Katsaus vuoteen 2011 -haaste

Enköhän minäkin jo uskaltaudu osallistumaan tähän Susan haasteeseen, vaikka vuotta vielä vähän onkin jäljellä! :)

Pari kysymyksistä johdattelee ajatukset uutuuksiin, mutta koska olen tainnut onnistua lukemaan tänä vuonna peräti yhden kaunokirjallisen uutuuden, taitaa suunnilleen joka kohtaan tulla vastaukseksi jotain vähän vanhempaa. :)

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä? Jonathan Carroll: Naurujen maa

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä? Riippuu tietysti ihmisestä, mutta vaikkapa John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen.

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken? Joseph Conrad: Varjolinja

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä? Susan Abulhawa: Jeninin aamut

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten? J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi (ja kaikki muut osat sitten vuorollaan... :)

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja? Tiina Raevaara: Eräänä päivänä tyhjä taivas

7. Mikä kirja oli suurin pettymys? Alice Munro: Kerjäläistyttö

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi? Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha

9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä? Emily Brontë: Humiseva harju

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa? Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty? Ian Beck: Pastworld

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin? J. K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä? Marjo Niemi: Juostu maa

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista? Philip Pullman: Salaperäinen veitsi

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille? Jonathan Carroll: Naurujen maa

Marjo Niemi: Juostu maa

Joskus, kun törmää vaikkapa alekorissa kirjaan josta ei ole koskaan ennen kuullutkaan mutta joka kutkuttelee kiinnostusta ja vaikuttaa siltä että saattaisi ehkä olla hyväkin, ja ajattelee että voisihan tämän viedä kotiin kun ei juuri mitään maksakaan, saattaa tehdä Löydön. Niin kuin nyt. Pieni helmi!

Juostu maa sisältää vain 127 pienikokoista sivua, mutta en minä silti sitä pystynyt kerralla ahmaisemaan vaan välillä piti sulatella ja lukea muuta. Tämä pieni kirja sai minut sekä itkemään että nauramaan - jälkimmäistäkin välillä melkein vedet silmissä.

Tämä vaikutus taisi johtua pääasiassa siitä, että henkilöt tuntuvat niin valtavan aidoilta. Syksy, 10-vuotias tyttö joka pakenee vanhempiensa riitoja ja juoksee halki teollisuuskylän, ja hänen isänsä veli Kalevi, entinen juoksija joka alkaa valmentaa Syksyä. Molemmat ulkopuolisia omassa elämässään, kumpikin haluaa pärjätä itse. Taidan olla vähän rakastunut Kaleviin, kunnolliseen, yksinäiseen mieheen joka ei koskaan sanoisi ääneen kuinka kova paikka oli kun kissa piti haudata.

Syksy ja Kalevi toimivat kertojina vuorotellen, molemmat lyhyillä lauseilla, tajunnanvirtaisesti - mutta ei se tajunnanvirtakaan ole sellaista "hienoa" mallia josta en yleensä pidä, vaan sekin tuntuu aidolta, ihan kuin oikeiden ihmisten ajatuksilta.

Tämä oli mulle kirjavuoden yllättäjä, joka pyörii mielessä lukemisen jälkeenkin. Pienkustantamot-minihaastekin tuli tällä suoritettua. Vaikkei Teos ollutkaan kustantajana ennestään tuntematon, niin olen tyytyväinen että tulin haasteen puitteissa muuten löytäneeksi jotain piileskellyttä hyvää! :)

Ensimmäinen lause: Vaahteran pinta on pehmeä poskea vasten.


Ulkoasu: Tuntuu että sanon joka kansikuvasta että "sopii kirjan tunnelmaan". :) No niin sopii tämäkin, mutta ei ehkä varsinaisesti houkuttele tarttumaan. Muuten kyllä pidän kirjan ilmeestä! Graafinen muotoilu: M-L Muukka, kuva: Fennopress/Johner/Blåvarg.

Kustantaja Teos 2004, 127 s.

