Katja Kaukonen: Odelma

Ensimmäisen TBR-arvonnan tuloksena luettavaksi päätyi hyvin kauniskielistä kotimaista maagista realismia. Hyvä että päätyi, sillä olin tainnut hieman arastella tätä, kuvitellen että kirja vaatisi enemmänkin keskittymistä. Ties koska olisin tähän muuten tullut tarttuneeksi. Mutta Odelmahan paljastui jopa yllättävän koukuttavaksi! Lyhyet luvutkin kutsuivat lukemaan vielä seuraavan, ja seuraavan.

Joen pitkään kuljettama nainen herää sen penkereellä ja raahautuu harmaan pellon poikki tuttuun taloon. Monet yksityiskohdat upottavat lukijaa tarinan maagiseen tunnelmaan; naiselle nimen naukaiseva kettu, pihan vanhaan puuhun sulautuva hahmo, tummat pohjamutaiset kyynelet jotka puhdistavat naisesta joen muistumat, kivistä muodostuva mies, naisen jäljiltä pellolle jäävä kukkavana, syyskesän varjomaiset olennot jotka tulevat suolta ja metsästä, kulkevat seinänvieriä ja hiipuvat pois yöpakkasten tultua.

Nautin suuresti varsinkin kirjan alusta. Mutta ensimmäinen äänen lausuttu repliikki joka yhdisti naisen ympäröivään maailmaan, yksinkertainen "Hei" sivulla 35, teki lumoukseen särön. Hieno oli loppukin, mutta kaipasin alkua joka eli hiljaisuudessa ja muistoissa. En tosin tiedä, olisiko se edes voinut kantaa koko romaanin mittaa, mutta ehkäpä tämä olisi ollut mulle täydellinen novellina?

Kaukosen kieli on kyllä upeaa! Harvoin tulen merkinneeksi itselleni yksittäisiä lauseita ylös, mutta nyt oli pakko.

Suuret äänet astuivat sen [joen] yli, ojahan se niille oli.

Tällaisina hetkinä hän oli lähtenyt, sulkenut hiljaa oven ja seurannut varhaista valoa.

Kylmiä, kolisevia työkaluja, jotka olivat joskus olleet niin kiiltäviä, että niistä oli voinut tarkistaa, oliko varmasti olemassa.

Tämä on suosikkikatkelmani kirjasta:

Kulkijan tavasta käyttää ovea oli tiennyt kaiken. Niin mummo oli kertonut. Oviaukosta kulkiessaan ihmiset jättivät siihen aikeensa. Jotkut piirtyivät silmin nähtäviksi, tarttuivat karmiin kuin ohut silkki tai karhea, raskas sarka. Mummo ei ollut huomaavinaankaan vaan pyysi vierasta kammariin kahville. Hän solmi huivin leukansa alle ja teki lähtöä kellariin, muka hilloa hakemaan. Tyttö katseli mummon perään ja näki, miten vanhus kosketteli oven suuhun tarttunutta kangasta varovasti sormenpäillään, aprikoi oliko luottaminen. Joskus oli, joskus ei. Siitä riippui myös, millaista hilloa hän tulijalle tarjosi. Vihreä, tikkuinen sose sai vieraan lähtemään nopeasti. Joskus he unohtivat kankaansa oven suuhun, mummo kävi huiskimassa niitä harjanvarrella. Toisinaan kangas takertui lähtijöiden kasvoille kuin seitti ja sai heidät kävelemään silmät utuisina kohti metsää. Sinne metsänpeittoon he jäivät, eikä heitä kukaan kaivannut. Mitäs lähtivät talolle, uhkarohkeat. Edes pyöreävatsaiset nuoret naiset eivät itkeneet, eihän moisista ollut isäksi omille lapsillekaan.

Paljon tekstiin kätkettyjä merkityksiä jäi varmasti ymmärtämättäkin, mutta ei se mitään. Kunhan nautiskelin. Syvempää analyysiä kaipaavien kannattaa kurkata Penjamin tekstiä, jossa pohditaan muun muassa henkilöiden nimiä.

Ensimmäinen lause: Joen törmällä makasi nainen kuin kivi, vatsansa alle hän oli piilottanut jalat ja kädet, pää oli taipuneena kohti rintakehää.

Ulkoasu: Täydellinen! Kaunis, tyylikäs, hiottu, sopivasti mystinen kuten kirjan sisältökin. Graafinen suunn.: Anna Makkonen.

Kustantaja WSOY 2011, 155 s.