaisuuteen jatkuva tie voi johtaa minne vain, eikä kirjan tarinoita aloittaessaankaan voi arvata, minne päätyy. Tuntuupa siis kansikin sopivan kokonaisuuteen. Kannen suunn.: Laura Noponen.

Kustantaja Atena 2015, 228 s.

Paul Auster: New York -trilogia

New York -trilogian ensimmäinen osa Lasikaupunki kertoo jännityskirjailijasta nimeltä Quinn. Tämä vastaa väärään numeroon tulleeseen puheluun, jossa kysytään yksityisetsivä Paul Austeria ja päätyy sekaantumaan todella erikoiseen juttuun. Toinen osa Aaveita sisältää myös yksityisetsivän. Tällä kertaa hänen nimensä on Blue, ja mies nimeltä White antaa hänelle tehtäväksi varjostaa miestä nimeltä Black. Kokonaisuuden päättävän Lukitun huoneen päähenkilö päätyy yllättäen kadonneen lapsuudenystävänsä kirjallisen perinnön vaalijaksi ja sukeltamaan tämän elämään muutenkin.

Trilogia leikittelee identiteeteillä. Siinä kuljetaan pitkin New Yorkin katuja enemmän tai vähemmän epätodellisessa tunnelmassa, päädytään henkisiin umpikujiin ja häivytetään ajan kulkua niin ettei yhtäkkiä enää tiedäkään, puhutaanko viikosta vai vuodesta, tai ehkä useammasta. Se kiertää kehää itsensä ympäri samoja teemoja muunnellen. Kirjailija itsekin on henkilö tarinassaan. Ja minä en tiedä mitä koko jutusta oikein pitäisi ajatella. Taidokas se on, ehdottomasti. Elementtejä, joihin olen Austerin myöhemmässä tuotannossa ihastunut, on jo nähtävissä tässä läpimurtotyössä. Hän on mestari "odottamattoman odottamisen" tunnelman luomisessa. Austeria lukiessa mikään ei oikeastaan yllätä, koska vaikka ei tiedäkään mikä erikoinen sattumus tarkalleen ottaen on tulossa, sen tietää silti ennen pitkää tulevan. Mutta kirjailijan taitojen arvostamisesta huolimatta lukemisesta ei suuria jäänyt käteen. Hidastempoinen varjostaminen oli hetkittäin puuduttavaa, ja varsinkin kahdessa ensimmäisessä osassa tarina tuntui vaan katoavan, haipuvan jonnekin hämärään epämääräisyyteen, jättämättä jälkeensä oikein mitään mistä saisi enää kiinni.

Tulipa luettua. Ja varmaan taas jätettyä joitakin hienouksia ymmärtämättä ja tavoittamatta. Austeria kyllä suosittelen, mutta useimmille jokin muu kirja taitaa olla parempi aloituspiste. Lue vaikka Illuusioiden kirja tai Sattumuksia Brooklynissa ja kokeile tätä joskus myöhemmin!

Ensimmäiset lauseet: Kaikki alkoi väärästä numerosta, kun puhelin soi kolmesti yön hiljaisuudessa ja linjan päässä kysyttiin jotakuta joka hän ei ollut. / Ensiksi on Blue. / Nykyään minusta tuntuu että Fanshawe oli aina läsnä.

Englanninkieliset alkuteokset: City of Glass (1985), Ghosts (1986), The Locked Room (1986)

Ulkoasu: Ehkä tuota kantta voisi vähän vaisuksikin moittia, mutta onnistuu se silti tavoittamaan jotain trilogian tunnelmasta. Kansi: Timo Mänttäri.

Suomentaneet Jukka Jääskeläinen (osat 1-2) sekä Jukka Jääskeläinen ja Jukka Sirola (osa 3)

Kustantaja Tammi 2007 (trilogian 4. painos, osien 1. suom. painokset 1988, 1989, 1989), 145 + 86 + 125 s.

Elokuun lukumaraton

Blogistaniassa lukumaratoonataan jälleen kimpassa juuri nyt. Melkoinen joukko bloggaajia onkin ilmoittautunut mukaan maratonia emännöivässä Oksan hyllyltä -blogissa! Omaa osallistumistani olen jahkaillut ja aioin jo jättää väliinkin, mutta jos nyt kuitenkin koettaisin lähteä hakemaan edes vähän parempaa suoritusta kuin viimekertaisella tyngäksi jääneellä maratonilla. :D Muun elämän ehdoilla taas mennään mutta eiköhän välillä ehdi lukeakin! Aloitan 18:30 ja päivitän tähän kuulumisia välillä. Jospa ensin saisin luettua loppuun Paul Austerin New York -trilogian viimeisen osan nimeltä Lukittu huone.

23:50
Kyllä nyt täytyy mennä nukkumaan! Lukittu huone eteni illan mittaan 32 sivun verran. Eihän tuolla vielä kuuhun mennä, mutta 32 on selkeästi enemmän kuin ei mitään! Ja muistuttaa samalla viime marraskuisesta 30 sivua päivässä -lukuhaasteesta ja siitä, kuinka tuon verran sivuja saa lopulta aika helposti mahdutettua päivään kuin päivään, kun lukee muutaman sivun aina kun ehtii. Suunnittelin kyseisen haasteen jäljiltä ottavani 30 sivun tavoitteen ihan normikäytännöksi, mutta unohtumaanhan se on päässyt. Uusi yritys olisi varmaan paikallaan.

14:15
Pätkälukeminen on jatkunut tämän päivän mittaan, ja sain juuri luettua Lukitun huoneen loppuun. Luettuna on nyt yhteensä 70 sivua, ja seuraavaksi ajattelin tarttua Anne Leinosen tuoreeseen novellikokoelmaan Pienen rasian jumala.

18:30
Kaksi novellia ehdin Anne Leinoselta lukea, tarinat nimeltä Pienen rasian jumala ja Talo jota en näe. Kokonaissivumääräksi jäi 104, mikä on siis jopa vähemmän kuin viimeksi, mutta ei se mitään! Eipä tämä toki kilpailu ollutkaan edes itseä vastaan. :) Tulipa vähän kartutettua osallistujien yhteispottia, ja lukeminenhan on toki kivaa vähäisempinäkin määrinä!