Mark Dunn: Ella Minnow Pea

Nollopin saaren kansallissankari oli Nevin Nollop, mies joka kirjoitti tunnetun pangrammin - kaikki aakkosten kirjaimet mahdollisimman vähin toistoin sisältävän lauseen - The quick brown fox jumps over the lazy dog. Kun tämän lauseen sisältävästä muistomerkistä tippuu kirjain Z, saarta hallinnoiva neuvosto päättää että Nevin Nollopin tahto on, ettei kyseistä kirjainta enää käytetä saarella missään yhteydessä. No, eihän Z niin kauhean yleinen ole, kai sitä ilmankin pärjää - vai? Ei ihan niinkään, varsinkin kun lipsahduksista rangaistaan varsin ankarasti. Eikä tilanne ainakaan helpotu kun kirjaimia alkaa tippua lisää.

Ella Minnow Pea on kyllä todella omaperäinen kirja! Tunnelmaltaan se on kaksijakoinen: se alkaa leppoisana, vähän hassuna saarielämän kuvauksena tuoden vahvasti mieleen Kirjallisen piirin perunankuoripaistoksen ystäville (tämäkin on lisäksi kirjeromaani). Edetessään kirja muuttuu melko pelottavaksi kuvaukseksi mielivaltaisen vallankäytön vaikutuksista, menettämättä silti silloinkaan alkuperäistä vaikutelmaansa.

Nevin Nollopin perintönä saarella on panostettu kieleen ja taiteisiin modernin teknologian kustannuksella, ja siksi saarelaiset kommunikoivat kirjeitse. Kirjeromaanimuoto päästää lukijankin uppoutumaan kunnolla lyhenevien aakkosten ongelmaan, sillä sitä mukaa kun kirjaimia kielletään eivätkä saarelaiset voi niitä enää käyttää, ei kirjailija itsekään voi niitä käyttää. Asioille täytyy keksiä vaihtoehtoisia ilmaisutapoja, mikä käy yhä hankalammaksi kirjan edetessä.

Mielenkiintoinen lukukokemus!

Ensimmäinen lause: Dear Cousin Tassie,
Thank you for the lovely postcards.


Ulkoasu: Mukavan simppeli, ja jollakin tavoin täydellisen sopiva. Kansi: BRILL.

Kustantaja Methuen 2003 (1. kerran julk. MacAdam/Cage 2001), 203 s.

Åsa Larsson: Aurinkomyrsky (äänikirja)

Tukholmassa asuva juristi Rebecka Martinsson joutuu palaamaan kotiseudulleen Kiirunaan ja kohtaamaan menneisyytensä, kun paikallisen suurseurakunnan supertähti murhataan.

Taisin odottaa vähän enemmän, mutta tämä jäi kohdallani sinne "hyvän perusdekkarin" tasolle - missä ei toki sinänsä ole mitään varsinaista vikaa.

Ympäristö oli tässäkin hienosti kuvattu ja tavoitettu. Jos Matkijalintua lukiessani hikoilin, niin tätä kuunnellessani palelin Kiirunan pakkasissa. Henkilöistä en sen sijaan jaksanut tässä ihan kauheasti kiinnostua, ja se on varmasti iso syy siihen, miksi kokemus jäi vähän turhan laimeaksi.

Olen myös sattumalta lukenut viime aikoina useamman kirjan jossa on ainakin sivuttu kiihkeää uskonnollisuutta, joten olin tätä kuunnellessani jo aika täynnä kyseistä aihetta. Lisäksi Sara Paavolainen ei oikein vakuuttanut lukijana: hänen perusäänensä oli kyllä mukavaa kuunneltavaa, mutta repliikkien äänenmuunnokset monessa tapauksessa melko ärsyttäviä.

Mutta näistä marinoista huolimatta tämä siis oli sitä hyvää perustasoa, ja saatan kyllä kuunnella sarjaa vielä eteenpäinkin - lukijakin kun näyttää vaihtuneen tämän ykkösosan jälkeen. :)


Ruotsinkielinen alkuteos: Solstorm (2003)

Ulkoasu: Ei hullumpi, sopii hyvin kirjan tunnelmaan. Kansi: Timo Numminen.

Kustantaja Otava 2005 (painettu julk. 2005), suom. Katriina Savolainen, lukija Sara Paavolainen, 10 h

Sean Stewart: Matkijalintu

Kun asiaa ajatellaan pullonpohjaa myöten - kuten Mammalla oli tapana sanoa - tämä on tarina siitä, kuinka minusta tuli äiti. Sen minä haluan sanoa heti alkuun. On tietenkin totta, ettei kyseessä ollut mikään ihan tavanomainen raskaus. Siihen oli sekoittunut noituutta, muutaman miljoonan dollarin edestä öljyalan keinottelua, muutamia kuolemantapauksia ja muutamia kuolleita, jotka eivät pysyneet erityisen kuolleina. Olisi valehtelemista väittää, ettei siihen liittynyt ennustusta, henkien manaamista tai hurrikaania, ja minä inhoan valehtelemista. Mutta jos jokainen tarina on matka, niin tässä on kyseessä pisin koskaan tekemäni reissu - tyttärenä olemisesta tyttären saamiseen.


Elena Beauchamp oli noita. Hän käytti hyväkseen jumaliaan, kuutta Ratsastajaa jotka ottivat hänet valtaansa, ja ne käyttivät hyväkseen häntä. Elenan kuoltua hänen tyttärensä Toni uskoo pääsevänsä eroon noituudesta jota on aina inhonnut, mutta asia ei ole niin yksinkertainen.

Pidin mutta en ihastunut täysillä. Sean Stewart kuvaa helteistä Teksasia niin elävästi että lukija huomaa melkein hikoilevansa itsekin, ja rehevä kieli sopii kuvaan erinomaisesti, samoin maaginen realismi tuntuu suorastaan kuuluvan asiaan. Eläviä ja kiinnostavia ovat henkilötkin. Parhaiten mieleeni taitaa jäädä Tonin Candy-siskon meksikolaista sukua oleva poikaystävä Carlos, joka on tuunannut ruumisautosta itselleen varsin erikoisen ajopelin.

Silti kirjaa lukiessa tuntui puuttuvan jotain. Jokin pointti, syy miksi tämä kirja on kirjoitettu. Asiat tuntuivat liian irrallisilta. Kun tajusin palata tuohon lainaamaani kirjan alkuun, huomasin että siinähän se on kerrottu: tämä on tarina siitä kuinka Tonista tuli äiti. En vain ole ihan varma siitä, riittääkö se sitomaan koko jutun yhteen. Mutta mitä enemmän kirjaa nyt ajattelen, sitä enemmän huomaan olevani sitä mieltä että kyllä riittää, ja kirja on hyvä juuri tällaisena.

Kuittaan tällä suoritetuksi Kirsin haasteen lintubongareille ja himolukijoille!

Ensimmäinen lause: Kun asiaa ajatellaan pullonpohjaa myöten - kuten Mammalla oli tapana sanoa - tämä on tarina siitä, kuinka minusta tuli äiti.

Englanninkielinen alkuteos: Mockingbird (1998)


Ulkoasu: Kaunis!! Kannen suunnittelu: Sakari Tiikkaja/Radiant Graphics Oy


Kustantaja Karisto 2007, suom. J. Pekka Mäkelä, 288 s.

Leo Tolstoi: Anna Karenina

Tarina sukulaisuuden toisiinsa liittämistä perheistä, niiden onnesta ja epäonnesta.

Anna Kareninan kanssa kävi samoin kuin syksyn toisen kimppalukukirjan, Ruusun nimenkin: Aluksi ihastutti, sitten alkoi tympiä, jälkeenpäin ajatellen on kiva että tuli luettua mutta ilmankin olisi pärjännyt.

Se mikä erityisesti ihastutti, oli tekstin kepeys, joka kyllä säilyi loppuun asti. Ei mitään stereotyyppistä venäläisklassikon raskautta! Mutta sen sijaan sitä raskautta lukemiseen saatiin kyllä oikein hienosti aikaan toistuvilla, monisivuisilla asian sivussa ja ties missä haahuilemisilla. Lukeminen menikin loppuvaiheessa melkoiseksi harppomiseksi. Ei kiinnostanut keskustelu vaalipäivillä sen enempää kuin Levinin hengellinen herääminenkään.

Kirja on juonelliseen sisältöönsä nähden aivan tuskallisen ylipitkä. Osittain se selittyy sillä että Anna Karenina on kirjoitettu alun perin jatkokertomukseksi, eikä sitä siis ole edes tarkoitettu yhteen putkeen luettavaksi. Mutta silti lyhentämisen varaa olisi paljon.

On vähän harhaanjohtavaa, että tätä esimerkiksi takakannessa mainostetaan Annan ja Vronskin suurena rakkaustarinana, vaikka kyseinen rakkaustarina on vain osa kirjaa ja suuri osa ajasta vietetään aivan muiden henkilöiden seurassa. Mutta rakkaustarinasta puheen ollen, on jokseenkin tympäisevää lukea sellaista jos ei missään vaiheessa toivo parin pysyvän yhdessä. Inhosin alusta lähtien Vronskia, tuota itserakasta ääliötä, ja suurimmat sympatiani koko henkilökaartista saikin lopulta Annan aviomies Aleksei Karenin vaikkei ensivaikutelma hänestäkään turhan hyvä ollut.

Kiitos Zephyrille kimppaluvun järjestämisestä, eipä olisi tullut kirjaan tartuttua ilman sitä! :)


Ensimmäinen lause: Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.

Venäjänkielinen alkuteos: Анна Каренина (1875-1877)


Ulkoasu: No, juuri kerroin mielipiteeni Vronskista joten ei tuo hempeily sinänsä kauheasti lämmitä. :D Muuten ihan ok kansi, joka tosin toteuttaa samaa harhaanjohtavuutta kuin takakansikin. Päällyksen typografia: Liisa Holm.


Kustantaja WSOY 1997, 16. painos (1. painos 1910-1911), suom. Eino Kalima, 917 s.

Umberto Eco: Ruusun nimi

Parin Ruusun nimen kimppaluvun viimeisen osuuden keskustelut ovat jääneet väliin muiden kiireiden ja vähän bloggausinspiraation puutteenkin vuoksi. Koska haluan päästä kirjasta jo eroon, eikä keskustelijoita taida kauheasti olla jäljelläkään, halukkaat voivat kertoa ajatuksensa kirjan viidennestä, kuudennesta ja seitsemännestä päivästä tässä oman pienen loppuarvioni yhteydessä. ;)

Tämä keskiaikaiseen italialaisluostariin sijoittuva, teologisilla keskusteluilla ja yleisellä sivistyneisyydellä vahvasti maustettu murhamysteeri yllätti minut huomattavasti mainettaan helpommalla luettavuudella. Aluksi pidinkin kirjasta melko paljon, mutta vaikka lukeminen tuntuikin loppuun asti enimmäkseen helpolta, tympäännyin kyllä kirjaan myöhemmin. Liikaa jaarittelua. Ja vaikka toisaalta ymmärränkin teoksen klassikkoaseman, niin en nyt kuitenkaan ole ihan vakuuttunut siitä että se on sen ansainnut. Lisäksi murhien motiivi oli jotain niin naurettavan typerää että se oli kyllä jonkinmoinen antikliimaksi. Olen tyytyväinen että tulin kirjan lukeneeksi, mutta enpä olisi menettänyt mitään kovin suurta vaikka olisi jäänyt lukemattakin.

Kuinka moni kimppalukija pääsi loppuun asti? Mitä piditte? Olitteko tyytyväisiä loppuratkaisuun?

Ensimmäinen lause: Alussa oli Sana ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala.


Italiankielinen alkuteos: Il nome della Rosa (1980)


Ulkoasu: Jotenkin tämä pokkariversion kannen Bestseller-merkistä ja sensaatiotekstistä tulee vähän halpisfiilis, mutta muuten kansi on kyllä mielestäni aivan hyvä. Pidän kuvasta. Lisäksi tämä nimenomainen kappale on sellaisella mukavalla tavalla ränsistynyt, kuluneeksi luetun ja rakastetun oloinen, että vaikka luin kirjaa ensimmäistä kertaa (ja viimeistä, hah) niin silti oli jotenkin nostalginen olo. :) Päällyksen typografia: Eeva Mehto.

Kustantaja WSOY 1990, 12. painos (1. painos 1983), suom. Aira Buffa, 624 s.